Sulitjelman kaivosrakennuksia.

Kylänraittia.

Kaivosmiesten muistolaatta.

Pitkä, valoton ja iloton on norjalainen
maantietunneli.

Maanviljelyä EU:n suojaavien siipien
ulkopuolella.

Kylä tunturin juurella.

Samanlainen maisema löytyy Tenojokivarresta.

Tuo puu-ukko on pitänyt pykätä kalliolle,
putouksen yläpuolelle.

Knut Hamsunin kotimaisemiin vievä
tienhaara.

Hamaröyn tappivuoria.

Skutvikin satama.

Pakoveden aika Buvågissa.

Tuulentuivertama mökki Buvågissa.

Knut Hamsunin lapsuudenkoti.

Hamsun-museo Hamnsundissa.

Kirjailijapysti.

Tranöyn rantaa.

Tranöyssäkin on Hamsun-galleria.

Bognesin lauttasatama.

Lautalla tuulee.

Rohkea rokan syö, uhkarohkea
norjalaisen lappskoj'n.

Ballangenin kylämuseo.

Seppo miettii kadonneen wiskin arvoitusta.

28.7.2002

Aamu on todella kaunis, taitaa päivän mittaan taas lämpötilat nousta hellelukemiin. Mutta nyt ollaan hyvin likellä varsinaista kohdealuetta. Mikäpäs se meillä, yliyön vuonkuneilla miehillä ja pyörillä. Ei muuta kuin kohti Sulitjelmaa!

Sulitjelma on Pohjois-Euroopan laajimman erämaa-alueen keskellä oleva vanha kaivoskaupunki. Sulitjelman alue ulottuu Balvatn-järveltä etelästä Blåmannsisen-jäätikölle pohjoisessa sekä Ruotsin rajalta idästä Sjønståniin lännessä.

1800-luvun puolivälissä alueelta löydettiin laaja kuparimalmiesiintymä, jonka hyödyntäminen aloitettiin vuosisadan lopulla. Muutamassa vuodessa Sulitjelmasta tuli Norjan tuottavin kaivos, jossa 1920-luvun alussa työskenteli likemmäs kaksituhatta mainaria.

Aikaa myöten, kun malmi piti kaivaa syvemmältä ja syvemmältä, kaivostoiminnasta tuli taloudellisesti kannattamatonta. Kaivos suljettiin vuonna 1991.

En keksi mitään järjellistä syytä - sellaista, jonka reissukaverikin automaattisesti hyväksyisi - siihen, miksi minun pitäisi päästä Sulitjelmaan. Paitsi se, että se kuulostaa aivan egyptiläisen napatanssijattaren nimeltä, ja sijaitsee kolmen pitkän tunnelin takana olevan pistotien päässä. Yritän olla mahdollisimman vakuuttava. Toki tuollaisessa paikassa on ihan pakko käydä! Seppo nyökyttelee. Huijaan itseäni myös sillä, että siellä saattaa nähdä myskihärän, naalin eli napaketun tai jäätikön. Itselleni minun on kovin helppo valehdella, Seppoon fuula ei näytä uppoavan.

Liikennettä ei ole nimeksikään, aurinko paistaa ja on täysin tyyntä. Tästä ei ajokeli parane. Tulemme ensimmäiselle ja samalla pisimmälle kolmesta tunnelista. Pysähdymme vetämään savut. Minä nämä Norjan tunnelit tiedän: ne ovat pimeitä, märkiä ja niissä voi olla miehen mentäviä monttuja. Kysyn Sepolta, onko hän kuullut edelliskesän tapauksesta, jossa uralisti ajoi norjalaiseen tunneliin, eikä koskaan tullut toisesta päästä ulos. Meni norskien hyväksi sekin. Seppo vastaa, että kännykkään ei tule kenttää.

Yht'äkkiä tunnelista ilmestyy kawasakiukko hirmuista vauhtia. Yritän repiä kameran pusakkani taskusta. Tuskin ehdin saada käden taskuun, kun kaveri jo kurvaa ohi korva maassa. Heilauttaa kättään ja häipyy seuraavan mutkan taakse vihreä-valkoisella raketillaan samoihin sävyihin värjätyssä nahkapuvussa. Kysyn Sepolta, ehtikö hän nähdä mitään. Ei, mutta äänestä sai havainnon.

