Jaska tonkii sivulaukkua Tuulispäällä, Olli ihmettelee vieressä.

Inarinjärven Ukonselkää Tuulispäältä kuvattuna.

Kaamanen Airport.

Saamenmaan hyötykäyttöä Kaamasessa.

Assebaktin historiallinen kaivausalue Karasjoelta Kautokeinoon johtavan tien varrella.

Nokialaiset kiinnostavat historiaa enemmän.

Ainakin sata lasissa.

Jaska aikeissa alkaa tonkia sivulaukkua.

Finnmarksviddaa.

Alas Altan kanjoniin.

Tuossahan se kyltissä seisoo.

Museon päärakennus.

Altavuonon pohjukkaa.

Monena on poro vielä kuoltuaankin.

Kauppamiesten asumuksia.

Langfjordenin rantaa.

Olli lukee esitettä, Jaska seuraa tikkana.

Jaskan GPRS-paikannus.

Planktoni värjää vuonon veden vihreäksi.

Omaehtoinen tupakkatauko.

Viimeinen asumus ennen maapallon reunaa?

Pirun pitkä tunneli.

Lautta-aikatauluja tutkimassa.

Tyypillinen norjalaistalo.

Öksfjord-city.

Lauttajonossa ei ole mahdotonta tungosta.

Lautalla.

Äkta norsk sykepose.

Öksfjord jää taakse.

Mereen vasikoiva Öksfjordjökelen.

Tuosta suoraan Amerikkaan.

Lautta lähestyy Söröyan saarta.

Hasvikin kylä.

Ystävällisen Ahmedin Majatalo.

Pyörät suojassa nuorisovandaaleilta.

Hasvikin lentokenttä lahdenpohjukassa.

Öinen lauttasatama.

10.8.2003

Otan aamun pakkaushommiin sen verran ennakkoa, että olen valmis tielle yhtä aikaa muiden kanssa. Kyllä ne nyt kummastelevat. Mutta ei sitten muuta kuin tämä kerta. Muutenhan tässä menee maine.

Matkanjohtaja asettuu paikalleen, Jaska keskimmäiseksi. Minä tulen kunhan kerkiän. Ivalossa tankataan pyörät täyteen. Kylänraitille on ilmestynyt liikenneympyröitä. Taitavat olla merkki siitä, että kunta on hakeutumassa kaupungiksi. Liikenneympyrä tosin on nykyään nimeltään kiertoliittymä. Tielaitoksen budjetti on varmastikin leikattu niin pieneksi, että se riittää ainoastaan liikenteeseen liittyvien uussanojen keksimiseen. Toisaalta, onhan sekin merkki siitä, että kuitenkin jotain tapahtuu.

Huolestuttava piirre siinä kuitenkin yleisemmällä tasolla on. Meikäläinen ammattinimistökin alkaa olla pullollaan kaikenlaista merkityksetöntä soopaa. On system supporttia, proutsek tsiiffiä ja ädministreisön cönsaltanttia. Oppilaat ovatkin oppijoita - jokin aika sitten asiakkaita - ja opettajat kehityksen muutosagentteja. Kauppojen somistajat ovat visualisteja ja käsityöläiset artisaaneja. On tradenomia, iktuonomia ja metronomia - kuka niistä kaikista luvun pitää. Pari järkevää takaisin vetoakin toki on: puutarhurit tulivat siihen johtopäätökseen, etteivät he sittenkään halua olla hortonomeja. Tosi onkin, että nimen alkuosa selvästi viittaa juovuspäissä pölvästelyyn. Samoin kaupparatsut hoksasivat, että kulkumulkku ammattitittelinä piti sisällään joitakin ei-toivottuja sivumerkityksiä. Nykyään heidät tunnetaan nimikkeellä travelling reps. Hyi hitto, kun moinen vistottaa!

Vaan ruotsia ei suostu puhumaan juuri kukaan, ei ainakaan muuten kuin vahingossa.

Vaimo lähetti minut ostamaan porkkanansiemeniä. Menin. Kysyin myyjältä, olisiko heillä "Nantesia" tai "Lontoon toria". Tyttö katsoi pussin kylkeä ja totesi, etteipä ole muuta kuin tätä "Morottia".

Kysyn Ollilta saksalaisten sodanaikaisesta lentokentästä. Semmoinenkin kuulemma löytyy. Ei muuta kuin karttavastaava tsööni mänitsö kärkeen ja matkaan.

