|
|
25.7.2006 Olen ainoa asiakas aamiaisella. Talo on tainnutkin olla yksinomaan minun käytössäni viime yön. Syön, vilkaisen lehden läpi ja lähden pakkaamaan kamppeeni. Nyt on syytä pitää pientä kiirettä, jotta ehtii ajoissa sen ukkosrintaman alle. Yön aikana on hieman satanut. Ilma on lämmin ja vielä sen verran kostea, että on syytä ajaa visiiri auki. Päätän käydä Puijolla, koska turistit siellä kuulemma tapaavat käydä. Nousu mäelle on jyrkkä, eikä vetoon sopivaa vaihdetta oikein tunnu löytyvän. Kone pätkii taas. Näköalatorni on kiinni, ja ylärinteeseenkin on pusikon annettu kasvaa niin, että maanpinnan tasolta ei maisemia ihastella. Vaan ihmekös tuo; lepikkoa näillä seuduilla näkyvät pellonojatkin kasvavan. Puijon maja tarjoaa ilmeisesti myös majoituspalveluita, koskapa väkeä näkyy syövän aamiaista terassilla. Alan tehdä saman tien lähtöä takaisin alas. En varmaan oikein sovi maisemaan, koska kaikkien syömämiesten katseet näyttävät olevan minussa. Jotta en tuottaisi yleisölleni pettymystä, kierrän hieman kapulaa auki ja annan koneen hönkäistä suorista putkista kunnon jytinät. Ajan muutaman kilometrin takaisin kohti pohjoista. Salmen toisella puolella on Toivalan taistelupaikka. Suunnistan sinne. Paikka on huonosti merkitty ainoastaan yhdellä mustapohjaisella tienviitalla. Samassa tolpassa on vielä muitakin viittoja. Sattumalta tänne ei osu kukaan. Muistopatsas on parkkipaikalta muutaman sadan metrin päässä teollisuusalueen ja moottoritien rajaamassa nurkassa. Se on äkkiä katsottu. Parkkipaikalla mansikanmyyjät sovittelevat kuormaansa uuteen järjestykseen. Vanhempi mieshenkilö tulee juttusille. Kuopion torille ovat menossa lastiaan myymään. Kysymykseeni, eikö aamu ole jo ehtinyt vanhentua liikaa kauppahommiin, mies vastaa kieltävästi. Sanoo paikallisten tulevan torille yhdeksän maissa, eikä kello ole vielä kahdeksaakaan. Mainitsen meidän olevan oikeastaan ammattiveljiä, saman alan yrittäjiä. Meillä on pihalla kaksikymmentä mansikantainta. Minä yritän saada niitä kasvamaan, hän yrittää saada mansikkansa myydyiksi. Saan tuokkosen makeaa Sengaa maistiaisiksi. Kehun niitä hyviksi, melkein yhtä makeita ovat kuin kotipihan mansikatkin. Siilinjärvellä käännyn tielle numero 77. Päätän poiketa Maaningalla, koska se nyt kerran on siinä. Maaningan olen äkkiä nähnyt, samoin Maaninka minut. Kaartelen hetken yrittäen keksiä, mistä ottaisin kuvan. Kirkosta, muuta en keksi. Istun tupakan polttelun ajan kirkkopuiston penkillä ja mietin, mitä tiedän Maaningasta. No, en yhtään mitään. Kylläpäs sittenkin: urheiluseura on Maaningan Mahti. Mietin hetken, edustiko alunperin Posion suuri poika, Kaarlo Maaninka, myös kaimaseuraansa. Eipä tainnut, mutta Saarijärven Pullistusta kyllä. Saattoi olla juuri niitä aikoja kun Kaarlo, uskoon tultuaan, tunnusti vaihtaneensa laimean sorttiset verensä Moskovan Olympialaisten alla sen verran tuhtimpiin, että jolkottelu kävi mallikkaasti. Tunnusti samalla myös joukkuekavereidensa puolesta, jotka olivat sitä mieltä että väärin tunnustettu. Epäilykset siitä, että verenluovuttaja olisi ollut tunnettu ravurivalakka Varma Laukka, jäivät