|
|
11.8.2003 Olli sanoo minun kuorsanneen yöllä. Ihmettelen, onko kyseeessä kömpelö yritys avata keskustelu vai tarkoitus kettuilla heti aamutuimaan. Koputtelemme Jaskan hereille ja menemme aamiaiselle. Ahmed onkin jo keittiössään työn touhussa. Pistäydyn odotellessa pihalla. Ruohikossa on kastetta, samoin pyörien päällä. Merkki siitä, että kesä on pian täysi. Päivästä näyttää kuitenkin tulevan lämmin. Aamun ensimmäinen lauttavuoro näkyy jo lähteneen. Aamiaisella on kaikkea, jonka syömisestä diabeteshoitaja on ankarasti varoitellut. No tämän kerran, mutta tieto tästä ei saa levitä eteenpäin. Kaksi paistettua kananmunaa, tukevasti pekonia ja makkaraa sekä kastikkeessa uiskentelevia ruskeita papuja antavat sellaisen energiapläjäyksen, ettei nälän pitäisi olla ihan heti elinvoimaa kalvamassa. Päälle siihen tietysti vielä saavillinen kahvia. Olli maksaa huonelaskut ja uhkailee meitä reissun aikana tapahtuvilla tiukoilla perintätoimilla. Pakkaamme pyörät ja suunnistamme läheiselle Håenin kukkulalle. Sivuutamme matkalla kylän lentokentän, jonne päivittäin on kuulemma kaksi lentoa; yksi Tromsöstä ja toinen Hammerfestista. Terminaalitoiminta vaikuttaa samanlaiselta kuin Kaamasen kentällä. Håenin kukkulalla oli roolinsa Aatun maailmanvalloituspyrinnöissä. Saksalaisten pieni etujoukko saapui Hasvikiin vuonna 1941. Seuraavana vuonna joukko oli paisunut noin 150 miehen vahvuiseksi. Joukot aloittivat kukkulan varustamisen. Sinne rakennettiin bunkkereiden, tuliasemien ja juoksuhautojen verkosto. Paikallista työvoimaa käytettiin apuna, samoin venäläiset sotavangit ystävällisesti avustivat hankkeen edistämisessä. Valmistuttuaan linnoitus käsitti kuusi kanuunaa, joiden kantomatka ulottui kahdeksaantoista kilometriin. Lisäksi siellä oli kaksi ilmatorjuntatykkiä, yksi kenttäkanuuna, neljä konekivääriasemaa, kaksi raketinheitintä panssarintorjuntaan ja kolme muihin yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Yksi valonheitin. Lisäksi kukkula oli suojattu miinakentällä. Aika hyvin siellä horst wesselit turvassa olivat maailman pahuudelta. Viihtyvyys olikin sitten jo aivan toinen asia. Rutiinipalvelus, raaka ilmasto ja kuukausia kestänyt kaamos hyydyttivät huumorin. Karskit norjalaisetkin herkistyvät kertoessaan Konrad Setznagelin tarinaa: Parikymppinen Konrad poti saarella kovaa koti-ikävää. Tyttöystävä lähti kotirintaman jermun mukaan. Vanhemmat kuolivat ja koti paloi liittoutuneiden pommituksessa. Konrad laski debet ja creditit yhteen ja hyppäsi Håenin jyrkänteeltä. Moinen oli tietysti hengelle hupaa hommaa. Aseveljet pystyttivät Konradin muistolle pienen kiven jyrkänteelle. Jälkeenpäin löydettiin Konradin sisarelleen kirjoittama kirje, jonka mukaan hänellä ei yksinkertaisesti ollut enää mitään syytä elää. Mitenkähän mahtoi siskolikka arvioida oman painoarvonsa Konradin silmissä? Syksyllä 1944 saksalaiset itse posauttivat linnoituksen taivaan tuuliin. Miehistö siirrettiin Andöyalle uusiin koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Varsinaista tietä kukkulalle ei ole; johonkin malliin ajettavasta kohdasta on vain alettu ajaa. Spoori on välillä kivinen, välillä niljakkaan savinen. Jaskalla ei enduronsa kanssa ole hätäpäivää, Ollikin kiipeää ylös semi-endurollaan. Parkkeeraan EV:n erityisen jyrkän pättärän alle. Jos tuosta vielä ylös nousisikin, alastulo olisi kyllä korkeammassa kädessä. Kemijärvi-Saariselkä