Karvia by day.

Onnellisten lehmien laidun.

Tuosta kohti Kauhajokea.

Nummijärven kyläraitti.

Pohjankankaan muuttuva maisema.

Kauhajoen Talvisotamuseo remontin kourissa.

Kauhajoen veteraanien perinnetalon pihapatsas.

Äveriästä Peräseinäjokea.

Alavuden keskustaa.

Keskisen kyläkaupan potkuri (punainen).

Kyläkaupan parkkipaikka.

Ja hotelli.

Ruonan opastuskeskus.

Huijausta kaikki tyynni.

Lapuan Vanha Paukku.

Mikähän latauskone tuo on?

Helteessä kylpevä pihakahvila.

Lapuan kirkon pääsisäänkäynti.

Kosolan talo.

Vuonna 1920 arkkitehti
Matti Björklund-Visannin suunnittelema
monumentti Napuella.

Muistotaulu.

Ja toinen.

Vöyrin mylly.

Tuleentuvaa ohraa.

Minkkitarha Oravaisten tappotantereella.

Kahvila Oravaisten muistopatsaan
takamaastossa.

Pännäisen pendoliino.

Pitkää matkaa tuolla
radalla ei tehdä.

26.7.2006

Huoneen hintaan saa aamupalaksi reissumiesleivän, purkin jogurttia, kupin kahvia ja lasin vettä. Kaurapuuroakin saisi, mutta sitä minä en kyllä alennu syömään!

Olen tuota pikaa Parkanossa. Tankkaan pyörän ja suunnistan kohti Karviaa.

Mitä kaikkea kivaa on Karviassa? No, siellähän on se varavankila ja sitten on... Onhan siellä - tuota... Pakkohan siellä on olla, vaikkapa... Olisi kai mukava, jos siellä olisi...

No, siellä on Neste, joka on kiinni. Ja Shell, joka on auki, ja josta saa kupin kahvia, ja jossa kaikki kaksi muuta asiakasta tuijottavat minua muukalaisena heidän reviirillään.

Eivät näytä äijät muistavan minua, vaikka ole täällä ollut aiemminkin:

Ajelin syyskesällä -98 Piikkiöstä Kankaanpään kautta Ouluun. Olin juuri käynyt tekemässä kaupat nykyisestä EeVeestäni. Alla oli vielä vaihdokki BMW K-100, siinä vaiheessa jo oikeastaan Moto Italian omaisuutta.

Niinisalon ja Karvian välillä, jossakin likempänä Karviaa, minun ja paikallisen koppelon lentoradat sattuivat yksiin. Lintu tulla mötkähti pyörän kylkeen ja rikkoi katteen oikean puoleisen sivukappaleen. Osui onneton vielä sääreeni tosi kipeästi. Henkensä otus toki siinä rytäkässä heitti, mutta niin paljon minua pisteli vihaksi, että piti vielä kaydä vainajaa potkaisemassa. Sinne retkahti ojan pohjalle.

Karvian Shelliltä ostin rullan ilmastointiteippiä, jolla harsin katteen palaset yhteen loppumatkan ajaksi. Oulussa pirstat sitten muovihitsattiin yhteen, ja siitä tuli ihan hyvä, uudessa maalissa ja lakassa oikeastaan alkuperäistä parempi.

Muistelematta koppeloriepua enää sen suuremmalla katkeruudella alan kiertyillä kohti Kauhajokea. Nummijärven taistelut pitää matkalla selvittää.

Valtion sarka muuttuu soratieksi. Ladon seinällä hymyilee joukko onnellisten lehmien kuvia.

Nummijärven muistopatsaalle osuu pakostakin. Se on aivan kylän keskustassa, tien reunassa. Kylän tanssipaviljonki näyttää olevan samassa paikassa kuin jo neljäkymmentä vuotta sittenkin. Vieläköhän Markus Allan ja Umberto Marcato mahtavat täällä keikkaa heittää!

