|
|
12.8.2003 Omena aamiaiseksi ja baanalle. Pääsemme kaikki liikkeelle hieman eri aikaan. Vaan eipä mitään, Kvänangsfjelletillä olevalla Gildetunilla syödään parempi aamupala. Yöllisestä sateesta ei näy enää merkkiäkään. Aamun raikkaudessa on mukava lötkötellä menemään ja antaa maisemien liukua hiljakseen ohi. Läänikin vaihtuu Finnmark Fylkestä Troms Fylkeksi. Jaskaa sen kummallisemmin kuin Olliakaan ei Gildetunilla näy. No, löytyvätpä sitten päivän mittaan jostakin. Ehdin kahvilan myyntitiskille juuri ennen kuin kahden turistibussin kyytiläiset täyttävät paikan. Syön puolimetrisen patongin ja juon pari kuppia kahvia. Pöytääni istuu nuorehko suomalaispariskunta. Juttelevat omiaan. Rouva valittelee joutuvansa ajamaan liikaa kun mies on aamuisin aina krapuloissaan. Jaaha, nämä eivät sitten bussiväkeä olekaan. Mies puolustautuu laiskasti. Rouva vilkaisee minua ja ihmettelee, eiköhän tuon nahkapuseron alla ole kuuma. Mies vastaa, että hiki näyttää äijällä olevan. Riisun puseron samalla kun vakuutan molempien olevan oikeassa. Harmi, ettei pariskunnan ilmeistä saa valokuvaa. Rouva mutisee anteeksipyyntöjä poistuessaan, mies menee jo kaukana. Toivottelen hyvät jatkot päivälle. Molemmilta jäävät kahvit ja pullat kesken. Rullailen alas Kvänangin etelärinnettä. Tässä aletaankin tulla kveenimaille. Parin sadan vuoden takainen muuttoliike Suomesta suuntautui pohjoiseen. Alkuun useimmat lähtivät Tromsiin ja Länsi-Finnmarkiin, mutta 1830-luvulta alkaen Varanginvuonon runsaat kalansaaliit houkuttelivat heitä idemmäksi Vesisaaren tienoille. Kveenikulttuurin keskuksista tärkeimpiä on Nordreisan kunta Pohjois-Tromsissa, jossa on myös Reisajoen laakso eli Raisinvankka suomeksi. Täällä on säilynyt paljon vanhoja suomenkielisiä paikannimiä, ja muutamia vanhoja kveenejä asuu vielä Raisissa. Suomalaisperäistä asutusta on myös Storslettissä (Hansinkenttä) ja Sørkjosenissä (Rässikäinen). Raisilaiset ovat ylpeitä kveenitaustastaan ja suunnittelevat innolla kveenikulttuurin uutta tulemista. Useimmilla heistä on kveeniesivanhemmat kuten monella muullakin Ruijan asukkaalla. Paljon kveenejä asuu myös Finmarkussa Børselvissä (Pyssyjoki), Lakselvissä (Lemmijoki), Vestre Jakobselvissä (Annijoki), Bygøynesissä (Pykeija), ja Vadsøssa (Vesisaari) mutta monet heistä eivät hyväksy sanaa kveeni, koska sitä on käytetty pilkkanimenä. Raisinlaaksossa on Tørfossin kveenitalo, joka on Pohjois-Tromsin museon hallinnassa ja jossa esitellään kveenien elämää. Mutta sinne en taida nyt ehtiä, koska Jaska ja Olli ovat vielä teillä tietymättömillä. Herrat löytyvät Storslettistä. Molemmat ovat huomaamattaan ajaneet Gildetunin ohi!!!!!! Tankkaamme ja päätämme etsiä hyvän kahvittelupaikan. Sellainen löytyy Olderdalenista. Istuskelemme ja kuuntelemme humalaisten norjalaisten jorinoita. Ja kun hieman korviaan höristää, huomaa heidän puhuvan suomea. No niin, se siitä. Pihalla seurailemme Lyngseidetistä tulevan lautan rantautumista. Ja taas maisemaa putkeen. Ajan kirkkaasta auringonpaisteesta tunneliin, ja tuntuu siltä kuin joku napsauttaisi valot pois