|
24.7.2006
Nyt kun Suomen sodasta on kulunut humanistin laskutavan mukaan tasan 200 vuotta, niin
onhan se suorastaan kansalaisvelvollisuus lähteä kiertämään ratkaisevimmat taistelupaikat
ja samalla vilkaisemaan, miten eri kunnat ovat historiansa merkille panneet. Sen verran
tässä ollaan etuajassa, että mitään erikoisfiksausta kunnat tuskin ovat ehtineet tehdä.
Asiat lienevät vanhalla tolallaan - hyvälläkö vai huonolla, se pian nähdään.
Vai nähdäänkö? Guzzi nimittäin ei käy oikein kunnolla. Pintakaasulla parin
tuhannen kierroksen nurkilla ajettaessa - siis juuri sillä kyydillä, jossa vielä ehtii
etsiskellä puskan taakse hautautunutta muistomerkkiä - se onneton nykii. Syynkin siihen
olen kuullut, Moto Italiasta kertoivat. Siinä on yksi nokka-akselilla oleva anturi, joka antaa
kaiken tarvittavan informaation mustalle laatikolle, joka muun muassa taas välittää
tarvittavan soppatilauksen ruiskulle. Nokka-akselin ketju on venynyt, ja sen kiristin
lepruuntunut; eli siellä on jonkinlaista klappia pelissä. Siitä aiheutuu, että ruiskulle
menee tieto, että turha tässä nyt mitään on ruiskutella varsinkin kun sytytyskin
on mitä sattuu.
Ja kun sopan tulo loppuu, niin
nykäiseehän se, tai töksähtää ja tusahtelee - miten sen nyt sanoisi. Ketju siitä sen
verran ottaa nokkiinsa,
että vetää itsensä taas kireälle, ja kiristinkin yrittää tiukata lankaa parhaansa mukaan.
Taas mennään
pikku matka niin kuin omistajan ohjekirja sanoo, mutta sama peli alkaa hetken päästä
uudelleen.
Sen minä tiedän, että Olli tuon selityksen tyrmää. Enkä minäkään siihen aivan
tältä istumalta jaksa uskoa, niin mukava kuin olisikin; korjauskustannukset eivät voisi
olla korkeat.
Kiusallinen vaiva, jota ilman kyllä eläisi huomattavasti ihmisarvoisempaa elämää.
Ei mikään mahdoton korjattava kylläkään: uusi ketju ja jostain Fiat 127:n ketjunkiristin. Ja
sitten Power Commanderille semmoiset käskyt, että bensaa alapään kierroksille reilusti ja äkkiä.
Pekka P. sen muutamassa tunnissa laittaisi, mutta mitäpä jos löisi koko EV:n lihoiksi!
Se uusi Norge voisi olla ihan menopeli. Vaimon vain pitäisi herätä omasta aloitteestaan
tietoisuuteen, miten otollinen ajankohta ja suorastaan välttämättömyyden sanelema pakko
pyörän vaihtaminen uuteen on, nyt kun lapsetkin ovat jo muuttaneet kotoa, ja koira on
kuollut. Se oman
aloitteen herättäminen on kyllä enemmänkin strateginen kuin pelkästään taktinen veto.
Hätäilemällä ei asiaa kannata pilata. Voi myös olla, että lapsiin ja koiraan vetoaminen
ei ole tarpeeksi. Ja Moto Italian Kärkkäinenkin pitäisi saada tekemään
tarjous EV:stä sielunsa hädässä siitä, että olisinkin tosi tarkoituksella katselemassa uutta
Bemaria. Ei tämä aivan helppo juttu olekaan, pitää vielä miettiä.
Mutta jotta nokkaketju voisi kunnialla hoitaa asiansa huonosti väärän informaation
jakamisessa, ja jotta ruisku voisi syhkäistä väärän määrän polttoainetta sylinteriin
sopimattomalla hetkellä, pyörä on tankattava. Kurvaan Tupoksen ABC:lle.