Tupakat on poltettu. Ajatus on peräti visto, mutta tunneliin on ajettava!

Kolmen koettelemuksen jälkeen kurvaamme Sulitjelmaan. Kaikesta näkee, että kaivostoimintaa, sen paremmin kuin mitään muutakaan taloudellista aktiivisuutta kylässä ei ole. Kerrostalot ovat tyhjillään, eikä kylänraitillakaan väki tungeksi. Hotelli sentään kylästä löytyy. Käymme hörppäämässä kahvit. Muut asiakkaat ovat asusteista päätellen retkeilijöitä. Juttuun heidän kanssaan emme kuitenkaan pääse, jos kohta emme juuri yritäkään.

Hotellin parvekkeella on kuuma. Seppo ei anna periksi, vaan pitää goretex-takin yllään. Pari tarjoilijaa käy kurkkaamassa, mitä äijiä me oikein olemme. Helteessä ei keskustelu kuitenkaan viriä. Maksamme ja kävelmme ulos.

Seppo on parkkeerannut jutonsa keulan vasten kiviaitaa pieneen alamäkeen. Nousee pyörän selkään, starttaa ja peruuttaa Uralin pois. Perhana, siinähän on pakki! En malta olla mainitsematta huomiostani. Seppo sanoo, että pakkohan siinä on pakki olla, kun pyörä painaa hyvän joukon neljättäsataa kiloa. Niin kai sitten. Painaahan se patarauta.

Ajelemme takaisin kohti Fauskea. Aamuinen kawasakimies tulee taas vastaan. Taisi heittää lenkin Oslossa.

Fauskessa emme enää pysähdy, vaan jatkamme matkaa suoraan koti pohjoista. Ohitamme Norjan puolivälin, taukopaikan baareineen. Täältä on yhtä pitkä matka niin Kirkkoniemeen kuin Osloonkin. Pitkä on molempiin.

Täällä tunnutaan ajavan kymmenkunta kilometriä tunnissa yli sallitun kahdeksankympin rajoituksen. Tie on sen verran mutkainen kuin mitä nyt Norjan tiet ovat. Ajamisessa alkaa olla ajamisen makua. Seppo tulee kuin liimattuna kannoilla. Nousuissa Ural kuitenkin joutuu selvästi maitohapoille. Päästän autoletkan ohi ja odottelen. Tulee se sieltä kunhan saa mäen päällä hieman puhalletuksi ja hengityksen taas kulkemaan.

Liikenne sujuu, vaikka vastaan tulevat autot mutkissa roikkuvatkin keskiviivan päällä. Muistan nähneeni jokin aika sitten tilaston, jonka mukaan Ruotsissa ja Norjassa sattuu kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia huomattavasti vähemmän kuin Suomessa. Pitänee uskoa Ollin vakuuttelut, että norskit ovat liikenteessä loppujen lopuksi ihan kelvollisia tienkäyttäjiä.

Taitaa olla totta, että norjalaiset ja ruotsalaiset todella ovat meitä fiksumpia. Tai tarkemmin sanottuna norjalaiset ja ruotsalaiset miehet ovat suomalaisia miehiä korkeammalla tasolla. Ruvella olevaa egoa ei länsinaapureissamme yritetä kohottaa mielettömällä kaahaamisella. Se ei vain kuulu tapoihin. Toisin on meillä. Meikäläisten lasten kantti kyllä kestää katsoa kun Maantiekiitäjä rökittää Kelju Kojootin lättänäksi, tai Jerry-hiiri vääntää Tom-kissan niskan jengalle. Lapset näyttävät pystyvän erottamaan fiktion faktasta; sarjakuvat eivät tee heistä väkivaltaisia. Mutta televisiosta pitää kyllä poistaa mainos, jossa Erja Mikanvaimo kiitää Mersullaan pitkin kylätietä miljoona lasissa. Sitä ei aikuinen suomipoika kestä. Pakko on hypätä omaan riisipussiin tai ryssäkoslaan ja painaa mutkat suoriksi. Muutenhan sitä ei toki olisi mies eikä mikään. Ja käräjäoikeudessa riittää selitykseksi, että kolarin toinen osapuoli ei väistänyt.

