|
17.5.1995 Ajamme satamasta suoraan moottoritielle ja ulos kaupungista. Tänne on tarkoitus tulla muutaman päivän päästä uudestaan, joten nyt ei jäädä turhaan kuppaamaan. Varhainen aamu on melko viileä, parasta kurvata johonkin lämmittelemään. Kuin tilauksesta Shellin kyltti tulee näkyviin. Sinnepä vain odottelemaan sään lämpenemistä. Istummekin huoltiksella pitkälti toista tuntia. Mutta sitten pitää jo päästä jatkamaan matkaa kohti Møns Klintiä. Kurvaamme ulos moottoritieltä Køgessä. Jos jotain haluaa nähdäkin, on parasta pysytellä pikkuteillä. Kiertelemme Køge Bugtin ja Fakse Bugtin rantatietä Præstøn kautta Kalvehaven pikkukaupungin satamaan. Siellä on huomattava määrä huviveneitä kuin lehmiä parsissaan. Joillakin näyttää olevan joutavaa rahaa ja vieläpä kosolti. Turistikausi ei ole vielä alkanut. Löydämme Møniltä vain yhden avoinna olevan kahvion. Tämä on minulle toinen käynti Møns Klintillä, joten aivan mahdottoman innostunut en siitä osaa olla. Mutta nyt aurinko lämmittääkin jo ihan kunnolla. Istumme pitkäänsä paisteesta nauttien. Minä kiikaroin lahdella seilaavia laivoja, Olli vetäisee pikku nokoset. Toteamme Møns Klintin rannan rinteen todella korkeaksi. Sen jälkeen voimmekin lähteä viipottamaan eteenpäin. Falsterilla osumme vasituilla kylteillä merkityille näköalateille. Tiet ovat kapeita ja noudattavat peltojen sarkajakoa: 150m suoraan, 90 asteen käännös, 100m suoraan, 90 asteen käännös jne. Ilmeisesti näitä rakennettaessa kultakin maanviljelijältä on otettu suunnilleen saman kokoinen maapala tien alle. Demokratiaa parhaimmillaan! Lollandilla suuntaamme kohti Tårsia, josta lähtee lautta Langelandille. Ajamme Maribon ohi. Kysyn Ollilta, muistaako hän henkilöä, joka jollakin tavalla liittyy Maribon leirintäalueeseen. Ei muista. No, se moottoripyöräpoliisi, joka änkeysi pöytäämme Mustasaaren Shellillä kun olimme menossa Jerseylle. Hänhän se sanoi aina Saksaan mennessään yöpyvänsä Maribon leirintäalueella. Ollikin muistaa. Naureskelemme muistikuvillemme kaverin rempseydestä. Ajamme Sakskøpingin kautta, jossa vuonna -89 sain paikallisilta motoristeilta apua, kun silloisen Moto Guzzini moottorin kiinnityspultti oli tippunut. Yhtään motoristia emme kuitenkaan näe, enkä enää löydä tietäkään paikalliselle kerhotalolle. Jatketaan matkaa. Pysähdymme kuitenkin tutkimaan hetkeksi karttaa. Lollandin pohjoispuolella olisi kolmekin pikku saarta: Askø, Fejø ja Femø, joille jokaiselle näyttää olevan lauttayhteys. Jollakin niistä olisi kiva käydä katsomassa todella aitoa Tanskaa. Olli hylkää kuitenkin ajatuksen vetoamalla siihen, että eihän Tanska nyt niin turismin pilaama maa toki ole, että aitoa tanskalaisuutta pitäisi aivan peräkylistä lähteä hakemaan. Tosi varmasti on noinkin. Lyömme saman tien ajoreitin lukkoon: Langelandin kautta Fynille ja sieltä Själlannille ja Kööpenhaminaan. Lauttasatamassa juttelen kahvion myyjätytön kanssa.