versus Oulu 2 - 0. Lohduttaudun sillä, että hyvän paikkalliskuvan saa, vaikka ei ihan ylös kiipeäkään. Lampaanpaskaa näyttää olevan täällä alempanakin. Pidämme taktiikkapalaverin lentokentän päässä. Päätämme ajella ilman suurempia taukoja päätepisteeseen, Sörväriin. Kuvauspausseja saa kukin pitää halunsa mukaan. Takaisin tullessa sitten köykkyillään kaikissa mahdollisissa paikoissa. Idea tuntuu ihan hyvältä, ei muuta kuin matkaan. Vihmoo hieman vettä. Muutaman pysähdyksen jälkeen ollaan perillä. Sörvär on noin 40 kilometriä Hasvikista, saaren ainoan ajokelpoisen tien toisessa päässä. Valaanpyytäjät ja muut kalastajat ovat asuttaneet kylää 1500-luvulta lähtien. Tätä nykyä kylä on erityisesti urheilukalastajien suosiossa. Vaan emmehän me mitään onkimiehiä tänne katsomaan tulleet! Jouluaattona 1994 kylässä tapahtui jänniä. Sörvärläiset saivat vieraakseen Lentävän Hollantilaisen, oikeammin Ajelehtivan Venäläisen. Risteilijä Murmansk ajautui satamaan ja ajoi karille. Siinä ei toki Venäjän laivastolle ollut mitään uutta. Mutta kun tällä laivalla ei ollut miehistöä ollenkaan! Risteilijää oltiin hinaamassa Intiaan purettavaksi, kun se yksinkertaisesti pääsi touvista irti Senjan saaren edustalla. Kun hinaajan miehet huomasivat, mitä oli tapahtunut, he suuntasivat takaisin kotiin. Ajattelivat, että eiköhän perästä kuulu. Murmansk seilaili ilman miehistöä neljä päivää pitkin Pohjois-Atlantia kunnes päätyi Sörväriin Naton tutkan viereen ilman että Norjan rannikkovartiostolla tai Naton laivastolla oli asiasta mitään havaintoa. Paikallinen nuoriso huomasi nopeasti, miten ainutkertaisen bilettämispaikan Murmansk tarjosi. Mutta eipä kestänyt norjalaisen pullamössösukupolven edustajien kantti öistä vanttien natinaa, kirskuvia saranoita ovien aukeillessa itsestään tai tutkan pyörähdellessä omaan tahtiinsa. Kiire tuli hjem till mamma. Siinä se nyt sitten olla kököttää koko 211 metrin komeudessaan. Norjalaiset ovat kehottaneet venäläisiä hakemaan paattinsa pois, tankeissa kun uumoillaan olevan noin 400 tonnia öljyäkin. Venäläiset, anteliasta kansaa kun ovat, ovat suurpiirteisesti luvanneet, että löytäjä saa pitää aluksen öljyineen päivineen. Näin siitäkin huolimatta, että aluksella on taas venäläinen miehitys; ryssänravut ovat valinneet sen pesäpaikakseen. Vaan mitä mahtoi sanoa venäläishinaajalla se, joka ensimmäisenä hoksasi, mitä oli sattunut!
Ja voihan se olla, että jotkut saarelaisetkin ovat hätäpäissään raittiuslupauksia tehneet ennen kuin ovat uskaltaneet uskoa silmiään. Kyllä Siperia opettaa vielä ryssänkin paalusolmun tekemään! Kiertelemme kylässä, ja nättihän se on. No, hotelli nyt ei kyllä oikein kutsuvalta näytä, mutta ehkäpä runsas aamupala korvaa ulkoisen vaatimattomuuden. Kahvilan seinältä löydämme esimerkin norjalaisten maailmankuulusta logiikasta: avoinna kaikkina päivinä klo 11 - 22, sunnuntaisin klo 14 - 22. Sörvär alkaa olla voitettu kanta, sanoisi Juha Jokinen. Panemme merkille, että Söröyalla kasvaa huomattavat määrät liuskekiveä. Olli kertoo karmean jutun ystävästään, joka yritti rahdata liuskekiveä Norjasta henkilöauton peräkärryllä. En ole koskaan uhrannut ajatustakaan moiseen, mutta Ollin tarina saa minut lupaamaan pyhästi olla ryhtymättä liuskekivien kuljetusmieheksi vastaisuudessakaan. Taas tulee muutaman minuutin mittaisia tihkusadekuuroja; merellä niitä näkyy useampiakin. Sandvikan