Karhunpesäkivi on täysin mauton turistirysä, siinä ei kyllä kannata pysähtyä. Sen viereisessä Myössäjärvessä on kaikki maan järvet mukaan lukien kolmanneksi kirkkain vesi. Millä lie mitattu! Mutta noin tietää yleensä luotettavana pidetty saariselkäläinen taho kertoa. Tärkeä tieto tuokin, pannaan korvan taakse.

Tuulispäältä on mahtavat näkymät Inarinjärvelle. Jaska hakee sivulaukustaan tovin aikaa jotain. Ollin ja minun tekisi mieli kysyä, mikä on hukassa. Emme kuitenkaan kysy. Hukkaan joutuneen aarteen arvoitus askarruttaa hetken.

Inarissa saksalaisturistit vetävät täysin siemauksin sisäänsä Lapin eksotiikkaa Ranta-Marin baarin terassilla. Vauhdilla ohi. Siidassakin voi poiketa talvella.

Lentokenttä löytyy Kaamasesta, Kievarin ja Karigasniemeen kääntyvän tienristeyksen välimailta, sen sotamuistomerkin takaa. Kenttä ei näy päätielle. Hyvä onkin noin. Se nimittäin näyttää toimivan tätä nykyä paikallisena kaatopaikkana. Sinne on autonromujen lisäksi kärrätty jääkaappeja, traktorinrenkaita, polttoainesäiliöitä sun muuta. Kaikkea, mitä nykyaikainen, täysin luonnon ehdoilla elävä ja luontoarvoja kunnioittava alkuperäiskansa elämiseensä tarvitsee. Samanlaisen tienvarsitunkion olen nähnyt Sevetissä, eikä sielläkään käy päinsä saksalaisten ja muiden turistien syytteleminen. Ei tämä ole oikein saamelaisten julkisuuskuvan arvoista! Käyttäisivät nyt ne ärhäkkäimmät kellokkaat vaikkapa griinpiissi-liittolaisiaan noita pariakin paikkaa vilkaisemassa; saattaisivat vieraat hyvinkin tykästyä!

Pysähdymme hetkeksi Kielatuvalla, mutta sääsket ajavat meidät matkaan. Taisivatkin olla kesän ainoat, harmiksi asti niitä ei ole ollut.

Karigasniemellä pitää tankata pyörät ja ukot ennen kuin siirrytään Tenon toisella puolella asustelevan ystävällisen - jos kohta hieman yksinkertaisen - kansan majapaikoille.

Karasjoelta kohti Kautokeinoa. Tämä tie on eräässä maantiekartassani merkitty nimellä "landsbruksveien", mutta on nykyään toki nimeään asteen paremmassa kunnossa. Pysähdymme pikku paussille Assebaktin muinaisella asuinpaikalla. Minä olen tässä pysähtynyt pari kertaa aiemminkin ja osaan suositella herroille pientä kävelyretkeä museoalueelle. Lupaan itse jäädä istuskelemaan, tupakoimaan ja vahtimaan pyöriä. Ehdotukseni ei saa minkäänlaista vastakaikua. Viisas antaa tietysti periksi. Totean, että onhan sitä toisaalta käveltävää Altan ulkomuseoalueellakin. Molemmat välttävät visusti ottamasta minuun katsekontaktia ja tyrmäävät jatkokeskustelun alkamalla vimmatusti näplätä kännyköitään. Olkoon toistaiseksi, mutta ei tämä kyllä tähän jää.

Finnmarksviddan ylängöllä tullaan Kautokeinon puolelle. Kautokeino on pinta-alaltaan Norjan suurin kunta. Asukkaita on juuri ja juuri yli 3000, 86 naista aina 100 miestä kohtaan. Ja muutapa Kautokeinosta ei juuri tarvitse tietääkään. Paitsi, että nyt tullaan vaarallisille maille:

Uskonnollisuus, varsinkin lestadiolaisuus, liitetään Lappiin ja sen ihmisiin. Kristinusko kuitenkin juurtui Kautokeinon, Hetan ja Kaaresuvannon alueille huomattavasti muuta Lappia myöhemmin. Pakanalliset uskomukset kukoistivat pitkäänsä väestön pitäessä peliä ruumiinmultien, staalojen, äpärien ja maanalaisten kanssa.

Kautokeinon uskomuksista ruumiinmullat olivat tunnetuimpia. Ne liittyivät taloudellisen vaurauden hankkimiseen. Rikastumista havitteleva kaivoi hautausmaalta multaa. Ideana oli sekoittaa sitä johonkin juomaan; viinaan tai kahviin, ja saada joku juomaan sitä. Tuo "joku" ei saanut kuitenkaan olla ruumiinmultien antajan vihamies. Jos antaminen onnistui, siitä seurasi, että piru kasvatti antajan omaisuutta. Mutta ruumiinmultiin ryhtyneen piti puolestaan saada määräajoin joku toimitetuksi pois päiviltä tai tehdä hänet ainakin hourupäiseksi multia syöttämällä. Jos tässä epäonnistui piru peri ruumiinmultien antajan oman hengen tai järjen.