Värianalyysinhän toki saa nykyisin jokaiselta huoltoasemalta, mutta mihin me
tarvitsemme Stockmannia, Lidliä, Biltemaa ja Ikeaa kun meillä on ABC-asemaketju! Tämä
on shoppailuaddiktoituneen paratiisi, joka on täynnä kaikkea, mitä kierteeseen joutunut
vasta täällä tajuaa aina halunneensa. Täällä on gourmet-ravintola anniskeluoikeuksilla.
Rekkamiehet pääsevät
ABC:llä saunomaan - Transpointin ukoille kuulemma on varattu ainoastaan haalea suihku.
Saunan jälkeen mitataan veren sokeriarvot ja kolesterolit. Ja siinä kun sopivasti
munasillaan ollaan,
niin napataan vielä rakkauselämän intensiteetti-indeksi. Lopuksi terveyskonsultti vielä
tarkoin valituilla kysymyksillä syvähaastattelee saunotetun:
- "No, paljonkos sitä tulee päivässä liikutuksi?"
- "Keskimäärin ehkä 800 kilometriä."
Niin, ja saa täältä bensaakin. Hehtaarihallin toisella reunalla on kassa, johon
minunkin roponi kelpaavat.
Muikein miettein kävelen pyörälle jatkaakseni matkaa, joka tuskin vielä on alkanutkaan.
Temmeksellä töksyttelen, nytkyttelen ja tussahtelen Zetka-Baarin eteen tarkoituksella
juopaista kuppi kahvia. Piukean sorttinen nuori naisihminen kiirehtii kertomaan, että täällä
vasta korjaillaan edellisen illan juhlien jälkiä, eikä baari vielä ole auki. Pihassa
isäntä hankoaa heiniä Zetorin viereen paskovalle aasille. Kysyn emännältä lupaa ottaa
baarista muutaman kuvan. En saa selvää vastauksesta. Otan kuvat kuitenkin. Isäntä kiinnostuu
tilanteesta sen verran, että keskeyttää hankoamisen ja tulee lähemmäksi. Vetäytyy sitten
kuitenkin takaisin. Tässä on nyt puolisoiden välillä sellaista sanatonta viestintää,
jota ulkopuolisen on mahdotonta tulkita. Olisikohan isäntä edellisenä iltana osallistunut
vieraidensa viihdyttämiseen turhankin innokkaasti? Mene ja tiedä. Pistän kypärän
päähäni ja jysäytän Guzzin käyntiin. Helle alkaa painaa päälle.
Rantsilassa pitäisi olla Sandelsin ratsastajapatsas, vaikkei siellä Suomen sodan
aikana mitään merkittävää tapahtunutkaan. Sinne siis.
Ja löytyyhän se sieltä; keuliva Bijou Sandels selässään. Tutkailen patsasta hieman
tarkemmin, enkä ällistykseltäni ole silmiäni uskoa: jalustassa
on kaksi
metallilätkää, joissa kerrotaan, että kenraalin puheen ja ratsun hirnumisen voi tilata
kuunneltavakseen viereisestä kioskista. No niin, nyt se on sitten nähty! Tämän jälkeen
vedenpaisumus! Ovatkohan äänitteet originaaleja vai piraattikamaa? Hieman niistä kuitenkin
on aika ajanut ohi; maksut näyttävät olevan edelleenkin markkakannassa.
Vaan pakko on sanoa, että Suomen sodan matkailullinen aspekti on täydellisesti hyödynnetty.
Tästä on paha panna paremmaksi. Kyllä ranttisilla on homma hanskassa! Huomattavasti
hilpeämmällä mielellä kurvaan Rantsilan suoralle.
Rantsilasta etelään johtava yhdentoista kilometrin mittainen tienpätkä tehtiin
hätäaputöinä nälkävuosien aikaan. Siitä haluttiin suora, ja suora siitä saatiinkin. Pitkällä
Sipolan kylän takamaissa olevaan tuulimyllyyn kiinnitettiin valkoinen lakana. Sihti
otettiin Rantsilan kirkontornista ja sanottiin, että tuohon suuntaan, pojat, pitäisi
saada pätkä valtion sarkaa. Ja siinä se on tänäkin päivänä.
Pulkkilassa taisteltiin jo ihan oikeastikin.