poukamassa laskuveden paljastama rantahietikko on painunut niin tiukaksi, että siinä kävelee melkein kuin Kirkkokadulla. Sandvika on itse asiassa pieni suojelualue sen harvinaisen kasviston ja dyynien takia. Tulien tekeminen, kasvien vahingoittaminen ja uusien istuttaminenkin ovat kiellettyjä. Samoin rantahiekalla moottoriajoneuvolla ajelu. Jaska löytää rannalla lojuvan jalkapallon. Pienimuotoiselle futismatsille paikka on kuin tehty. Kalottiottelu Kemijärvi-Saariselkä on saman tien käynnissä. Peli ei kestä kauan, eikä tuloksestakaan ota kukaan selkoa. Molemmat joukkueet yrittävät käyttää tuloksen tulkinnassa hyödykseen sitä, että ovat ottelun tuomarin vanhoja tuttuja. Hietikko saa aikaiseksi kummallisen ilmiön; pikku purojen vesi näyttää virtaavan rantaa ylöspäin. Jaska ja Olli väittävät vastaan. Naureskelevat minun näköharhoilleni. Vesi kuulemma harvoin kipuaa omin voimin ylämäkeen. Harvoinpa niinkin; Söröyalle asti minunkin piti tulla se nähdäkseni. Olen vilpittömästi pahoillani, että logiikka estää jotakuta uskomasta aistien selvästi välittämää viestiä. Että ihminen voikin olla noin rajallinen! Olli nakkaa pikku lenkin Breivikissä vilkaisemassa, löytyisikö sieltä kahvittelupaikkaa. Jaska ja minä arvaamme, ettei viidentoista asukkaan kylästä semmoista löydy, emmekä viitsi kylään ajaa. Odottelemme Ollia tunnelin toisessa päässä. Kiertyilemme Breivikbotniin. Sieltä löytyy tankkauspaikka sekä pyörille että ukoille. Tämä ei mikään mitätön paikka olekaan; täällä on jopa pankki ja koulu. Menemme baariin. Olli katselee karttaansa ja hoksaa, että kylästä lähtee soratie Donnesfjordiin. Sinne pitää kuulemma päästä. Kysyn syytä moiseen. No, kun sinne menee tiekin. Seuraavalla reissulla Ollille annetaan Otavan Koulukartasto, jossa ei juuri nelostietä pienemmät tiet näy! Jaska lupaa lähteä mukaan. Minä lupaan jäädä odottelemaan baariin. Pitkän maanittelun jälkeen suostun kuitenkin käymään niin pitkällä Donnesfjordin tietä kuin se on jossakin määrin järkevää. Maisemat ovat yhtä mahtavat kuin mitä tie on surkea. Käännyn takaisin tunturin huipulta. Otan kuvia ja harmittelen, ettei niissä näy rinteiden jyrkkyys eikä tunnu ilman raikkaus. Vielä on kameranvalmistajilla kyntämätöntä sarkaa! Keplottelen itseni ja pyörän alas päätien risteykseen. Joutessani tutkailen baarista ottamaani Breivikbotnen brosyyria. Kylän, kuten koko saaren, historia näyttää liittyvän lähinnä saksalaismiehityksen aikaan. Talvella 1944 - 1945 monet söröyalaiset piileskelivät turvemajoissa ja venevajoissa välttyäkseen saksalaisten kaavailemilta evakuoinneilta. Neljä englantilaista hävittäjäalusta onnistui pelastamaan noin 500 saarelaista. Heidät kuljetettiin ensin Muurmanskiin ja sittemmin Glasgowiin, Skotlantiin. Saarelle jäi kyitenkin vielä noin 700 asukasta. Ryhmä norjalaisia sotilaita kapteeni Johan Godön johtamina nousi maihin saarelle häiritäkseen saksalaisten hävitystouhuja ja auttaakseen siviileitä. Paikallisia nuoria miehiä ja naisia liittyi maihin nousseeseen ryhmään. Seuranneissa kahakoissa kaatui kuusi saarelaissotilasta. Heidän nimensä on kaiverrettu kyläkirkon edustalla olevaan vuonna 2001 paljastettuun muistokiveen. Esitteessä on kerrottu lyhyesti kunkin kaatuneen viimeisestä taistelusta: ...juoksi pelastamaan haavoittunutta kaveriaan, joutui kranaattituleen ja kaatui Jaa, täytyypä pysähtyä kirkolla uudestaan. Ehdin kuitenkin oikaista pientareella kaikessa rauhassa. Ensin tulee Jaska, sitten tulee Olli. Pysähdymme kylässä vielä pikipäiten ja jatkamme siitä matkaa Kvithellan luolalle. Kvithellan lienee kuuluisin luolista, joissa söröyalaisia asusti saksalaismiehityksen loppuvaiheissa. 