toteen näyttämättä. Nykyään urheilijan yksilönoikeudet toki ovat täysin eri tolalla, eikä moisia epäilyksiä ole lupa julki tuoda. Kun SUL:n edusmies kysyy urheilijalta, onko touppinki tuttua, ja saa siihen vastaukseksi, että ei oo, niin asia on sillä hyvä. Kusimittaukset kyllä saattavat näyttää punaista, mutta pakkohan sitä on kuulanpukkaajan sanaan sen verran luottaa, että mies voidaan laittaa edustamaan maata kansainvälisille kentille. Katsotaan sitten myöhemmin; jospa ne eivät siellä mitään huomaa. Vaan jo riittää sarkasmi ja synkistely! Ajelen eteenpäin syviin ja suuriin ajatuksiin vaipuneena. Silmänurkassa vilahtaa kyltti, jolla houkutellaan jollekin näköalapaikalle. Sen verran huonoa omaatuntoa poden tarkkaamattomaksi matkamieheksi luiskahtamistani, että käännän pyörän ja ajan katsomaan. Pakkohan se on, kun niitä valokuviakin pitää saada. No eihän siellä mitään ole; vanha myllynrotisko, pato ja pari keskenkasvuista nulkkia onkihommissa. Mitähän minä täältä oikein haen? Sitä näyttävät pojatkin kummastelevan. Pörsänmäen tienviitta ohjannee Ruikonperän multakurkku Jaakko Tepon temmellyskentille. Muutama kilometri risteyksen jälkeen hoksaan, että siellähän olisi toki pitänyt pistäytyä. Jotenkin ajatukset eivät nyt ole matkanteossa mukana. Vaan sitten pitää tosissaan terästyä; tullaan Pielavedelle ja Suomen Kim Il Sungin syntymäkotiin, Lepikon torppaan. Odotan näkeväni pieniä 4H -kerholaisia uutterasti rapsuttamassa sammalta torpan pihan nurmikolta ja vähän isompia kepulaisia liikutuksesta tyrskien kulkemassa mökistä saunalle ja sieltä liiterille. Mutta ei, tämähän on kuin menneiden maja. Ei niin ristin sielua! No, kahvila ainakin on auki, jospa sieltä jotain elämää löytyy. Kuppila onkin kaiken urkkikrääsän ylikäymätön ostospaikka. Hankkiudun kahvilan omistajarouvan juttusille. Kerron, että haluaisin viedä arvokkaan tuliaisen kotiin paremmalle puoliskolle, joka on syntymässään saanut aimo annoksen nyt jo kaupunkielämän humussa tenhovoimansa menettäneitä kepulaisgeenejä. Vieläkö heillä sattuisi olemaan myynnissä Lepikon torpan multaa? Pienikin paketti riittäisi. Rouva katselee ihmeissään ja sanoo, ettei heillä semmoista ole koskaan myynnissä ollutkaan. Kerron idean olevan jo parin kymmenen vuoden takaa:
Kekkosslovakian kulta-aikoina Kepun uuttera ja alati luomisvoimainen puoluesihteeri Seppo Kääriäinen vei Neuvostoliittoon tuliaisiksi multaa presidentti Urho Kekkosen synnyinkodin Lepikon torpan pihalta. Kääriäinen halusi tuolloin viedä parasta, mitä isänmaasta löytyy. Kääriäisen multa oli pakattu kauniiseen koivurasiaan. On siinä vain ryssäkin huuli pyöreänä tuliaisaskin sisältöä tutkaillut. Ootsin harasoo, gospodin Kiäriäinen; laatikon madot lienevät edesmenneen maan isän reinkarnaatio? Nyt kun Natoon liittyminen alkaa olla lähellä, niin jospa ne päämajan tärkeimpien vallan kammareiden ovet aukeaisivat samalla tuliaislahjalla. Pääsihteeri George Robertsonille puolustusministerimme toki voisi vielä ohimennen yrittää sujauttaa muikkukukon kainaloon: "Elekee kehakko, ee ee; otatte nyt vaan, kunnon muikkukukko se on; oottako hupattamatta"! Pihalla