En kuitenkaan osu patsaalle suoralla vedolla. Sen sijaan pysähdyn kirkon tapulikahvilaan.
Nuori kahvilanpitäjä neuvoo tien patsaalle. Tarjoaa vielä toisen kupillisen samaan hintaan.
Vien kahvit ulos ja polttelen tupakan juoman jäähtyessä. Paikalle pyyhältää alkuasukasmies
autollaan. Kysyy, minäkö olen liikkeellä Guzzilla. Minulla on outo tunne, että tästä tulee taas
yksi 'niitä' keskusteluja. Lasken kahvikupin sivulaukun päälle ja annan katseeni kiertää
tyhjän parkkipaikan yli. Vastaan myöntävästi. Kaveri puhkeaa vuolaaseen kustomipyörien
ylistykseen. Johonkin väliin saan sanotuksi, etten kyllä pidä EV:tä varsinaisena kustomina.
Mies ei lannistu, vaan sanoo juuri tuollaisten mukavimpia olevankin - varsinkin vanhemmalle
kuskille. Jumankauta, tuo viimeinen viisaus olisi kyllä saanut jäädä lausumatta! Tuijotan
kaverin pakosalle. Tuolle Ollilta opitulle tempulle on aina silloin tällöin käyttöä.
Ajelen patsaalle tutkailemaan ympäristöä. Mitään ihmeellisiä väristyksiä se ei
tarjoa. Hyvin hoidettua puistoa on hankala mieltää entiseksi taistelutantereeksi.
Revin vielä hieman riemua ranttisten patsaasta, pistän potan päähäni ja painun tielle.
Kärsämäen pohjoispuolella muistaakseni on myös patsas.
Leskelässä pysähdyn tupakalle. En enää uskalla väittää sitä Suomen keskipisteeksi.
Viimeksi niin tehtyäni sain parikin äkäistä sähköpostiviestiä joltakin Kestilän kunnan
matkailuihmiseltä. Viesteissä vakuutettiin ikiaikaisen kestisen
perimätiedon mukaan maan keskipisteen olevan siellä. Olkoon minun puolestani! Mutta
Leskelään on pykätty talo, jota en ennen ole paikalla nähnyt. Kyltissä seisoo:
Kairanmaatalo. Kesägalleriakin siellä näyttää olevan. Nyt äkkiä päivän kulttuuriannos
täyteen, niin saa sitten olla siltä rauhassa.
Sisällä mieshenkilö ponnistaa tuolilta käsipäivää sanomaan. Jo toisen kerran tämän
päivän aikana olen pudota persauksilleni. Ojennetun käsivarren toisessa päässä olevasta
kropasta minua katselee Juha Väätäisen naamavärkki. Minäkin sanon nimeni. Juha kehoittaa
heittämään pusakan tuolille ja tutustumaan hänen näyttelyynsä.
Juha kertoo nykyään olevansa kokopäivätoiminen taidemaalari asentopaikkanaan
Andalusia. Myös kaikki maalaukset ovat Espanjasta; maisemia ja henkilökuvia. Saan
perinpohjaisen selostuksen maalaustekniikasta, josta en oikein pääse perille. Hyvä
tekniikka se toki varmastikin on. Kehun flamencotanssijan selän kaarta edes jotain
tekofiksua sanoakseni. Juhan silmissä välähtää. Olisikohan maalari sipaissut selän
uomaa muutenkin kuin vain katseellaan! Paras kai olla kysymättä. Kierrämme kaikki
näyttelyhuoneet.
Juha ehtii puhua myös muista asioista: puolueisiin sitoutumisesta, vanhoista hyvistä
ajoista, Matti Ahteen tukiryhmästä,
Piippolasta ja Kairanmaan kuntien yhteistyöstä, Sari Essayahn valmennuksesta, miksi
Fuengirolassa ei kannata käydä, Espanjan poliiseista, urheilijana hankitun maineen
hyödyntämisestä,
Montrealin olympialaisista, Tapio Kantasesta, Lasse Virenistä, yhteisestä tuttavastamme
Lasse Orimuksesta, miksi nykyajan nuorista ei tule pitkän matkan juoksijoita ja siitä,
onko viina viisasten juoma vai ei. Muutaman kommentin ehdin aina väliin heittämään.