Kurvaamme turistirysään kahvittelemaan. Hellettä on jo niin, että huomaan deodorantin pettäneen. Istuskelemme terassilla ja yritämme ahtautua saman aurinkovarjon alle. Bongaan taas yhden puu-ukon. Tällä kertaa se on pystytetty kahvilan vieressä olevan vesiputouksen harjalle. Olkootpa kuinka fiksuja tahansa liikenteessä, kyllä näillä norskeilla oma pimeä puolensakin on!

Seppo näpyttelee kännykkäänsä, pistää sen korvalleen ja ottaa samanlaisen ilmeen kuin mitä Thomas Alva Edisonilla voi kuvitella olleen hänen tehdessään ensimmäistä soittokokeiluaan. Yhteys syntyy. Seppo hätkähtää. Sanoo pari kertaa mikrofoniin: "Aleksei, Aleksei!" Yhteys katkeaa. Minä en enää sano mitään.

Seuraavan kerran pysähdymme Ulvsvågissa, E 6:n ja 81-tien risteyksessä olevassa baarissa. Syömme jätskit. Kehun peruskouluikäiselle baaritytölle hänen englannintaitoaan ja kysyn, missä hän on sen oppinut. Tyttö vilkaisee minua niinkuin typeryyksien kyselijää vilkaistaan ja sanoo, että koulussa tietysti. Niin, missäpä muualla! Kaikkea hölmöä sitä pitää mennäkin kyselemään!

Pyörät pitäisi tankata. Baarityttö sanoo lähimmän huoltoaseman olevan kymmenkunta kilometriä 81-tietä kohti Skutvikiä. Sinne suuntaan, Hamaröyn saarelle, me olisimme muutenkin menossa, joten se käy oikein hyvin.

Asema on kuitenkin suljettu. Automaattijakaja on toiminnassa, mutta meillä ei ole sopivan suuruista seteliä. Kysymme parilta paikalliselta, onko tien varrella toista huoltoasemaa. On, Skutvikissä. Tarkalle menee, mutta eiköhän sinne päästä. Tutkailemme sitten takaisin tullessa Hamsunin kotimaisemat.

Tie kapenee ja on pistetty entistä enemmän mutkille. Asustuksen täytyy olla vanhaa, koska paikoin tie kurvaa navetan nurkkaa viistäen. Tai ainakin navetta on ollut paikallaan ennen tietä. Siellä täällä näkyy tappimaisia vuoria, jotka muistuttavat tippukiviluolien stalagmiitteja. Kummasti niiden ympäriltä on löysempi kiviaines murentunut. Norjalaiset varmasti väittäisivät niiden olevan seudulla muinoin asuneen jättitrollin torahampaita, joten eipä maksa vaivaa paikallisilta kysyä.

Tankkaamme Skutvikissä ja lähdemme saman tien takaisin. Hamnsundissa käännymme kohti Bugvågia. Ajan epähuomiossa Hamsunin museon ohi, tai oikeammin huomaan kyllä rakennuksen, mutta pidän sitä liian vaatimattomana niin suuren kirjailijan museoksi. Käymme Bugvågissa asti kääntymässä ja poikkeamme museossa palatessamme. Museon takana rinteessä näkyy talo, jossa Hamsun vietti osan lapsuuttaan. Seppo kysyy Hamsunin tuotannosta. Ainut, mitä yht'äkkiä saan mieleeni on "Nälkä", jonka olen joskus aikoja sitten kahlonut läpi vaihtelevalla menestyksellä. Knut Hamsunin elämäntarina on traagisuudessaan mieleenpainuva. Helsingin Sanomat julkaisi Hamsunin Suomessa viettämästä ajasta artikkelin kulttuuripalstallaan vuonna 1999:

Useat norjalaiset kirjailijat kävivät Suomessa 1800 - 1900 -lukujen molemmin puolin, mutta Hamsun oli ainoa, joka oleskeli maassa pitempään. Hän oli täällä niin kauan, että hänen nimensä löytyy Helsingin vuoden 1899 väestörekisteristä.