päältä. Aurinkolasit ovat taas unohtuneet silmille. On pakko pysäyttää ja repiä rillit pois. Toinen sanka vääntyy. Kåfjorden pitää kiertää Kåfjordbotnen kautta. Kun on ajanut 80 kilometriä Olderdalenista Oddeniin, voi taas nähdä Olderdalenin paljaalla silmällä. Ja näitä Kåfjordeneita Norjassa on yhtä paljon kuin Suomessa Pyhäjärviä. Ehkäpä ne ovat jonkinlaisen kansallisen identiteetin vahvistajia: jokaisella pikku kylällä täytyy olla oma kåfjordeninsa tai pyhäjärvensä. Vastaa tulee pari kaveria raasereillaan. Vaikuttaa kuin pojilla olisi kiire. Käsi heilahtaa kuitenkin. Skibotnessa aletaan jo olla omilla mailla. Siltä ainakin tuntuu, vaikka rajalle onkin vielä nelisenkymmentä kilometriä. Otan kuvan Nils-Aslak Valkeapään talosta. Nils-Aslak Valkeapää tuli alunperin tunnetuksi saamelaisten joikujen esittäjänä ja joikuperinteen elvyttäjänä. Hän aloitti kirjailijauransa vuonna 1971 pamfletilla Terveisiä Lapista. Runoja Nils-Aslak Valkeapää kirjoitti vain saameksi. Osa teoksista on myös suomennettu. Hänen runonsa tunnetaan myös Norjassa ja Ruotsissa. Valkeapää toimi Lapin läänintaitelijana vuosina 1978-83. Hänet myös nimitettiin filosofian kunniatohtoriksi Oulun yliopistossa vuonna 1994 ja kasvatustieteen kunniatohtoriksi Lapin yliopistossa vuonna 1999. Nils-Aslak tuli tunnetuksi ns. suurelle yleisölle esiintymisestään Lillehammerin talviolympialaisten avajaisissa vuonna 1994. Hän otti Norjan kansalaisuuden vuonna 2001 ja kuoli samana vuonna palatessaan esiintymismatkalta Japanista. Tohtoripromootioissa Ailulla kyllä meni hieman puurot ja vellit sekaisin: Tohtorinmiekan symbolisuus ei hänelle oikein avautunut, vaan pasifistina hän kieltäytyi miekkaa kantamasta. Mutta kaipa se akateeminen maailma poronnahkaisissa anorakissa ja housuissa esiintyneen, säpikkäissä kappäilleen menninkäisensä tarvitsi - ainakin hetkellisesti suvaitsi. Skibotnessa poltetaan tupakat ja jatketaan matkaa saman tien. Sadetta pukkaa. Skibotnen ja Kilpisjärven puolivälissä on kyltti, jota en ole ennen nähnytkään. Rovijokfossen ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi mielenkiintoiselta paikalta, jotta sinne poikkeaisin. Olli ja Jaska poikkeavat. Tunnistan väsymyksen ensimmäiset merkit: en viitsi pysähtyä vetämään paksumpaa puseroa päälle, vaikka vilu alkaa karsia. Rovijokfossen on Skibotnelvaan laskevan Rovijoen 25 metriä korkea putous. Raave-jokka tarkoittaa metsäisen harjun vieressä virtaavaa jokea. Kolmen turistin kerrotaan hukkuneen koskeen ja sen jatkeena olevaan putoukseen. Ajelen valtakunnan rajalle ja jään odottelemaan muita. Sinimustia pilviä kiitää ylängön päällä. Vettä ei kuitenkaan tule kuin nimeksi. Jaska kurvaa rajapyykille. Sanoo Ollin vielä viipyvän. Päätämme ajella Kilpisjärven kylään. Pidetään kunnon paussi siellä, syödäkin pitää. Kilpisjärven minitietopaketti: Kylässä asuu vakituisesti noin 90 henkeä. Turisteja käy 36000 vuodessa. Se tekee 400 vierasta per asukas. Niiltäkin kun rahat nyhtää ruokkimalla ja yövyttämällä, niin siinähän on tulonlähdettä jo kosolti. Ja kun norjalaiset vielä rahtaavat kyläkaupasta elintarvikkeita kotiinsa kylki vääränä, niin tilanne sen kuin paranee. Odottelemme Ollia parkkipaikalla. Kävelemme sitten muutaman sata metriä takaisin päin tutkimaan Jalkaväkirykmentti 1:n ja jääkäreiden muistotauluja. Painan mieleeni jääkäritaulun muistosanat. Niiden tuntemusta sopii sitten tivata lapinkävijöinä itseään pitäviltä:
Historialle on annettu se, mikä historialle kuuluu. Ei kun syömään! Kilpisjärven Retkeilykeskus tarjoaa meille pientä korvausta vastaan tukevan aterian seisovasta pöydästä. Samalla tulee tutkituksi parin päivän Iltasanomat. Mitään ihmeellisempää ei ole tapahtunut. Pöydissä kiertelee paikallinen kaljakalle. Jututtaa ihmisiä ja kerjää keskarit palkkioksi. Ei kuitenkaan yritäkään meidän pöytäämme. Pihalla on joukko nuoria valmistautumassa Saanalle kiipeämiseen. Parin kaverin verkkaripuseron selässä lukee Tunturihaukat. Jospa he menevätkin huipulle lentämällä. Matka jatkuu. Sovimme seuraavan pysähdyksen Muotkatakkaan. Muutama kilometri kylästä järvirannassa on kenttä, josta vielä erottaa rakennusten kivijalkoja. Niilläkin on osansa sotahistoriassa. Kesällä 1942 joukko tietöihin komennettuja venäläisiä sotavankeja murhasivat talon isännän ja emännän. Varastivat ruokaa ja siviilivaatteita ja yrittivät pakoon Ruotsin puolelle. Ilman sen kummallisempaa protokollaa ruotsalaiset palauttivat porukan takaisin. Tuomion laadusta päättämiseen ei tarvittu pitkiä palavereja. Kilpisjärven tien rakentaminen on usein luettu saksalaisten ansioksi. Tosiasiassa saksalaiset hoitivat ainoastaan tien hävittämisen vuonna 1944-45. Suomalaiset aloittivat tien rakentamisen jo ennen Talvisotaa. Sodan sytyttyä tien oli jo jonkinmoisessa kunnossa parinkymmenen kilometrin matkalta Palojoensuusta Kuttaseen. Kesällä 1941 tien pää oli jo Pättikässä. Työmaa sai uuden luonteen kun sotavankileiri 9 perustettiin heinäkuussa 1941 Kemin Ajokseen. Elokuussa sieltä alettiin siirtää vankeja työkohteisiin ympäri Lappia, jolloin Kilpisjärven tietyömaakin sai alaleirin nimeltään sotavankileiri 9D. Neljään työpisteeseen tuotiin yhteensä likemmäs 500 vankia. Vankeja vaihdettiin aina muutaman kuukauden välein. Satojen kilometrien mittaiset siirtokuljetukset olivat vangeille todellinen koettelemus talvisaikaan, koska kuorma-autojen lavoilla oli vain pressut peittoina. Jos vanki sairastui työmaalla, hänen ruoka-annostaan pienennettiin. Vankikuolleisuus pysyi kuitenkin pienenä. Ruotsin rajan läheisyys sai muutamat vangit yrittämään pakoa. Joillekin pako onnistui, mutta kiinni saadut ammuttiin. Suomalaisten komennossa olleiden sotavankien työ päättyi Kilpisjärvelle joulukuussa 1942. Tien parannustöissä heitä kuitenkin vielä käytettiin, silloin saksalaiskomennon alaisina. Muotkatakassa ollaan tuota pikaa. Tätä korkeammalla ei tie Suomessa kuljekaan. Tunturinrinteellä on Lapin sodan viimeisten tykinlaukausten asemat. Muistomerkki on pystytetty niillekin. Mutta nyt on kyllä viimeinen hetki vetää lämmintä ylleen. Kaivan laukusta lämpökerraston aluspaidan ja fleecen. Päätän kuitenkin vielä sinnitellä nahkapuserossa; se