Juhalla näyttää olevan tapana tarkkailla keskustelukumppaniaan nurkkasilmällä. Taitaa
samalla nauraa sisäänpäin kääntynyttä naurua. Jotain ovelaa ja salaviisasta tässä miehessä
on vaikka muille jakaa. Otan vielä muutaman kuvan, ja paiskaamme kättä.
Polttelen tupakan parkkipaikalla ja kertailen tapaamistamme. Miten noin
rikas elämä ja suuret urheilusuoritukset voisivatkaan sopia ihmiseen, jolla on pieni ego!
Ei mitenkään! Mutta sen minä vielä katson, onko Leskelässä ensi kesänä monitasoliittymä
vaiko vain tavallinen liikenneympyrä. Ja sen kuinka notkeasti Piippolan isäntien selkäruoto
taipuu flamecoon, kastanjetti lyö rytmiä ja pieksu napsahtelee lattiaan. Olé!
Päätän jättää Kärsämäen tällä kertaa väliin. Eiköhän se patsas sieltä löydy
myöhemminkin, jos sitä vielä haluaa hakea. Sen sijaan viipotan Piippolan kirkonkylään.
Otan kuvan talosta, joka käsittääkseni on Juha Väätäisen syntymäpaikka. Kameraa
pakkaillessani pyöräparttio vilahtaa ohi. Matkamiehiä näyttävät varusteista päätellen
olevan. Pistän vauhdilla perään ja saavutan porukan Pyhännän rajalla. Ketään tuttua
en sakista kuitenkaan bongaa. Käännyn parkkiin ja soitan Ojakosken Matille tarkistaakseni
Väätäisen syntymäkodin paikan. Matti sanoo minun ottaneen kuvan väärästä talosta.
Oikea olisi ollut Shelliltä vähän Pyhännälle päin. Deletoin väärän talon kamerastani.
Nappaan kuvan entisestä motoristien kulttistopista, Ahokylän TB:stä. Nykyään
sen katolla tököttää neonvalo, joka nimeää paikan kahvioksi. En mene sisään. Juurihan
täällä toukokuussa Kivi-Pekan kanssa pysähdyttiin kahvittelemassa kotimatkalla
italopyörärallista. Paljon ei puheltu, enemmän palelemiseen keskityttiin.
Heitän lenkin isoisäni tekopitäjän, Vieremän keskustassa. Tuskinpa täällä kukaan
mahtaisi Kemppaisen Kustaata enää tuntea. Tankkaan pyörän ja lähden kohti Iisalmea.
Koljonvirralla menee varmasti aikaa reilusti.
Poikkean ensimmäiseksi suomalaisten puolustusasemien alueelle pystytetyllä
taistelun virallisella muistomerkillä. Törmältä näkee komeasti venäläisasemien puolelle
Mansikkaniemeen. Helle pakottaa jatkamaan matkaa. Siirryn Mansikkaniemen museoalueelle.
Alue on laaja, ja sillä sijaitsee myös Juhani Aholle omistettu Brofeldtin pappila. Kierrän
koko alueen ja rapsin kosolti kuvia. Hiostava sää ei houkuttele pappilamuseossa käyntiin.
Palaan takaisin info-taululle. Juttusille tulee isolla Dragstarilla matkalla oleva
pariskunta. Valittelevat koko päivän jatkunutta kovaa sivutuulta. Kummallista. Minä en
ole moista pannut merkille.
Nappaan kuvan info-taulun kartasta ja huomaan siinä mielestäni karkean virheen.
Sandelsin läntiset asemat eivät voineet olla Mansikkaniemen kärjessä, vaan järven
vastapäisellä puolella. Outo juttu. Aika lailla yhdentekeväähän se on, missä Sandels
tarkkaan ottaen 27.10.1808 oli, mutta kai tuon nyt olisi samalla vaivalla tehnyt
kunnollakin.
Soittelen Kuopioon Hotelli Savoniaan ja varaan huoneen, savullisen sellaisen.
Iisalmen ja Lapinlahden väli hoituu nopeasti. Matin ja Liisan veturia toki pitää
pysähtyä tutkimaan.