Urkin taustavoimat langettavat ankaran ukkossateen niskaani. "mutta vielä me kostamme kerran No niin, tästä sitä lopulta kiertyillään pikku hiljaa kotia kohti ilman multatuomisia. Mikä lie sitten vastaanotto! Hankkimatta jäänyt hankinta askarruttaa. Kaatosade jatkuu Keiteleelle asti. Kun sade ei minua lannista, Urkki yrittää osua päähäni muutamalla salamalla. Katson paremmaksi kurvata huoltikselle. Tankkaan samalla. Satulasta noustuani on pakko panna merkille, että alakerta on pahoin kastunut. Se tekee miehen äreäksi, ja luontokin tahtoo mennä. Myöhäistä miettiä, olisiko nahkahaalari kannattanut vaihtaa goretexiin. Kassajonossa setelit kastuvat puseron hihoista valuvasta vedestä. Nokanpäästä tippuva virta osuu kahvikuppiin. Nyt on pokka vain pidettävä. Lotistelen pöytään. Naapurissa istuvan poliisipartion puolisko yrittää piristää päiväänsä: - "Ei kai siellä enää vain sada?" Pisteet kotiin 1 - 0! Viitasaarella sade lakkaa. Kosteus nousee usvana ilmaan auringon lämmössä. Pistäydyn valtion kaupassa. Heitän pusakan höyryämään pyörän päälle. Juon janooni pullollisen Fantaa. Ostokset tehtyäni palaan parkkipaikalle. Pyörää kiertelee keski-ikäinen mies. Taas yksi sodan aikainen moottoripyörälähetti? Ei, vaan tämän serkkupojalla on ollut täysin samanlainen pyörä 60-luvulla. Väitän laimeasti vastaan; tämä on vuodelta -99. Kyllä kuulemma, presiis samanlainen. No sitten varmasti. Työnnän roput korviini ja kurvaan kohti Jyväskylää. Hetikohta tille 77 ja siitä lännelle. Huopanankoskella törmään Juhani Ahoon jo kolmannen kerran kahden päivän aikana. Alamme olla pian erottamattomat. Infotaulu kertoo minun nyt olevan Kivijärven ja Keiteleen välisellä reitillä. Reitin muita koskia ovat Hilmonkoski ja Keihärinkoski. Juhani Aho teki Huopanankosken tunnetuksi suomalaisille kalamiehille kirjoillaan 1900-luvun alussa. Välillä koski on ollut vähemmän mairttelevassa kunnossa, mutta nykyään se on puhkeamaisillaan vanhaan loistoonsa määrätietoisen kehitystyön seurauksena. Koski on mm. kalataloudellisesti kunnostettu ja myös kosken ympäristöä on parannettu. "Ei ole maailmassa seutua, johon minulla olisi kiinnittynyt semmoinen määrä ihania tunnelmia ja mieluisia muistoja kuin Huopanaan. Kerran minä sen kunniaksi sepitän hymnin, johon panen kaikki kielivat, mitä suomenkielessä on minulla käytettävänä." Juhani Aho Kahvittelun jälkeen jatkan kohti Kyyjärveä. Tie kulkee halki vesistöjen pirstoman maiseman, josta nauttiakseni tiputan vauhdin reilusti alle ylimmän sallitun. Kyyjärvellä etsin Lintulahden taistelun muistomerkin. Se on siinä rakenteilla olevan liikenneympyrän ja huoltoaseman vieressä, aivan paloaseman kyljessä. Kyyjärvestä ei sitten sen kummallisempaa irtoa. Panen kuitenkin merkille Keski-Suomen mäki- ja järvimaisemien muuttuneen Pohjanmaan tasangoiksi. Vilkaisen karttaa. Nyt on vuorossa pieni pisto Perhoon Kokkonevan ottelupaikoille, ja sitten kolistellaan takaisin viereiseen, miehen mentäviä koloja täynnä olevaan liikenneympyrään. Perhon kunnan tervetulokyltti vaikuttaa nurkkasilmäykselläkin sen verran oudolta, että on pakko pysähtyä katsomaan sitä tarkemmin. Kyllä