Mikä toi Knut Hamsunin Helsinkiin? Hän ei ole itse kertonut siitä mitään, mutta ulkoisena syynä oli se, että hän oli saanut kirkollisasiainministeriöltä 1 200 kruunun valtionapurahan. Hamsun oli 39 vuoden ikäinen ja hän oli tehnyt läpimurtonsa kirjailijana. Hän oli julkaissut 1890-luvun aikana mestariteokset Nälkä, Mysteerioita ja Pan, ja 1898 ilmestyi Viktoria.

Hamsun vietti ymmärrettävästi suhteellisen vilkasta seuraelämää. Hän oli kerran muun muassa Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Hagelstamin ja Sibeliuksen matkassa. Näin Hamsun kertoo: "Olin yksien kemujen kunniavieras Sibeliuksen kanssa. Hänellä oli vihreät silmät, jotka vain vihertyivät kun hän vihastui... Kunnioittaakseen minua, norjalaista, herrat alkoivat purkaa uunia. He purkivat sitä kerros kerrokselta. Silkkaa hulluutta! Minäkin halusin olla avuksi, sylkäisin kouriini ja ryhdyin toimeen. Mutta he työnsivät minut syrjään... Olin kunniavieras, uuni hajoitettiin minun kunniakseni!"

Vaivattomimmin Hamsunin elämään ovat päässeet tutustumaan ne, jotka ovat nähneet hänen elämästään kertovan elokuvan. Pätkä Kalevan elokuva-arvostelusta vuodelta 2000:

Vuonna 1920 Nobelin voittanut norjalainen kirjailija Knut Hamsun leimattiin natsisympatioidensa takia kotimaassaan petturiksi toisen maailmansodan jälkeen. Ruotsalaisen Jan Troellin ohjaama väkevä elämäkertaelokuva Hamsun tuo näkyville kirjailijan elämän 17 viimeistä vuotta alkaen vuodesta 1935.

Troell näyttää Hamsunin moniulotteisena ihmisenä, jonka elämän loppupuolta hallitsivat katkeruuden ja keskinäisten kaunojen täyttämä avioliitto, vieraantuminen omista lapsista, kirjailijanuran vaikeudet ja yritys saada maanmiesten hyväksyntä takaisin.

Elokuva on onnistunut kokonaisuus. Troellin voimallinen kerronta yhdistyy upeisiin näyttelijäntöihin. Max von Sydow on elämänsä roolissa Hamsunina, Ghita Norby esittää natsismista innoittunutta Marie-vaimoa ja Anette Hoff alkoholisoitunutta tytärtä. Tärkeä rooli on myös Arvo Pärtin musiikilla.

Kahvittelun jälkeen olemme valmiita jatkamaan matkaa. Muistelen Batterie Dietlin - toisen maailmansodan aikaisen rannikkotykkilinnoituksen raunioiden - sijaitsevan läheisellä Tranöylla. Siispä sinne. Mutta ei sieltä mitään linnoitusta löydy. Sitten hoksaan muistaneeni väärin: linnoitus sijaitseekin Korsnesissä, muutama kymmenen kilometriä E 6:ta pohjoiseen. Tätä nyt ei viitsi ääneen mainita. Jatkamme vielä hetken etsimistä ja lähdemme sitten pois.

Enpä muista toista paikkaa, jossa maan päätie katkeaisi lauttayhteyteen. Mutta Norjan E 6:lta sellainen löytyy Bugnesistä. Lautta on juuri lähtenyt kun kurvaamme laiturille. Tunnin verran tässä nyt saa potkiskella kiviä mereen. Jonoon alkaa kertyä lisää väkeä.