35 saarelaista asui luolassa 99 päivän ajan talvella 1944 - 1945. He olivat niiden joukossa, jotka sittemmin pelastettiin englantilaisristeilijöille ja kuljetettiin Muurmanskin kautta Glasgowiin. Olosuhteet luolassa olivat todella karut. Naiset ja lapset yrittivät pysytellä sisällä, mutta miesten oli pakko liikkua ulkosalla ruokaa ja polttopuita etsimässä. He olivat myös piilottaneet rantakivikkoon pienen veneen, jolla saattoivat käydä kalassa pimeään aikaan vuorokaudesta. Luolan seinään kiinnitetty muistomerkki paljastettiin kesällä 1994. Parkkipaikalta katsoen ranta näyttää olevan lähellä, mutta koko tovin sinne saa kävellä paarustaa. Rannan kivipaadet ovat kovin oudon näköisiä; ne muistuttavat palaneesta puusta jääviä kekäleitä. Mikähän merkillinen ne on tuohon muottiin muovannut! Takaisin tielle kiivetessä paita kastuu hiestä, ja nahkahaalarit tarttuvat ikävästi hikiseen ihoon kiinni. Istumme parkkipaikalla hetken. Tuuli tuntuu kuivattavan ihon nopeasti. Ei muuta kuin kohti Hasvikia, jospa Ahmed Ystävällinen vaikka pyöräyttäisi meille kunnon pöperöt ennen lautan tuloa. Ahmed paiskaa meille taas kättä. Mikäpä se siinä, eihän tässä viimeksi ole käteltykään kuin aamulla. Ahmed kertoo myös, että eräs henkilö haluaisi tavata meidät. Katson kummissani Jaskaa ja Ollia - minulla ei täällä pitäisi tuttuja olla. Hölmistyneiltä näyttävät hekin. Mutta mehän taisimme eilen luvata tavata jonkun! Tilaamme Jaskan kanssa kalaa, totta kai kun kerran Norjassa ollaan. Ollin mieleen on jokin hieman proteiinipitoisempi sapuska. Ahmed panee hihat heilumaan, ja ennen pitkää meillä on annokset nokkamme edessä. Mutta voihan kiro katkera! Lautasella on puolen kymmentä kalalajia, mutta kaikissa on sentin panerointikerros päällä! Mustekalarenkaat voisivat ihan hyvin olla viininleikettä. Voi Ahmed, minkä menit tekemään! No, kaipa tällä nälkä lähtee. Pöytäämme kävelee ehkä seitsemissäkymmenissä oleva herrahenkilö, huutelee meille jotain jo kaukaa norjaksi ja istuu muitta mutkitta pöytään. Tässä taitaakin nyt olla Ahmedin mainitsema uusi tuttavamme. Kysyn, puhuuko hän jotain muutakin kieltä kuin norjaa. Ukkeli vakuuttaa ruotsin ja englannin luistavan. Ja niin kyllä luistaakin, välillä vain lipsahtaa norjaksi. Ymmärrän häntä melko hyvin, ja alamme tulla juttuun keskenämme. Rauhallisen aterioinnin kannalta uusi tuttavuus on tosin vähemmän tervetullut. Vieras kysyy meidän kaikkien ammatteja. Jaska ja Olli kajauttavat omansa reippaasti ja kuuluvalla äänellä, minä mutisen jotain, josta en oikein itsekään ota selkoa. Ukkelilla on kirjoja mukanaan, joita hän kierrättää meillä. Otan yhden käteeni. Kansiin taitaa tarttua sormista kalan paistinrasvaa, mutta enpä minä toisaalta kirjaa nähtäväkseni pyytänytkään. Herrahenkilön asia alkaa vähitellen selvitä: kirjat ovat hänen itsensä kirjoittamia, ja hän yrittää myydä niitä meille. Jaska ja Olli heittäytyvät saman tien täysin kielitaidottomiksi. Minäkään en saa sanotuksi, että jos haluan norjankielisen kirjan menen Akateemiseen Kirjakauppaan ja ostan sellaisen oman valintani mukaan. Kaikkien kotipaikat uusi tuttavamme onnistuu onkimaan