vain, poro siinä on, vai olisikohan tuo peura? Joka tapauksessa porohoitoalueen eteläraja kulkee Kiimingin korkeudella, ja Suomen metsäpeurat löytyvät Kuhmosta. Mitä tämä nyt sitten oikein on? Olisikohan Perhon kylttivastaavalla sattumoisin ollut yksi hyvä kuva käytettävissään? Vai sattuuko hän vain pitämään poroista ja peuroista? Ei kai tarkoitus kuitenkaan ole tahallisesti johtaa turisteja harhaan? Odotan kunnan tiedottajilta kipakoita oikaisuita ja kannanottoja epäilyksieni suhteen. Pitäydyn kuitenkin sitkeästi kannassani, jonka mukaan Perholla, porolla ja peuralla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa. Kulunut tienviitta osoittaa kuluneen tien kohti Fieandtin kiveä Kokkonevalla. Mutta tie loppuu maalaistalon pihaan. Pirtin ikkunan verhot heilahtavat; tuloni on pantu merkille. Odotan, tulisiko joku ulos. Mutta kun ei, niin koputan ovelle. Ikääntynyt naishenkilö avaa oven. Esitän asiani Fieandtin kiven suhteen. Mummo sanoo lähtevänsä näyttämään. Kierrämme talon nurkan taakse. Viinimarjapensaiden vieressä olevan horsmapellon poikki on niitetty pieni polku. Mummo sanoo pitävänsä sitä auki turisteja varten. Kysyn, millaiset turistivirrat muistomerkin ympärillä pyörivät. Viime kesänä ei kuulemma käynyt ainuttakaan vierailijaa. Vakuutan matkailun olevan selvässä kasvussa; tänä kesänä jo ainakin sadan prosentin lisäys. Mummo miettii hetken ennen kuin tajuaa, mitä tarkoitan. Tokaisee sitten paikan olevan niin pienen ja niin syrjässä, ettei täällä mikään sataa prosenttia voi kasvaa. Minun vuoroni nauraa. Kivi löytyy riippakoivun alta. Otan siitä kuvan. Kävelemme takaisin talolle. Toivottelen hyvää kesää ja turistimäärien selvää kasvua - jos ei taas aivan sadalla prosentilla niin huomattavalla kuitenkin. Poikkean vielä päätien toisella puolella olevalla muistopatsaalla. Sitten takaisin kohti Kivijärveä ja sieltä von Fieandtin jalanjäljissä Karstulan tappelutantereille. Ennen Karstulaa mutkan takaa putkahtaa näkyviin mielenkiintoinen pihapiiri. Siinä seisoo vanha paloauto, ja vastaavan sorttista romua näyttää olevan muuallakin. Siinä on museo! Liinat kiinni ja pihaan. Museon nimi on Wanhat Wehkeet. Nimestään huolimatta sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä pornografian kanssa. Menen sisään ja maksan pääsymaksun pussihousuissa ja jatsareissa teppaavalle mieshenkilölle, joka osoittautuu museon omistajaksi. Otan alkuun kupin kahvia ja menen terassille. Johtaja tulee perässä juttusille. Arvuuttaa terassilla seisovan autovainajan merkkiä. Viiden pisteen vinkki on, että se on ranskalainen. Kiellän lisävinkkien antamisen. Katselen raatoa. Käyn kurkistelemassa sitä lähempääkin. Raakaan Peugeotin, Renaultin ja Citroenin pois yhden kerrallaan. Veikkaan Simcaa. Johtaja sanoo minun osuneen oikeaan ja on selvästi pettyneen näköinen. Kertoo, kuinka romu on hänen käsiinsä kiertynyt. Lupaa palkkioksi toisen kupillisen kahvia ilmaiseksi. Moitin palkinnon arvoa kovin vaatimattomaksi; lähes kahden euron hintaiselle ensimmäiselle kupille luulisi toisen saavani ilmaiseksi automaattisesti. Pussihousumies lähtee arvuuttelemaan muita kävijöitä.