Nummijärven ja Kauhajoen välinen maisema on revitty paikoin todella rujoon kuntoon. Pohjankankaasta on muodostunut soranottopaikkojen jono, jota ei millään tavoin ole edes yritetty maisemoida. Niin on ikävän näköistä, että luulisi sorakeisarienkin itkevän - matkalla pankkiin.

Pysähdyn tutkimaan Sampo Ahton opusta Kauhajoen muiden taistelupaikkojen löytämiseksi. Kirjaan on merkitty niiden sijainti kilometrin tarkkuudella keskustasta. Mutta ei siellä kyllä mitään ole - ei patsaita, eikä edes kylttejä, ettei täällä mitään ole.

Ajan pettyneenä takaisin keskustaan. Kaupungiksi näyttää tämäkin kylä itseään tituleeraavan.

Päätän pistäytyä Eduskunnan Talvisotamuseossa. Hetken etsiskelyn jälkeen sen löydänkin. Sen tarkka sijaintipaikka on Sanssin koululla. Mutta siellä on menossa remontti. Pihalla seisoskelee nuori mies maalarinhaalareissa. Kysyn, onko museo mahdollisesti remontin takia suljettu. "Tiätääkseni o", eikä sitten muuta. Lyhyttä on ja ytimekästä tämä eteläpohjanmaa.

Jokohan tämä olisi nähty! Pistäydyn vielä kuitenkin veteraanien perinnetalolla ja sitten äkkiä Aronkylän Essolle kahville. Siinäpä se, Kauhajoki! Parhaimman kuvan se taitaa edelleenkin antaa itsestään ohitustieltä n:o 44 katseltuna!

Aronkylästä käännyn kohti Jalasjärveä, josta Peräseinäjoen kautta Alavudelle. Tie kulkee asumattoman alueen halki - Pohjanmetsän, jota pitkin nuijamiehetkin etelään ryhdikkäästi marssivat ja pitkin ja poikin hajanaisina laumoina takaisin raahustivat.

Jalasjärvellä ei nyt ole syytä pysähtyä, Peräseinäjoella kylläkin kuvan ottamisen ajaksi. Tänne taitaa johtaa pari vuosikymmentä sitten Norjan veroviranomaisten perintätarkoituksissa etsimä Backwall River Group Ltd. Joitain pieniä juttuja reppufirmalla taisi Norjaan jäädä hoitamatta. Mutta yrityksen nimi kyllä osoittaa nikkariltaan suurta keksiliäisyyttä. Aivan samoin kuin Notareal-yhtiö, jonka senkin kyllä pitäisi ainakin sijoittajien ja lainoittajien hälytyskelloja soitella.

Liikenneympyrä Peräseinäjoella on niin suuri, että paikalliset liikennemäärät eivät sellaista tarvitsisi - jos tarvitsisivat liikenneympyrää ylipäätään. Mutta jos kerran pakko on trossata, niin mikäpä ettei sitten noin. Mutta pelkkää hyvää vain Peräseinäjoesta, juoksija Ville Ritolan kotikylästä.

Alavudella osun Muistojen kappeliin oikeastaan vahingossa. Pistän Guzzin parkkiin. Lämpöä alkaa olla liiankin kanssa. Puseron voi aina heittää pois, mutta housut, niin kuumat kuin ne ovatkin, lienee syytä pitää jalassa. Vaimo soittaa maalausremonttiin liittyvästä ongelmasta. Annan napakat toimintaohjeet. Istun hetkeksi penkille tupakoimaan.

Soitan Kokkolaan Pekka P:lle ja kerron huoleni pahasti tukkeentuneista ilma- ja polttoainesuodattimista. Pekka kehoittaa poikkeamaan pajalla seuraavana päivänä.

Alavuden taistelun muistomerkit ovat onneksi samassa kiekerössä. Kuvaan kivet ja tavailen tekstit. Synkältä ja paatokselliselta vaikuttaa alavutelainen isänmaallisuus.