selville. Kemijärvi ja Saariselkä eivät näytä hänelle merkitsevän mitään. Mutta Oulussa hän sanoo käyneensä usein; kertoo hänellä olevan jopa oululaisia tuttaviakin. Hän mainitsee muutamia nimiä, joita en kyllä oululaisiksi tunnista, tuskin edes suomalaisiksi. Samoin paikkoja, joissa hän sanoo käyneensä, ei kyllä ainakaan Oulussa ole olemassa. Outoja ovat nämä norjalaiset kirjailijakirjakauppiaat! Hieman vastenmieliseksi tuttavuudeksi osoittautunut kirjanikkari sanoo haluavansa pitää meihin yhteyttä ja pyytää sähköpostiosoitetta. Vetäisen paperille nimeni ja ätin perään Tampereen yliopiston domainin. Tiedän sieltä tuolla osoitteella kaimani löytyvän. Vieras ottaa lappusen ja vilkaisee sitä. Finske Pekka! Nyt alkaa minunkin mittani olla täysi. Nousen, kättelen häntä ja kiitän vierailusta. Kirjojen hinnat voi lähettää antamaani sähköpostiosoitteeseen, sitä kautta tulee sitten myös tilaus. Tämä palaveri on nyt päättynyt, koska meidän pitää ehtiä hetken päästä lähtevään lauttaan. Kirjailija kokoaa hengentuotteensa ja poistuu. Pakko laittaa norskivitsi kirjailijaherran kiusaksi:
Läheiseen pöytään on tullut sillä välin pariskunta kahden lapsen kanssa. Kuuluvat juttelevan suomeksi. Ahmed käy kuiskuttelemassa, että siinä nyt on se suomalainen sairaanhoitaja perheineen. Jos haluamme jutella heidän kanssaan, niin hän kyllä järjestää asian. Sanon, että jos sellainen halu tekee itsensä selvästi tiettäväksi, yritämme selviytyä tilanteesta omin nokkinemme. Ahmedin kasvoilta ei salaliittolaisen ilme väisty. Tilaan meille laskut. Suomalaisperheen pikkutyttö tulee perässäni ulos. Pyörät tuntuvat kiinnostavan häntä.
Tupakoimme. Siis Olli ja minä, Jaska ei moiseen hommaan ryhdy. Norjalainen kirjailijavierailu jurppii minua vieläkin. Poikia se jo naurattaa. Toivottavasti se Tampereen kaima tutkii saamansa kirjamainoksen kunnolla, eikä tuhoa sitä saman tien spämminä!
Potta päähän ja satamaan. Siellä on tykki, ja minulla on semmoinen tuntuma, että saan Ollin houkutelluksi tähtäilemään sillä valokuvaa varten. Lautalla kahvi loppuu ennen kuin päästään irti satamasta. Muuten matka menee ihan kivasti. Välillä vihmoo sen verran vettä, että on mentävä sisälle. Onneksi sisuskaluni eivät ala hylkiä Ahmedin kaloja! Jäätiköstäkin saadaan muutama kunnon kuva. Öksfjordissa lautalta ulos ja saman tien kohti Langfjordbotnea. Pysähdyn tupakoimaan. Vastakkaisesta suunnasta tulee pari nuorta miestä autolla mieletöntä vauhtia. Autoa tuskin ehtii huomata, mutta stereoiden jumpsutus kuuluu hetken aikaa nissanin jo kadottua mutkan taakse. Onneksi nuo eivät tapaa olla kovin pitkäikäisiä! Muistan ottaa aurinkolasit pois ennen tunnelia. Langfjordin rannassa kettu vilahtaa tien poikki, eikä paljon sivuilleen katsele. Vaan eiköhän tuollaisesta koko kropan mittaisesta hännästä mahda olla enemmän haittaa kuin suoranaista hyötyä!
Langfjordbotnen mökkikylässä majoitumme paremman kategorian mökkiin. Siinä on suihkut ja kaikki. Istuskelemme terassilla ja juomme ensin Ollin eväät. Niiden loputtua Jaska kaivaa esille konjakkipullonsa, jota Ollin kanssa vajutamme jalon aineen happanemisen pelossa vielä Jaskan mentyä nukkumaan. Vuonon toisella rannalla sataa rankasti. Olli onnistuu parin yrityksen jälkeen sanomaan "ensivastesuorite". On saavutukseensa silmin nähden tyytyväinen. Taitaa olla aika mennä nukkumaan.
|
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