Juhani Ahon Rautatiestä tehtiin joskus 70-luvun alussa televisionäytelmä,
jonka pääosissa olivat Leo Jokela ja Anja Pohjola. Jotenkin se on jäänyt paremmin mieleeni
kuin kirja. Varsinkin juonen eteneminen Villen tahdittamana: kuinka hän sai Matin ja
Liisan pitämään kiinni penkin reunoista ja istumaan kieli keskellä suuta. Samoin
unohtumaton on viinalle person Matin humalaan juottaminen.
Vaan eipä iske Rautatie enää nykynuorisoon: Orimattilan kirjastossa
järjestettiin nuorille lukijoille äänestys sykähdyttävimmästä ja ikävimmästä
lukukokemuksesta. Ääniä annettiin yhteensä 448. Taru Sormusten Herrasta osoittautui
suosituimmaksi 30 äänellä ja Rautatie ikävimmäksi 32 äänellä.
Äänestystulos vastannee varsin hyvin kulttuuripiirienkin nykytrendejä. Kun
nykyiseltä kulttuuriministeriltä kysyttiin, mitä kirjoja rouvalla on kirjahyllyssään,
vastaus kuului: Taru Sormusten Herrasta.
Loppumatka Kuopioon kuluu jonossa köröttelemisessä. Ohittelemiseen
ei nyt oikein tarmo riitä, sen verran lämmintäkin piisaa.
Pistäydyn Pöljän koulun pihamaalla ottamassa valokuvan. Ties vaikka siitä meille
ystävyyskoulu!
Hotelli Savoniasta tiedän, että se sijaitsee pohjoisesta tultaessa
jossakin moottoritien oikealla puolella, Puijon alarinteillä. Ei pitäisi olla kovin
vaikea löytää. Mutta sen GPS-paikantimen minä kyllä vielä hommaan. Guzzin uuden Norge
GTL:n mukana sen saisi kylkiäisinä. Tällaisessa pikku pyöriskelyssä ja jonkin tietyn
paikan hakemisessa siitä luulisi olevan hyötyä. Pitääpä katsoa ja tutustua asiaan.
Hotellin tyttö antaa luvan parkkeerata pyörän pääoven viereen. Raahaan kamppeet
huoneeseen, joka osoittautuukin savuttomaksi. No, sen ei pidä antaa haitata harrastusta.
Käyn suihkussa, vaihdan siviilit päälle ja painun alakertaan katsomaan, saisiko sieltä
syömistä. Tyttö osaa kertoa, ettei saa, koska on arkipäivä. Hihittelee kun kysyn, eivätkö
kuopiolaiset syö arkisin. Kaupungista kuulemma ruokaa tarjoavia yrityksiä löytyy. Sinnepä
sitten.
Kävelen alas rinnettä, eiköhän täältä jostakin keskikaupunki löydy. Jäähalli
jää oikealle. Taitaa olla kaupungin turhimpia rakennuksia. Kalpan liigamenestykseen
ylettyisi kyllä luonnonjäilläkin treenaamalla. Ja vähän kovemmat harjoitteluolosuhteet
voisivat tuoda tarvittavaa ryhtiä joukkueen henkiseen selkärankaan. Muutenkin moisen
keppitappelun painoarvo on kasvanut täysin suhteettomiin mittoihin. Äijiä, joiden ainoa
tehtävä
on päättää, ketkä kulloinkin kaukalossa kurvailevat, käytetään liikeyritysten johdon
konsultteina jakamassa menestyvän johtamisen ilosanomaa. Toisaalta, voihan se olla
merkki yritysten johtoportaiden totaalisesta kyvyttömyydestä, joille onnetonkin apu
tulee kuin taivaan lahjana. Ja pääsevätpähän ainakin kokeilemaan, miten heiltä onnistuu
käsivarret ristissä rinnan päällä liituraitapuvussa tepasteleminen ja purkan jauhaminen yhtä aikaa.