Parkkipaikalla ohitseni ajelee mies polkupyörällä. Palaa sitten takaisin ja sanoo, että minun kannattaisi käydä Pentti Valkealahden kotimuseossa. Katselen uudelleen loittonevaa selkää, enkä äimistykseltäni ehdi kysyä miksi, minunko nimenomaan, tai kuka kyseinen herrahenkilö mahtaa olla.

Päätän pistäytyä Keskisen kyläkaupalla Tuurissa, jossa kaikilla varmasti on onnea matkassa. Jos minullakin, niin varmaan bongaan siellä jonkun iltapäivälehtien palstoilla päivä toisensa jälkeen esitellyistä kauppiaan salarakkaista. Johan se tekisi minustakin jotakin.

Kauppaa ei tarvitse etsiä, liikennevirta vetää sinne vastustamattomalla imulla. Tulen suunnattomalle parkkipaikalle, jossa käy kuumeinen huiske. Ihmiset kantavat isoja kolleja autoihinsa ja palaavat sitten kauppaan toiselle, tai herra ties monennelleko, kierrokselle. Ostokiima palaa kuumana. Monet ovat liikkeellä paketti- tai asuntoautoilla, jotta kaikki hankinnat saadaan kunnialla roudatuiksi kotiin. Ei ole Suomen kansa köyhä, ei tosiaankaan!

Siirryn syrjemmälle, jotten jää hurmoshenkien jalkoihin. Tulen toiselle parkkipaikalle, valtavan hotellikompleksin eteen. Torneineen rakennus muistuttaa linnoitusta, eikä varmastikaan sattumalta. En oikein tiedä, mitä kaikesta näkemästäni ajatella. Paitsi, että taitaa Tuurissakin joillakin olla tuuria enemmän kuin toisilla.

Lähden ajelemaan kohti Kuortanetta ja Ruonan kunnian kenttiä. Jonkin ajan päästä hoksaan täysin unohtaneeni salarakkaat. Eikä ihme, sen verran kokonaisvaltainen kokemus kaupan parkkipaikalla vierailu oli. Mutta onnea ja menestystä vain tyttärille valitsemallaan uralla: kel' onni on, hän onnen kätkeköön! Vaikkapa sitten iltapäivälehtien sisäsivuille.

Historiamatkailureitti Sodan ja rauhan tie mainostaa itseään webissä mm. seuraavasti:

Yksi Suomen historiamatkailun valteista on Sodan ja rauhan tie, historiamatkailureitti Etelä-Pohjanmaalta Ruotsin Länsi-Pohjaan. Sen varrella tulee tutuksi maakuntien yhteinen menneisyys, niin taistelukentät kuin rauhanajan elämäkin. Reitillä palvelee lukuisia historiaa ja perinnettä hyödyntäviä yrityksiä, minkä lisäksi historia elää neljässä opastuskeskuksessa ja siitä voi lukea useista kymmenistä informaatiokylteistä.

Olen selaillut projektin verkkosivuja useampaankin kertaan. Kuortane on yksi reittiin sisällytetty kunta. Lukuisat opastemerkit varmistavat, että paikka löytyy helposti.

Ajan opastuskeskuksen pihaan. Muita ajoneuvoja ei näy. Nyin ovea muutaman kerran ennen kuin huomaan, että paikka onkin suljettu. Mitä tämä nyt oikein on? Luen oveen kiinnitetyn paperilappusen. Opastuskeskus onkin auki ainoastaan sopimuksen mukaan, ja kahvilaan pääsemiseen tarvitaan vielä oikein tilaus. Näitä tietoja ei kyllä tienvarren opasteissa ollut! Eli siis Ruonan Rinki, joka keskuksen hoitamisesta vastaa, olettaa matkailijoiden tulevan lukemaan ovesta pari kännykkänumeroa vierailusopimuksen tehdäkseen! Aivan uskomatonta huijausta! Hallaa tekevät typeryydellään Sodan ja rauhan tien oikeille yrittäjille. Tätäkö tarkoittaa webbisivun klisee "Ruonan Rinki puhaltaa yhteen hiileen"?