on niin paljon jäykkää goretexia mukavampi. Tienvarsimaisemissa ei ole paljon katselemista: vaivaiskoivuja, postilaatikko vasemmalla, palsasuo oikealla. Ja sama uudestaan ja uudestaan hieman eri järjestyksessä. Ropissa alkaa ropista vettä ihan kunnolla. Annan periksi ja vedän goretexin päälleni; haalareita olen kuitenkin liian laiska vaihtamaan. Kelottijärvellä vettä alkaa tulla kaatamalla. Samalla alkavat tietyöt. Ja ne eivät olekaan mitään päällystystöitä, vaan runkosellaisia. Tielle on ajettu savensekaista sepeliä muutaman kymmenen sentin kerros. Minne sepeliä ei vielä ole ehditty ajaa, siellä on veden peittämiä kuoppia ja kuulalaakerikiveä. Pysähdyn ja vedän visiirin suojissa savut. Nyt kyllä Jaska ja Olli karkaavat pahan kerran. Mutta tiedänhän minä, mistä heidät löytää. Mäntypuuraja alkaa lähestyä, sillä siellä täällä näkyy jo yksittäisiä petäjiä. Markkinassa olisi vanha uhrimänty; saamelaisten ikiaikainen uhraus- ja palvontapaikka. Siitä pitäisi saada valokuva, mutta milläpä sitä tässä säässä. Kurvaan Järämään, tämän sotaisan retken ilmeisesti viimeiseen tutustumiskohteeseen. Se on jo sulkenut tälle päivälle ovensa. Jaska ja Olli näyttävät kuitenkin vielä päässeen sisälle. Kolmesti olen täällä käynyt aiemminkin, joten jään suosiolla polttelemaan parkkipaikalle. Hytisyttää. Tutkin taisteluaseman esitettä: Järämä, saksaksi Sturmbock - Stellung, sijaitsee aivan päätien varrella, Karesuvannosta parikymmentä kilometriä pohjoiseen. Se on alunperin saksalaisten vuonna 1944 rakentama linnoitusalue ja se liittyi suurempaan kokonaisuuteen eli Pohjoisen Jäämeren alueen satamien suojaamiseen. Linnoitusalue rakennettiin suurimmalta osaltaan kallioon louhimalla. Varsinaisia taisteluja asemassa ei koskaan käyty. Asema entisöitiin toista kymmentä vuotta sitten. Myöhemmin sen yhteyteen rakennettiin museo kahviloineen kaikkineen. Taisteluhaudassa on korjattu erityyppisiä raskaan konekiväärin, kevyen konekiväärin ja miehen ampumapesäkkeitä. Raskasasepesäkkeistä on entisöity raskaan panssaritorjuntatykin katettu pesäke ja kaksi todennäköistä raketinheittimen pesäkettä. Korsuja on tehty yhteensä viisi kappaletta, kaksi aaltolevykorsua ja kolme eri tyyppistä puukorsua. Pyrkimyksenä on ollut rekonstruoida kutakin alueella tavattavaa pesäke- ja korsutyyppiä vain yksi kappale. Näin ollen muut 11 alueella olevaa puukorsua ja aloitetut kuopat on jätetty vertailun vuoksi nykytilaansa. Jaska ja Olli tulevat alas. Mainitsen heillekin reissun sotaisuudesta. No, ensi kesänä menemme sitten Ruotsiin, niin ei tarvitse paljon sotamuistomerkeillä pysähdellä. Päätämme ajaa Karesuvantoon ja sopia loppuillan taktiikasta siellä. Karesuvannossa juodaan reissun viimeiset yhteiset kahvit. Sovimme, että Muoniosta ajamme kukin toista tietä omalle maalleen. Jaska ja Olli lähtevät Muoniosta kohti Kittilää, minä jatkan Väylänvartta suoraan etelään. Vettä tulee koko ajan kuin aisaa. Jäiköhän siihen Jaskan konjakkipulloon vielä juotavaa? Kävelen baariin, otan kahvin ja pullan. Kassalla leukani loksahtaa baaritytön avatessa keskustelun.