Tie vie vanhan kasarmialueen läpi. Kasarmit näyttävät olevan saman arkkitehdin
piirustuspöydältä kuin Oulun Vanhan Kasarmin tarkk'ampujaparakitkin. Oulussa niistä
ei saa lautaakaan ottaa irti ilman että laittaa juuri samanlaisen tilalle. Täällä
kunnostustöitä kyllä on tehty savolaisella suurpiirteisyydellä: vanhoja pikku ruutuisia
ikkunoita on korvattu suuremmilla lasipinnoilla. Kaamean näköistä jälkeä. Eikä kovin
käytännöllistäkään: vanhat ikkunat avautuivat kahtena puoliskona, josta oli helppo
livahtaa puntikselle, kunhan ensin oli tehnyt kylmän kallen petiin. Nämä uudet
näyttävät avautuvan alaosastaan juuri sen verran, että tuvat pystytään tuulettamaan.
Ei ole kaikki muutos kehitystä, osa on vain muutosta!
Äimistelen hetken myös Hanna Partasen leipomoa. Täältä ne kaikki kalakukot
varmaankin ovat kotoisin. Huomaamatta ei jää myöskään Pollen Poika -niminen
paikallisjuottola. Minkähänlainen tarina tuohonkin nimeen liittyy? Vähän samaa sarjaa
taitaa olla kuin Sallan kyläkeskuksessa oleva Äteritsiputeritsipuolilautatsibaari.
Sattumoisin osun Lounas-Salonkiin. Paras lounasaika on kyllä ollut jo moniaita
tunteja sitten, mutta jospa tuolta jotain saisi. Salonki on asiakkaista typö tyhjä.
Omistajarouva käy kyitenkin kysymässä kokilta, olisiko tällä vielä jotain laittaa
tarjolle. Perunoita, kasviksia ja muikkuja. Käy vallan mainiosti.
Muikut osoittautuvat niin suurikokoisiksi, että epäilen niiden oikeasti olevan
silakoita. Vaan eikö mitä, rasvaevähän näillä näyttää selässä olevan. Se vain savolainen
muikku on pohjoista lajitoveriaan paljon vöyreämmässä kunnossa - aivan kuin savolainen
ihminenkin toisheimoisiin verrattuna. Tuon esille koko kulinaristisen tietouteni kysymällä,
ovatko perunat mahdollisesti Timoa tai Siikliä. Emäntä ei siihen osaa vastata, eikä
kokkikaan. Hyvää ruokaperunaa kuulemma ovat. Saan jälkiruoaksi ison kupin kahvia sillä
perusteella, ettei kysymykseeni osattu vastata. Noin hyvä kysymys kyllä kannattaa
painaa mieleensä vastaista käyttöä varten.
Etsiskelin muutama vuosi sitten keväällä porkkanansiemeniä paikallisesta
puutarhaliikkeestä. Kysyin, löytyisikö Nantesia tai Lontoon Toria. Tyttö vastasi,
että eipä löydy, meillä on vain tätä morotia.
Kuopiossa on tajuttu säilyttää puutalot aivan kaupungin keskustassakin. Terveen
näköisillä vuorilaudoilla remontoituina ja hyvässä maalissa ne ovat kauniita. Ero Ouluun on ilmiselvä.
Oulussa kyllä kaikki vähänkään vanhalta haiskahtava revitään alas, ja tilalle rakennetaan
moderni lasikuutio. Vanhan KOP:n rakennuksen purkajille ja Suomen Pankin konttorin
suunnittelijoille Belsebuubi kuulemma kuitenkin pitää jo hiillosta lämpimänä.
Silmiini osuu liike, jolla on hieman oudolta kalskahtava nimi: Hautaushuolto.
Omistaja näkyy olevan nimeltään Länsivuori. Olisikohan tämä entisen RR-miehen, Tepi
Länsivuoren, yritys? Sen verran tuo nimi viittaa konepuolelle, että assosiaatio tuntuu
loogiselta. Varmaan tuollakin nimikkeellä hautaushommat onnistuvat.