Ärtymyksestä puhisten siirryn piha-alueen ulkopuolelle. Viereisen talon pihassa vanhahko pariskunta on mattopyykillä. Kysyn mieheltä taistelun muistopatsaan sijaintia. Käsi viittaa kohti jonkin matkan päässä olevaa metsäsaareketta. Kysyn vielä, onko tie sen kuntoinen, että sinne pääsee moottoripyörällä. Mies sanoo, ettei tiedä, ei ole siellä koskaan käynyt edes jalkaisin. Niin, mitäpä siellä! Kafkamainen olo ei jätä minua hetkeen.

Käyn muistomerkillä ja sen jälkeen karistan Ruonan pölyt Guzzin renkaista ikiajoiksi. Lanseeraan itselleni uuden sanonnan: ruonan rinki yhden paikan ympärillä.

Mutta Lapua varmasti on eri maata. Ajan Vanhan Paukun infokeskukseen. Kysyn infon tytöltä Lapuan taistelun muistopatsasta. Palveluintoinen neito hämmentyy silmin nähden. Patsaan sijaintipaikka ei selviä kartastakaan. Vieressä seisova nuori mies huomaa ahdistavan tilanteen, ottaa kartan ja piirtää enempiä hakematta rinkulan oikeaan paikkaan. Mainitsee vielä olevansa isänmaallisesta kodista. Jätän hienotunteisesti tytön kotiolot tarkemmin kyselemättä.

Juon Paukun kahvilassa kupin kuumaa ja luen esitteen tapahtumista 30 vuotta sitten. Muistan ne toki hyvin itsekin:

Patruunatehtaan lataamon ruutiullakko räjähti 13.4.1976 aamulla hieman ennen kahdeksaa. Räjähdyksessä kuoli 40 ja loukkaantui 60 ihmistä. Vanhempansa menetti 76 lasta.

Onnettomuuden syytä tutkittiin yli kaksi vuotta ja täydellistä varmuutta syystä ei saatu. Syyksi epäiltiin muun muassa ruutipölyn räjähdystä staattisen sähkön kipinästä, latauskoneen huonoa tiivistettä sekä vieraan esineen joutumista patrunointikoneeseen.

Onnettomuuden selvittämiseksi tehtiin muun muassa 6 000 erilaista analyysiä ja tutkittiin kahdeksan autokuormallista onnettomuuspaikalta kerättyjä metallinäytteitä.

Kahvihammasta ei enää kolota, joten tästä joutaa taas hyvin tien päälle. Käyn Nesteellä tankkaamassa pyörän. Yksi asia on kuitenkin vielä tarkistettava. Ajan kirkon pääportin eteen.

Muutama vuosi sitten jokin ulkolapualainen lälläriporukka toi julki mielipahansa siitä, että kirkon pääoven molemmin puolin oli sijoitettu kaksi tykkiä. Herran huoneen yhteyteen ei heidän mukaansa moisia tappokaluja sopinut sijoittaa - ei edes Lapualla. Hentomieliset seurakuntalaiset - heitäkin päinvastaisista uskomuksista riippumatta paikkakunnalla kuulemma on - yhtyivät älämölöön. Tilanteen rauhoittamiseksi tykit poistettiin. Tilapäisesti, niin kaikki uskoivat.

Pistän pyörän parkkiin katuviereen ja käyn tarkistamassa asian. Tykkejä ei ole vieläkään palautettu niille kuuluvalle paikalleen. Soitan Simolle ja selitän tilanteen, jonka pitäisi kyllä huolestuttaa kaikkia lapualaisia. Simo sanoo, että niiden pitäisi siellä kyllä olla. Niin minunkin mielestäni pitäisi, vaan kun ei ole. Mitäs nyt, jos punaaset tuloo, ni silloin käy häjysti!

Lähden ajelemaan muistopatsaalle. Panen merkille Kosolan talon Lapuanjoen rannalla.