Lautalle päästyämme ilta alkaa jo olla käsillä. Tämän kummallisempaan ruokapaikkaan tuskin tänään enää törmäämme. Menemme ravintolaan. Kysyn kassalta, mitä ruokalistalta löytyy. Ei enää mitään lämmintä ruokaa. Tyttö valittelee tilannetta. Hoksaa sitten kuitenkin, että kylmiössä on lappskoj'ta, jonka voisi lämmittää. En ole koskaan moisesta herkusta kuullut, eikä ole Seppokaan. Kysyn tytöltä, onko se hyvää. Hän astuu pari askelta taaksepäin ja katselee avuttoman näköisenä jonossa takanamme seisovaa kahta norskimiestä. Ukkoja naurattaa. Toinen vakuuttaa lappskoj'n olevan oikein hyvää - varsinkin turistille.

Mitäs nyt tehdään? Muistan tarkasti aikuisdiabeteshoitajani ehdottoman määräyksen syödä yksi lämmin ateria päivässä. Arvaako sitä mennä rikkomaan? Toisessa vaakakupissa päätöstä hankaloittamassa on lappskoj'n syöminen. Ilmeisesti samanlaisia valintoja joutuvat tekemään usalaisten vankiloiden kuolemaantuomitut: sähkötuoli vaiko myrkkyruiske!

Sepon ilme tai olemus eivät tarjoa minkäänlaista apua. Päätän lappskoj'n syömisen hyväksi. Seppokin lupaa tilata annoksen päätökseni tukemiseksi, mutta ei puhu syömisestä mitään. Tyttö poistuu keittiöön lämmittämään annokset. Tuo ne sitten meille ja kipittää saman tien nurkan taakse näkösuojaan.

Ei siitä oikein perille pääse. Olisiko tämä norjalainen vastine pyttipannulle? Perunaa siinä ainakin on. Yhteisen makusteluanalyysin jälkeen päättelemme mukana olevan myös lihaa. Vai olisiko sittenkin kalaa? Syötyämme vilkaisen jonossa takanamme vuoroaan odottaneiden ukkojen suuntaan. Toinen naureskelee leveästi ja nostaa peukalonsa pystyyn. Onkohan tuo tulkittava onnitteluksi suorituksesta vai onnentoivotukseksi aterian jälkeisen hyvänolon suhteen!

Jäämme yöksi Ballangenin kämppärille. Muistaakseni juuri näillä rannoilla muukalaislegioonan joukot nousivat maihin osallistuakseen Narvikin taisteluihin keväällä 1940. Minkäänlaista muistomerkkiä ei kuitenkaan osu silmään. Kylämuseokin on jo suljettu. Tuo asia nyt jää kyllä tarkistamatta.

Vuokraamme pienen mökin yöpymispaikaksi. Täytämme resepsuunissa majoituskortit. Ja totta kai leirintäalueen isäntä kortteja silmäillessään huomaa Finske-Pekan tulleen hänen vieraakseen. En oikein jaksa yhtyä hänen ilonpitoonsa. Kehoitan kuitenkin säilyttämään kortin kun siinä on nimikirjoitus ja kaikki. Kaveri pistää peliin koko komeljanttarirepertuaarinsa, suutelee korttia ja asettaa sen varoen pöytälaatikkoon. Tilanteessa alkaa olla lievää ylilyönnin vaikutelmaa.

Ulkosalla pari vanhempaa herrasmiestä kiertelevät kiinnostuneina Uralia. En jää seuraamaan Sepon selostusta, vaan kurvaan mökin pihaan ja käyn taloksi.

Siistiydyttyämme menemme ravintolaan iltakahville. Juttelemme sen verran hiljaisella äänellä, ettei meidän kieltämme tunnisteta. Naapuripöydässä maanmiehemme ripittää vaimoaan ja lapsiaan. Sen nyt vielä ymmärtää, että on sattunut naimaan itselleen tyhmän vaimon. Mutta jos lapsensakin laskee samaan kategoriaan, pitäisi mielessä käydä, että siihen voi olla osansa isältäkin saadulla geeniperimällä.

Istuskelemme mökin portailla turisemassa niitä näitä. Toteamme wiskin loppuneen. Viereisessä majassa yöpyy suomalainen motoristipariskunta. Salaavat kansallisuutensa peittämällä rekisterikilven pyyhkeellä. Eivät näytä tietävän meidän tietävän.

Seppo soittaa. Akku kuluu, puhelinlasku ei kasva.