Kävelen aution torin poikki. Suuntaan jätskikioskille. Jospa vaikka tötterön ostamisen
vastineeksi kuulisi jonkun viäntävän ihan oikeeta savvoo. Jätskityttö hymyilee ja tervehtii:
"Moj!" Siis ihan jiillä, ei iillä. Täälläkin! Miten tuohon nyt pitäisi vastata, jotta
valittu keskustelukoodi säilyisi luontevana? "Yks suklaatuutti, tietsä vittu hei", vai mitä?
Tilaan ouluksi ja saan tuuttini. Mutta kyllä tämä murteeton yleiskieli
vähän myrtsiksi vetää. Tai ei kai se oikeastaan murteettomuuttakaan
ole, eikä yleiskieltäkään.
Kontrollitonta stadilaisuuden kopiointia paremminkin. Kas vain, kun ei yksikään viereisellä
nakkikioskilla norkoilevista pultsareista tule pummaamaan tupakkaa: "Tikkaa, kunti, jäpä!"
Jatkan matkaa satamaan. Kaikki paikkakuntalaiset näyttävätkin kertyneen tänne.
Ravintola Wanhasatamassa kuivat kurkut lutkuttavat Sandelsia litratolkulla. Jospa
päivälliset muikut ovat olleet hyvinkin suolaisia.
Kallavesi
vaikuttaa jotenkin olevan kiinteämpi osa Kuopiota kuin Pohjanlahti Oulua.
Oulun keskustasta ainoa meriyhteys on torin rannasta liikennöivä Alexandra.
Mutta joka kerta kun torilla käyn, niin aina se näyttää olevan laiturissa. Vaan eipä
siinä silloin pahasti pala dieselöljykään. Vesille ei
kukaan ole kuitenkaan täälläkään pyrkimässä. Sen verran on Sandelsissakin ytyä, että
ruorijuoppouden raja helposti ylittyisi.
Suunnistan takaisin kohti asentopaikkaani. Pysähdyn torin laidalla hetkeksi katsomaan
näyteikkunaa ja tunnen jonkin tökkivän minua nilkkaan. Mäyräkoiran pentu. Omistajarouva
kiiruhtaa paikalle. Kysyn putkikassin nimeä. Mauri, Mäyräkoira Mauri. Ja ihan se on
Maurin näköinenkin. Rapsuttaahan sitä täytyy ja pudistella niskasta. Meistä tulee
kaverit saman tien. Katson asiakseni kertoa rouvalle meidän Laurin elämäntarinan. Rouva
sanoo, että Lapinlahdella olisi mäyräkoirapentue, jossa olisi vielä ainakin kaksi
luovutusikäistä. Mitähän jos kurvaisin huomenissa sinne! Kotona pennun voisi kaivaa
muina miehinä repusta ja sanoa vaimolle, että se vain seurasi minua.
Toivotan hyvät yöt ja suuntaan hotellille.
Luen päivän lehdet hotellin aulassa. Olli soittaa. Juttelemme niitä näitä. Olli kertoo vaihtaneensa
juuri Jackaliin ilma- ja polttoainesuodattimet. Niin että milloinko minä olen ne viimeksi
vaihtanut? No, en kai minä semmoista muista. Ja vaikka siitä aikaa olisikin, niin millä
helkkarilla minä ne täällä vaihdan! Olli myöntelee; tuskinpa ne nyt tällä reissulla
tukkeutuvat. Niin minäkin haluan uskoa. Mutta epäilyksen siemen on kylvetty!
Sängyssä lueskelen vielä Matilta lainaamaani Suomen sotaa käsittelevää opusta, Sotasokeat
ry:n kevätjulkaisua vuodelta 1980. Kuvituksesta, painoasusta ja tekstistä vastuulliseksi
on nimetty Sampo Ahto, joten sanan voi olettaa olevan todella painavaa. Rahoitus kirjan
kustantamiseksi on hankittu eri yritysten mainoksilla, joita kirjan loppuun on painettu
kymmenittäin. Pitää tutkia tarkasti.
Olen juuri nukahtamaisillani kun hoksaan, että iltajamesonit meinaavat jäädä ottamatta.
Tilanne on vielä
pakko saattaa oikeelliselle tolalleen myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.
Huomiseksi luvataan ukkosrintamaa juuri minun päälleni.
Huominen päivä
entisen kertaustako
matkamiehelle
| 