Iisakki Vihtori Iisakinpoika Kosola syntyi Ylihärmän Kosolan talossa heinäkuun 28. päivänä vuonna 1884. Neljä vuotta myöhemmin perhe muutti Lapualle. Perheen isä, Iisakki Kosola, kuoli vuonna 1901, ja hänen vanhimmasta pojastaan Vihtorista tuli tällöin 17-vuotiaana Kosolan talon isäntä.

Vihtori Kosolan maataloustyö ei rajoittunut pelkästään omaan talonpitoon. Hän osallistui myös maakunnan maataloudelliseen valistus- ja järjestötoimintaan. Hän toimi Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran johtokunnan jäsenä ja Etelä-Pohjanmaan maatalouskerholiiton puheenjohtajana.

Syvimmän vaon hän kuitenkin kynti yhteiskunnallisella ja poliittisella saralla. Routavuosina hän oli mukana passiivisessa vastarinnassa toimien laitonta asevelvollisuuskutsuntaa vastaan. Jääkäriliikkeen aikana Kosola toimi aktiivisena värvärinä antaen talonsa etappipaikaksi Saksaan jääkärinoppiin matkaaville. Santarmit pääsivät kuitenkin Vihtorin jäljille, hänet vangittiin ja kuljetettiin pahamaineiseen Spalernajan vankilaan. Sieltä hän vapautui vallankumouksen puhjettua.

Kosola johti paikallisen suojeluskunnan perustamista Lapualla ja otti osaa Vapaussotaan. Hän oli aktiivisesti mukana myös Aunuksen ja Vienan Karjalan vapausliikkeiden toiminnassa. Aktiivisena miehenä Kosola ehti myös Lapuan liikkeen ja IKL:n johtotehtäviin, osallistuen mm. Mäntsälän kapinaan ja talonpoikaismarssin järjestämiseen.

Vihtori Kosola kuoli Lapuan Kosolassa keuhkokuumeen murtamana joulukuun 14. päivänä 1936.

Kosola on edelleenkin ristiriitaisia tunteita herättävä henkilö. Jotkut pitävät hänen toimintaansa isänmaallisena, toiset hakevat hänelle vertailukohtaa Saksasta.

Heil Hitler,
meil' Kosola

Käyn kuvaamassa patsaan ja viipotan Isokyröön, Suuren Pohjan Sodan aikaisen Napuen taistelun (v. 1714) muistomerkille. Siinä matsissa tulikin turpiin pahemman kerran:

Suuren Pohjan sodan viimeinen kenttätaistelu käytiin Isokyrön Napuella. Kenraali Armfeltin johtamat Ruotsi-Suomen karoliinijoukot taistelivat kaksi kertaa vahvempaa ruhtinas Galitzinin venäläisarmeijaa vastaan. Taistelussa kaatui n. 1500 venäläistä ja n. 3000 suomalaista, niiden mukana n. 1000 lähiseudulta nostettua kotiseutunsa puolustajaa. Napuen tappion jälkeen alkoi Isonvihan aikakausi.

Paikka on juuri niin synkkä kuin hävityn taistelun muistopaikan tuleekin olla. Istun piiputtelemaan kaikessa rauhassa. Hötkyilyyn ei ole mitään syytä. Jos elämä on jotain opettanut, niin hitaasti kiiruhtamisen taito taitaa olla siellä tärkeimpien saatujen oppien joukossa.

Vöyrissä tulen ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Taas on pakko panna merkille asujamiston vauras. Talot ovat hyvin hoidettuja, pihat laitettuja ja John Deereistään alas kipuavat isännät isovatsaisia. Ohrassa on pitempi tähkä, ja rasvaton maito on rasvaisempaa kuin suomenkielisellä alueella. Varmaan puolikarkeat jauhotkin ovat täällä karkeampia.

Tulen rantatien risteykseen. Pian sen jälkeen missaan Wilhelm von Schwerinin sillalle johtavan pikku tienhaaran. Liikennettä on kuitenkin niin paljon, ettei u-käännöksen tekemistä voi ajatella. Käännyn Oravaisten taistelupaikalle johtavalle tielle.

