Seppo kaaristaa Uralin akantappajaa.

Sepon kännykkä on todellinen tarvekalu!

Arvidsjaurin museon pajavärkkejä.

Hopeamuseo Arjeplogissa.

Hornavan-järvi.

Kahvipaikka tunturialueella.

Norjanpuoleisia lumihuippuja.

Ollen ja Kallen tägikivi.

Tien korkein kohta kuvan oikeassa reunassa.

Tuo rotko on todella syvä.

Oikea parkkeerausmalli alarinteessä.

Sama tasaisella.

Norjalainen puu-ukko (oikeanpuoleinen).

Fausken kaupunkia hotellihuoneen ikkunasta.

Downtown Fauske.

Seppo miettii, miten tähän on tultu.

27.7.2002

Aamu lähtee käyntiin sangen verkkaisesti. Lopulta pääsemme aamiaiselle. Sortimentti on hotellin muuten vaatimattomaan tasoon nähden ihan riittävä. Syömme hitaasti ja hartaasti. Kahvit juomme ulkosalla. Samalla on mahdollisuus tupakoida ja haistella päivän säätilaa.

Seppo kertoilee Venäjän kokemuksistaan ja korostaa sitä, kuinka tärkeää on, että tuntee jonkun asioiden etenemistä auttamaan pystyvän henkilön. Tämä taas tuntee jonkun toisen, jonka veli tai serkku tuntee jonkun kolmannen. Lopulta, kun ketju on tarpeeksi pitkä, asiat alkavat sujua. Maasuttamista, voitelua, lahjoja, ryyppäämistä, rysyämistä ja rellestämistä edellytetään joka välissä. Jos systeemiä ei tajua, tai ei sitä pysty hyväksymään, minkään tason yhteistyöstä on turha edes haaveilla.

"Maan tapa" koskee myös EU:n Tacis-rahoilla tehtävää oppilaitosten välistä yhteistyötä. Rahoittajan ja yhteydenpitoon tarvittavien tietotekniikkavärkkien toimittajien pitää olla selvillä siitä, että laitteet varastetaan. Tutkimukset eivät johda mihinkään. Varastelu loppuu siinä vaiheessa kun yhteistyölaitoksen työntekijöiden kotitarve on tyydytetty.

Eipä ole meikäläisestä tuossa systeemissä toimimiseen. Kuulemani saa yhteistyön aloittamiseksi Sepon välityksellä tarjotun rajantakaisen käpälän tuntumaan sellaiselta, etten siihen taida tarttua. Seppo korostaa, että vika on systeemissä; ihmiset ovat peräti ystävällisiä ja sydämellisiä. En vain edelleenkään jaksa ymmärtää, mitä muuta systeemi on kuin ihmisten yhteenliittymä, ja miksi näiden ystävällisten ja sydämellisten ihmisten yhteenliittymästä muodostuu täysin korruptoitunut ja läpeensä mätä, eräs maailman suurimmat elintasoerot sisällään pitävä yhteiskunta.

Ajamme lauantaiaamun rauhassa uinuvan Bodenin läpi kohti Älvsbytä. Nämä aamuhetket ovat aina parhaita. Nytkin kroppa ja mieli ovat virkeitä ruotsalaisvaikutteiden vastaanottamiselle, helle ei vielä paina päälle, ei myöskään nälkä, jano eikä seuraavan yöpaikan etsimiseen illalla liittyvä angsti. Jokin aika sitten Guzziin vaihtamani korkeampi pleksi toimii erittäin hyvin. Mikäs tässä on viipotellessa, kun Seppokin näkyy peilissä koko ajan! Guzzia hemmotellakseni päätän hankkia sille lisävalot nokalle ja taakse iskarit, jotka edes hieman notkahtavat kuopissa.

Tankkaamme Älvsbyssä. Huoltoaseman sisätiloista putkahtaa ulos naisihminen, jolla on minulle tärkeää asiaa. Hän on kovin kiihdyksissään siitä, että Tukholmassa joku ukrainalainen on ampunut maanmiehensä. Kysyn naiselta, mitä hän haluaa minun tekevän tragedian suhteen. Vastausta ei tule, mutta posmittaminen jatkuu entistä kiivaampana. Kypärä päässä ja tulpat korvissa en oikein saa selvää, mitä hän sanoo. Tuskin kaikkea ymmärtäisin vaikka kuulisinkin. Nainen erehtyy nojaamaan Guzziin. Katson häntä kuin tunturipöllö sopulia. Älvsbyn uutisankkuri hyppää Monarkinsa selkään ja polkee tiehensä. No, joka kylässä toki täytyy kylähullunsa olla! Ruotsalaisvaikutteiden vastaanottokykyni taitaakin olla tänä aamuna aika ohut.