Lauttamatka kestää kolme varttia. Sopiva aika puraista sämpylä ja juoda jotain muutakin kuin tuota iänikuista kahvia. Peräkannella Olli koeratsastaa keinuhevosen. Lapset katselevat villiä menoa silmät pyöreinä. Näyttävät jotenkin pelokkailta - hevosen puolesta varmaankin. Langeland on nimensä veroisesti pitkä maa, kovin saman muotoinen kuin Öölanti. Saaren eteläkärjestä pääsisi lautalla Kieliin, mutta jokin toinen kerta sitten. Me ajamme suoraan Langelandin poikki, sillan yli Fynille. Svendborgista käännymme kohti Nyborgia. Sopiva kro yöpaikaksi löytyy Øksendrupista. Mielestäni se kyllä enemmänkin muistuttaa motellia. Huoneet ovat kolmessa erillisessä rakennuksessa. Päärakennuksessa on vastaanotto ja ravintola, jossa pistelemme illalla tuulen suojaan lukuisan määrän smørrebrödejä ja huuhtelemme ne alas Carlsbergillä. Kyselen Ollilta Lapin kultamiehistä, ja ainahan sieltä jotain irtoaa; tällä kertaa Ville Björklundin elämäntarina. Ville Björklundin elämänkaari sattui 1800-luvun loppupuolelle. Hän oli juoppo ikuinen ylioppilas, jolla oli jonkin asteiset lakiopinnot takanaan. Kullankaivuuseen häntä houkutteli toive helposta rikastumisesta. Björklund lähti muutaman muun iisalmelaisen humuveikon kanssa kohti kultamaita. Noihin aikoihin tie loppui Rovaniemelle. Helpoin kulkutie kaivauspaikoille tavaroiden kanssa oli sauvoa Ounasjokea Kittilään sekä sieltä latvajokien kautta vedenjakajan yli Ivalojoelle. Parin viikon säheltämisen jälkeen joukkio saapui Ivalojoelle Kultalan kruunun asemalle, jonka yhteyteen oli jo ehditty perustaa kapakkakin. Björklundille viina maistui entiseen malliin, mutta muut kaverit selvisivät ilman kummallisempaa hämminkiä alavirtaan ostamalleen valtaukselle. Ryypättyään ensin rahansa ja vaihdettuaan tavaransa viinaan Björklundkin lähti viikon juopottelun jälkeen kumppaneitaan etsimään. Vaan eipä ollut helppoa krapulaisen miehen kulku jokivarren pusikoissa. Rantatörmään oikaiseminen ei tuntunut mitenkään huonolta ajatukselta. Björklund nukahti ja näki unessa useampaan otteeseen lapinakan, joka kielsi häntä makaamasta kullan päällä. Enneunihan se semmoinen tietenkin oli. Björklund hankki kaivamiseen tarvittavat välineet ja pani lapion heilumaan. Tulostakin alkoi tulla saman tien. Viiden kesän ajan kultaa löytyi todella runsaasti. Mutta kun Björklund vietti talvensa etelän sumussa ja humussa, varallisuuskin häipyi sen sileän tien. Harrastukselleen omistautuneena miehenä Björklund tietysti kuoli viinaan nuorella iällä - ja vielä Oulussa. Hänen kämppänsä rauniot ovat vieläkin tunnistettavissa Ivalojoen törmässä, kunhan tietää, mistä niitä hakea. Kysyn Ollilta, onko tarinalla myös moraali. On. Se, että talviaan ei kannata viettää Oulussa. Jaa, no minä olen kyllä talvehtinut siellä likemmäs viisikymmentä vuotta, enkä siinä mitään pahaa ole huomannut. Ollin mukaan se johtuu vain siitä, ettei minulla ole paremmasta tietoa. En keksi siltä istumalta mitään kunnon vastavetoa, joten annetaanpa olla. Mutta huomenna ajetaan Kööpenhaminan sumuun ja humuun. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