Putkahdan metsästä laajalle peltoaukiolle. Se on tässä. Aukion toisessa laidassa kohoaa jyrkähkö rinne. Tie johtaa sinne. Viitta ohjaa muistopatsaalle. Hieman kummastuttaa, ettei alueella ole minkäänlaista parkkipaikkaa - ei suurta eikä pientä. No, pyöränhän toki parkkeeraa raviinkin, mutta eikö täällä liiku turisteja autoillakin?

Kiipeän rinteen ylös muistomerkille. Sieltä huomaan, että parkkipaikka on jyrkänteen toisella puolella. Siellä näyttää olevan myös rintamalinjan takainen kahvila. Otan muutaman kuvan ja kierryn takaisin pyörälle. Alue on huomiota herättävän siisti ja hyvin hoidettu.

Siirryn muutaman sata metriä Lotta Svärdin patsaalle. Kuvaan myös sen. Jään hetkeksi arpomaan, pitäisikö vielä ajella takaisinpäin Wilhelm von Schwerinin sillalle. Hyvin tässä ehtisi, kello osoittaa vasta myöhäistä iltapäivää.

Kahvi ja jätski vetävät kuitenkin enemmän puoleensa. Ajan Oravaisten Shellille. Juttelen hetken suurilla enduromallisilla Bemareilla matkalla olevien kahden sakemannin kanssa. Kovasti kehuvat Suomea. Heitän vastineeksi muutaman Saksan kauneutta koskevan ylisanan. Kiva kun tykkäämme toinen toistemme kotikonnuista.

Tästä ei ole enää pitkästi Juuttaalle. Yöpaikkaa voisi etsiskellä vaikka Uusikaarlepyystä.

Juutas on äkkiä voitettu kanta, jos Juha Jokisen termejä halutaan käyttää. Otan kuvat, poltan tupakan ja silmäilen hetken ympärilleni. Tässä alkaa nyt olla ikävällä tavalla rutiinin ja hätäisyyden leima. Syynkin tiedän: olen aivan liian lähellä kotia. Jos tänne jäisi yöksi, se olisi suunnilleen sama kun löisi teltan pystyyn kotiportin viereen ja huutelisi sieltä vaimolle, että pappa on tässä nyt yötä retkiolosuhteissa. Saa nähdä, miten iltapuhde kehittyy.

En ajakaan Uusikaarlepyyhyn, vaan palaan takaisin rantatielle. Pännäisissä pitäisi olla jokin rautatiemuseo. Se pitää käydä bongaamassa.

Pistäydyn siellä, mutta se osoittautuukin lasten leikkipaikaksi. Taas tulee sellainen tunne, että joku onnistui vetämään minua höplästä.

Minun matkani eivät ole koskaan alkaneet kotiportilta, eivätkä ne ole siihen koskaan loppuneetkaan. Kotiasiat seuraavat ensimmäisen reissupäivän aikana pitkällekin. Matka alkaa siinä vaiheessa kun tieltä poikkeaminen rupeaa kiinnostamaan: mitähän tuollakin olisi, tuolla varmasti kannattaa käydä. Ja kääntäen: matka loppuu siihen kun poikkeaminen ei enää kiinnosta, ja kotiasiat alkavat olla mielessä päällimmäisinä.

Jotkut reissut ovat loppuneet jo Etelä-Ruotsissa. Sieltä on sitten vain tultu kotiin. Onneksi tämä matka loppuu vasta Pännäisten leikkimuseossa. Soitan vaimolle, että tulen yötä myöten kotiin. Laitan Pekka P:lle tekstarin, että tulen käymään seuraavalla viikolla.

Mutta vielä on maltettava poiketa Lohtajalla, Pyhäjoen Viirteessä, Revonlahdella ja Siikajoella.

Polkaisen Guzzin liikkeelle. Taas mennään, että tukkoiset suodattimet rytkyvät!

Ajan yön läpi
visiirin koristeena
hyönteisenraadot