Haen palkkiokupillisen ja lähden kiertelemään museota. Täällä on kaiken maailman roinaa lattiasta kattoon. Vanhat länget, kuokat, kupit, kauhat ja puuteräiset lapiot eivät jaksa kiinnostaa. Sitä vastoin kylläkin kaikki koneet, radiot ja valokuvauslaitteet joutuvat tarkkaan syyniin. Yhytän nuorehkon pariskunnan ohittamassa radiohyllyjä antamatta aparaateille nille kuuluvaa huomiota. Mainitsen, että meillä oli kotona juuri tällainen Helvar. Pariskunta pysähtyy. Kerron, millaista kohinaa, suhinaa ja outoa ääntä se päästeli. Kuinka sieltä haettiin virityspyörää pyörittelemällä Motala ja Luxemburg, ja miten etupanelin tarkistussilmä loi vihreää valoaan hämärään huoneeseen. Nuori rouva onnistuu livahtamaan karkuun, mutta aviomies jää kuuntelemaan. Heitän lopuksi keveän kommentin rouvan poistumisesta. Miestä naurattaa. Kysyn pussihousuilta, mistä Karstulan Fieandtin kivet löytyvät. Heti sillan pielestä oikealta. Selvempi juttu. Otan kivistä pari kuvaa ja palaan parkkipaikalle. Paikallinen AA-yhdistyksen kantajäsen lähestyy ilmeisenä tarkoituksenaan tulla juttusille. En nyt oikein jaksa käydä debattia lähettihommista enkä serkkupojan pyörästä. Työnnän tulpat korviini ja sanon, etten kuule yhtään mitään. Polttoaineen loppumisen merkkivalo syttyy heti Karstulan jälkeen. En viitsi kääntyä takaisin. Eiköhän tässä pian tankille kuitenkin osuta. Vastaan tulee peräkkäin kolme Venäjän kilvissä olevaa autoa. Miten kummassa ne ovat tänne päässeet? Onko rajavalvonta todella noin löysää? Olin joskus viime talvena jalkapatikalla töihin menossa. Teknologiakylän raittia ajeli poliisiauto. Toinen oli parkkeerattuna pyörätien päälle. Tiedustelin konstaapeleilta, mitä he täällä oikein kyttäsivät. Sanoivat, että Venäjän varapääministerin pitäisi olla matkalla tänne. Kysyin, eikö moinen maahantunkeutuja olisi ollut helpointa napata kiinni heti lentoasemalla. "Hyvä kysymys", sanoivat pojat, "eipä tullut ajateltua." Maasto muuttuu mäkisemmäksi, tie kapenee, ja metsänreuna ulottuu tiehen asti. Ajan pari kymmentä kilometriä, eikä huoltoasemaa satu näköpiiriin. Mistä asti täällä ihmiset käyvät bensansa hakemassa? Mutta eihän täällä ketään asukaan! Täällä on varmasti polttoaineen tarjonta ja kysyntä aika hyvin balanssissa. Lataan toiveeni Väätäiskylään. Tutkin karttaa teiden 58 ja 18 risteyksessä. Tässä sen pitäisi olla. Mutta eipä ole kylää sen kummallisemmin kuin huoltoasemaakaan. Heilautan pyörää, ja tankissa hölskähtää hieman. Toisaalta, turha kai tässä mitään hölskytellä on; ei se bensan määrä siitä lisäänny. Ja Multialle on matkaa vielä ainakin 20 kilometriä. Älkää, hyvät ihmiset, kiertykö näihin maisemiin! Tänne varmasti vuosittain katoaa kulkijoita jälkiä jättämättä. Multialla tavoitan taas sivistyksen; täällä on kirkko, kauppa ja kioski, jolla rakänokkapoikia näyttää notkuvan mopoihinsa nojaillen. Täytyy täällä kyllä olla bensa-asemakin! Osun hetken hakemisen jälkeen kylmälle TB:lle. Nyt ymmärrän, miltä Livingstonesta tuntui, kun hän vihdoin viimein löysi Viktoria-putoukset! Kaivelen lompakkoani. Pienin seteli on viisikymppinen, ja luottokortti on kotona; siinä tietokoneen vieressä, vasemmalla puolella - juuri siinä, mistä unohdin ottaa sen matkaan. Miten minä laitan 50 litraa bensaa 18 litran tankkiin! Istun anturalle Guzzin ja polttoainemittarin väliin ja sytytän tupakan. Nyt voisi vaikkapa soittaa kotiin. Olisi kiva kuulla vaimon sanovan, että tuu Pekka kotiin. Mittariin on liimattu lappu, jossa on puhelinnumero. Soitan siihen ja selitän ongelman. Pirteä naisääni pyytää minulta henkilötietoja ja pankkiyhteyttä. Lupaa palauttaa erotuksen parin päivän sisällä. No niin, siinä se oli! Kaikki multialaiset ovat varmaankin pohjimmiltaan ihan hyvää väkeä! Nostan Guzzin keskituelle ja lirutan bensaa aivan tankin yläreunaan asti. Et, perhana, nyt kyllä