Pääkaupunkiseudun teinityttöjen honottava puhetyyli, johon kuuluu vielä suomen kielelle täysin vieras virkkeen lopun nouseva intonaatio, jonkinlainen niekaiseva loppukiekaus, on levinnyt tännekin. Radio ja televisio on nykyään näitä uuden ajan airueita tupaten täynnä. Puheohjelman juontajan veitsenterävä ajatuskulku hukkuu jokaiseen virkkeeseen ängetyn "tota", "niinku", "et niinku tollee" ja "tajuut sä" potaskan taakse. Lespaavaa ässää tuskin enää pidetään minkäänlaisena plussana työhönottohaastattelussa, se on jo kaikilla. Mutta kunnon ärrävika varmasti takaa YLE:en puhetyöläiseksi pyrkivälle untuvikolle työpaikan. Aikuisiakin kehotetaan puhumaan nuorille heidän omalla kielellään. Mutta entä jos mä en kato niiku haluu, tietsä, vittu hei! Arvi Lindiä, oikeakielisyyden tiukkaa vartiomiestä, ei missään tapauksessa saa päästää lähtemään eläkkeelle! Olli ja Jaska tekevät lähtöä. Se on karua ja yksinkertaista, mitään sen kummallisempia hyvästelyjä ei ole koskaan tarvittu. Joo, soitellaan. Juon rauhassa kahvini ja tankkaan Guzzin. Sade yltyy entisestään. Taidan ajella yöksi Pelloon. Vilkaisen kännykkää: yksi vaivainen tolppa osoittaa akun varaustilan. Jos nyt yritän soittaa lankomiehelle, eikä hän heti vastaa, akku loppuu turhaan hälyytellessä. Käytän varausrippeet soittamalla vaimolle ja pyytämällä häntä ilmoittamaan tulostani. Saamelaisten kortot ja riettaat nousevat huomaamattani takasitsille. Ajaminen ei luonnistu, ei niin sitten millään. Jarruttavat matkantekoa, perkeleet. Sade pakottaa laskemaan nopeutta, ja on pakko pysähtyä vähän väliä aivan olemattomista syistä. Sytytän viimeisen tupakan Enontekiön ja Muonion rajamailla. Kypärästä tipahtaa vesinoro ja kastelee sen. Ei auta muu kuin kirota ääneen. Kyl ny ni palj otta patti et lähe täst hetimite vaik Turkkusi. Noitumiseni karkottaa ei-toivotut kyytiläiset. Sade lakkaa, ja matkanteko alkaa luistaa. Pysähdyn vasta Pellossa. Täältäpä sitä sopii ajella aamusella kotiin. Toivottavasti sisällä on vielä kuumaa kahvia. Tarkastelen hetken olemustani: kauluksesta lorahtanut vesi on kastellut paidan, mutta haalarit ovat täysin kuivat. On keskimäärin hyvä olo.
|