Pysähdymme seuraavan kerran Arvidsjaurissa ja syömme huoltoasemalla jätskit. Mainitsen Sepolle paikkakunnan saamelaismuseosta ja esitän, että pistäytyisimme siellä. Ajan kuitenkin epähuomiossa museon ohi ja kurvaan nykyisin paikallismuseon virkaa toimittavan entisen pappilan pihalle. Kysyn Sepolta, haluaako hän meidän ajavan takaisin kylään saamelaismuseoon. Seppo sanoo saamelaisten metkut kyllä tuntevansa. Tulkitsen vastauksen kysymykseni kannalta kielteiseksi. Kömmimme vanhan pappilan kahvioon kahville. Saamme osaksemme kahden kahviossa työskentelevän naisihmisen jakamattoman palveluinnon; toinen keittää kahvit, toinen lämmittää kanelipullat mikrossa. Kerron Sepolle lukeneeni jostain, että ruotsalaiset naiset pitävät karvaisista miehistä. Pääsen tässä nyt siivellä nauttimaan liuhakkaasta palvelusta.

Käväisen pajamuseon takana kastelemassa nokkosia. Seppo soittaa Raaheen. Ei vastausta. Soittokone joutaa takaisin taskuun (shaken - not stirred). Paikallinen monirotuinen hurtta kiertelee pyöriä. Se antaa laatuarviointinsa kusemalla Uralin sivuvaunun renkaaseen.

Sven ja Håkan istuskelivat Djurgårdenin puistossa Tukholmassa. Pensaan vieressä iso uroskoira nuoli kopeksiaan. Sven katsoi koiraa hurmaantuneena ja sanoi:

- "Voi, kunpa minäkin voisin tehdä noin!"

Joopa joo. Tuommoista kai se on - Djurgårdenissa.

Arjeplogia kohti ajettaessa maasto alkaa kohota selvästi. Vaikuttaa siltä kuin Ural alkaisi hienokseltaan hengästyä. Pysähdymme Arjeplogin keskustassa. Ilma on helteinen. Seppo sanoo Uralin laakerista kuuluvan laahaavan äänen. Etupyörä pitänee vaihtaa jossakin vaiheessa. Vaan eipä hätää, sellainen toki kulkee Uralin mukana vakiovaraosana! Oikeastaan minua kiinnostaisi kurkata sivuvaunun suojapeiton alle. Olen suht' varma siitä, että kaiken muun tilpehöörin lisäksi sieltä löytyisi Uralin varakone.

Katselemme passelia ruokapaikkaa. Sellainen löytyy - turkkilaisten pitämä kebab-paikka. Helle ei oikein ruokahalua herätä, mutta pakko tässä kai on jotain syödäkin. Tilaan salaatin. Seppo tilaa samanlaisen. Kun annokset tuodaan pöytään, hoksaamme molemmat siihen kuuluvan simpukoita. Syömäkahu vaimenee kummasti. Nuo limaiset lötköt maistuvat juuri siltä miltä näyttävätkin. Ja jos ne ovat hiemankin vanhoja tai huonosti laitettuja, niistä saa kaikkien aikojen paskatin. Sepolla näyttää olevan sama tieto - tökkii annostaan haarukalla, mutta ei laita mitään suuhunsa. Minä syön sinnillä lautaselliseni loppuun. Seppo sanoo takamiehenä ajamisen häntä tuskin kiinnostavan - ainakaan kovin likellä.

Simpukat tuntuvat kaipaavan uintivettä, ja helle lisää janoa niin, että olen hetikohta tielle päästyämme hakemassa kahvilaa. Sellaista ei kuitenkaan kohdalle osu.

Muistelen tien oikealle puolelle jäävän järven olevan syvimmän Ruotsissa. En ole aivan varma, miten järven nimi - Hornavan - tavataan. Onko se Horna-van vaiko Horn-avan? Pitänee kysyä vaimolta. Saanpa taas sitten kunnon selityksen ja mahdollisesti myös moitteet siitä, etten tuollaista perusasiaa ruotsin kielestä tiennyt. On oikeastaan ihan mukava tuntea itsensä syntiseksi ja saada sen jälkeen armo!

Vatsa ei tunnu oireilevan, eikä tiessä näy ainakaan peilistä katsottuna ruskeaa vanaa. Noinkohan noista simpukoista selvisi säikähdyksellä!