lopu ennenkuin täältä päästään takaisin ihmisten ilmoille! Noin ne vain korkeintaan keskikokoisetkin murheet ovat vähällä nujertaa pienen ihmisen. Vaikka väliäkös tuolla, eihän tämä ulkopuolisten korviin kantaudu. Keuruulla poikkean panemassa merkille lähes pystyseinäiset suojatien korotukset; todella tehokkaat vauhdin tappajat. Väsymys alkaa painaa, ja aamun ukkosesta edelleen nihkeät persaukset tunkevat tietoisuuteeni. Taitaa alkaa olla aika käydä asennolle. Haapamäen Höyryveturipuistossa on toki pakko pysähtyä. Paikkaan liittyy niin paljon lapsuuden muistoja - pelottaviakin. Matkustimme aina kesälomalla koko 50-luvun ajan ja osin vielä 60-luvullakin Oulusta Kankaanpäähän kesämökille junalla. Pääosa matkasta, Haapamäelle saakka, tehtiin Ukko-Pekan kiskomissa päivävaunuissa myös öiseen aikaan. Makuuvaunussa en meidän muista koskaan matkustaneen. Syy siihen oli varmaankin siinä, että junanvaihto Haapamäellä osui aina joihinkin aamuyön tunteihin. Matkaan liittyi kosolti jännitystä. Äitini oli - ja on vieläkin - huolehtiva ihminen, joka teki kaikkensa, että myös minun matkantekoni olisi miellyttävää. Minut asetettiin istumaan aina kasvot menosuuntaan ikkunapaikalle. Äiti pyrki varmistamaan hyvinvointini tekemällä mahdolliseen pahoinvointiin liittyviä kysymyksiä. Opin pian, että oksentamalla jo ennen Liminkaa ongelma tuli pyyhityksi pois päiväjärjestyksestä, ja saatoin nauttia junamatkan kokemuksista. Muistan vieläkin noiden vaunujen ruskean istuinverhoilun, naulakot penkkien päissä, kaksiosaiset nokiset ikkunat ja telineessä kilkattaneen lasisen juomapullon, jonka korkki oli ketjulla seinässä kiinni. Vessan ovessa oli vihreä 'Vapaa' -merkki ja punainen 'Varattu'. Oli todella huima kokemus nähdä avoimesta vessanpöntöstä ratapölkkyjen vilisevän alla ja kuulla veturin pitkät vihellykset korpitaipaleillakin. En koskaan uskaltanut nukkua Oulun ja Haapamäen välillä. Pelkäsin kuollakseni, etteivät isä ja äiti muistaisikaan ottaa minua mukaan kun junanvaihdoin aika tuli. Haapamäen asemaravintolassa nuokuin sitten odotusajan unen puutteesta sekopäisenä. Haapamäeltä Kankaanpäähän ajettiin kiskobussilla, joka tunnettiin paremmin Lättähatun nimellä. Osasin asemien nimet ulkoa, millä tiedolla kerran pelastin golfhousuni joutumasta konduktöörin rei'ityssaksien käsittelyyn. Juon kahvit Höyryveturimuseon kahvilassa. Museoalue on kooltaan seitsemän hehtaaria. Sinne on koottu mallit Suomen koko rautatiekalustosta kautta aikojen. Alue on kuitenkin niin suuri, ilta niin pitkällä ja helle vielä sellaisissa lukemissa, etten viitsi koko aluetta kiertää. Pistäydyn varsinaisen aseman ja asemaravintolan alueella. Otan kunnon nostalgiakylvyn ja jatkan matkaani. Jospa katsoisi yöpaikan vaikkapa Virroilta. Nesteen huoltoaseman yhteydessä nayttää olevan jokin kievari. Mutta en kai minä tuonne. Päivä on ollut sen laatuinen, että olen mielestäni ansainnut kunnon aterian, samoin kuin kuuman kylvyn kullitetuin hanoin varustetussa ammeessa. Kiertelen kaupungin, jota nimeä kylä ei kyllä ansaitse, keskustassa ympäriinsä, mutta hotellia en löydä. Kyllä tämä sitten navigaattorin kanssa on helppoa. Hakusanoiksi vain 'Hotelli Radissons Ass, Virrat' ja suoriksi sinne. Palaan takaisin Kitusen Kievariin ja käyn asennolle. Huone on siisti, eikä iltamurkinassakaan ole moitteen sijaa. Varmastikin parhaasta päästä huoltoasemien takapihoilta löytyviä yöpaikkoja. Istuskelen huoneeni ulkopuolella olevalla penkillä. Polttelen kaikessa rauhassa. Tukkeutuvat polttoaine- ja ilmasuodattimet hiertävät mielenrauhaa. Pitää vissiinkin soittaa Kokkolaan Pekka P:lle ja vaihdattaa ne siellä kotimatkalla. Päivän painuessa parrelleen kastetta kertyy Guzzin pleksille ja istuimelle. Olennaisinta
|
[ Päiväkirjaluettelo ] [ Suomen sota ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