Yhytämme paikallisen kyläkaupan. Pyörät pitää tankata. Paikalle kurvaa norjalaisia motoristeja. Hoksaavat Uralin sivuvaunun kyljessä olevat Venäjän ja Valko-Venäjän kansallisuustarrat. Tutkivat niitä miehissä ja etsiskelevät katseellaan pyörän kuljettajaa. Minut valtaa hieman outo olo, eikä se johdu mitenkään vatsasta. Parkkeeraan Guzzin hieman ulommaksi. Pitäisiköhän minun osoittaa kansallisuuteni? Riittääkö passi vai tarvitaanko puukko? Päätän antaa asian olla. Haen kaupasta jätskin.

Jonkin matkaa syrjään tiestä näkyy jotain, josta en saa selvää. Siellä näyttäisi olevan hakkuuaukio, mutta miksi se on valkoinen? Lunta se ei toki voi olla, eikä varmasti jäätikkökään. Kalkkikiveä? Yritän viittoilla Seppoakin kiinnostumaan näkymästä. Arvoitukseksi se minulle jää. Muistan alueella kuitenkin olevan kansallispuiston.

Tien reunassa on kyltti, jossa lukee "odlingsgräns". Siinäpä onkin varmasti tärkeä merkki! Ilman sitä ruotsalaiset maajussit istuttaisivat potaattinsa alueelle, joka ei satoa tuota. Suomiko muka maailman holhousyhteiskunta numero yksi!

Poroparttio on noussut tielle. Räkkätokkako? Ei varmastikaan, sillä täällä tuntuu olevan yhtä vähän räkkää kuin Suomessakin tänä kesänä. Ovat ilmeisesti tulleet tielle vilvoittelemaan. Siinä kuitenkin ilmavirta aina jonkin verran siirtyilee.

Ylitämme Kölivuoriston ja siirrymme Norjan puolelle. Tien korkein kohta on kyllä reilusti Ruotsin puolella. Miksiköhän raja ei kulje vedenjakajalla, eikö se olisi kaikkein luontevin paikka?

Pysähdymme rajalla. Otan kuvan kivipaadesta, johon on hakattu sekä Norjan Olavin että Ruotsin Kaarle Kustaan nimet. On siinä ollut kuninkaallinen arvovalta kortilla, kun pojat ovat yksissä tuumin kiveen nimensä purastaneet! Tai heittäneet täginsä, kuten graffitisotkijat asian ilmaisevat. Näytän Sepolle puropahasen, jossa olen muutaman kerran käynyt uimassa. Nyt uintireissua ei kuitenkaan tule.

Norjan puolella alkaa pitkä ja todella jyrkkä lasku. Tien oikealla puolella on syvä kanjoni, josta otan muutaman kuvan. Pyörä on parkkeerattava eturengas kiveä vasten, muuten se on alhaalla ennen minua. Harmittaa kun kuvista jää syvyysvaikutelma aina puuttumaan.

E 6:n risteyksessä käännymme pohjoiseen. Mukavan näköinen kahvipaikkakin osuu saman tien kohdalle. En voi olla ihmettelemättä taas kerran norjalaisten hinkua pykeltää puu-ukkojaan joka paikkaan. Kahvion ovipielessäkin seisoo yksi. Seitojaanko pystyttelevät, kortonpalvojat?

Seppo yrittää yhteyttä Raaheen. En kiinnitä asiaan enää sen kummallisempaa huomiota.

Kierrymme hiljakseen Fauskeen. Hyväntuoksuiset resepsuunitytöt ottavat meidät vastaan hotelliin. Käyn parkkeeraamassa Guzzin jalkakäytävälle hotellin pääoven eteen. Kaipa nuo norskit sen verran ymmärtävät osoittaa kunnioitusta italialaiskaunottarelle, etteivät töni sitä!

Pistämme edellisillasta sattumoisin säästyneet wiskinloput tuulensuojaan ja lähdemme syömään. Pizza on pizza - Norjassakin!

Käymme vielä kahvilla vuonon rannalla olevassa kuppilassa. Ilmassa on edelleen sen verran lämpöä, että ulkona tarkenee istua oikein mukavasti. Seppo on jotensakin mietteliään tuntuinen. Laakeriäänikö miestä huolettaa?

Hotellilla tapaamme nuoren italialaisen motoristipariskunnan. Oikein kunnolla ymmärrettävää yhteistä kieltä ei löydy. Sen verran kuitenkin, että saamme selville heidän olevan ruokapaikkaa hakemassa. Eivät tunnu olevan turskaillallisesta kiinnostuneita. Ohjaamme heidät paikalliseen pizzeriaan.

Uni painaa parrelleen. Päivässä on jo ollut matkanteon tuntua.