Selvästikin kautokeinolainen vastine pörssiosakkeille. Mutta riskiosakkeelta ruumiinmullat ainakin maallikon silmiin näyttävät.

Staalo oli isokokoinen, tyhmänlainen, ahne ja pahantahtoinen haltia. Staalo söi muita haltioita, mutta saattoipa huolimattoman ihmisenkin pistää poskeensa. Varsinkin lapsia staalot pyrkivät pyydystämään säkkeihinsä ja sieltä pataan pantaviksi.

Kirkkoon ei kautokeinolaisten sopinut mennä ennen jumalanpalveluksen ilmoitettua alkuhetkeä. Sitä ennen hautausmaan väki, maanalaiset, pitivät kirkossa omia menojaan. Ja siinä oli porukka, joka ei pystynyt sietämään tuoreen lihan hajua.

Näistä ja muistakin kautokeinolaisten oloa elähdyttäneistä asioista Väinö J. Oinonen kertoo kirjassaan "Lapin yliperällä" juttuja, joita ei oikein voi iltalukemisiksi suositella.

Yliperällä 1800-luvun puolivälin paikkeilla liikkeelle lähtenyt herätysliike sai Kautokeinossa omanlaisiaan piirteitä. Jotkut tunturisaamelaiset hoksasivat saaneensa itseensä pyhän hengen. Hieman outoja piirteitä tuo pyhyys kuitenkin sai aikaan: raamatut revittiin kappaleiksi, Kristukselle ja Jumalalle annettiin lähtöpassit. Niitä ei enää tarvittu, kun autuuden taikakalut nyt olivat Aslak Hetan käsissä.

Uskottomien käännytys kuului tietysti Aslakin ja hänen esikuntansa missioon. Käännytystyön hurmiossa paikallinen nimismies ja kauppias toimitettiin pois päiviltä ja heidän talonsa poltettiin. Pappi piestiin henkihieveriin siinä sivussa.

Lopputulema ahkerista kädentöistä oli kuitenkin se, että Aslakin ja hänen lähimpien kumppaneittensa päät erotettiin muusta ruumiista Alattiossa, nykyisessä Altassa, suuren katselijajoukon osoittaessa tuomion toimeenpanolle innokkaasti suosiotaan.

Ja nyt on sitten Kautokeinossa meneillään hanke, joka pyrkii osoittamaan Aslakin toimet perusolemukseltaan täysin viattomiksi. Etteivät vain olisi Wanhan Liiton miehet taas liikkeellä. Niin aina!

Viärä olj tuomio, viärä! Jos ois oikein tuomittu, Manne oes piässy vappaaks ja vainajalle oes annettu pieni sakko.

Mikään ei viittaa siihen, etteivätkö kautokeinolaiset pitäisi edelleenkin lujasti kiinni vanhoista tavoistaan ja uskomuksistaan. Taitaa olla viisainta suoria tiehensä täältä.

Pysähdymme kahvittelemaan ennen Altan kanjoniin ajamista. Otan uudelleen puheeksi Altan ulkomuseon tutkimisen. "Ehkä myöhemmin", "jokin toinen kerta", "paremmalla ajalla", "syksyllä varmaankin lasten kanssa". Moinen kulttuurivihamielisyys saa minut sanattomaksi ja alkaa jotenkin ahdistaa. Ulkonakin alkaa sataa tihuuttaa.

Ylänköä riittää vielä palan matkaa ennen kuin tie alkaa laskeutua Altan kanjoniin.

Täällä oli 1980-luvun alussa hulvaton meininki hetken aikaa. Norjan hallitus aikoi padota Altajoen sähköntuotantoa varten. Se sai luonnonsuojelijaporukat ryömimään esiin koloistaan ja sopulilauman tavoin vipeltämään kohti Altan Stillaa mieltään osoittamaan. Koijärviläisten kantajoukkokin riensi hankkimaan itselleen kansainvälisiä kannuksia muistaakseni itsensä Ville Komsin johdolla. Norjan hallitus oli tempusta luonnollisesti kovin otettu.

Poliiseja tarvittiin paikalle sen verran, että heidän asuttamisekseen Altan satamaan tuotiin laiva. Altan poliisiputka täyttyi tuota pikaa kiinni otetuista viherpipeltäjistä. Loput sijoitettiin samaan laivaan poliisien kanssa. Aamuisin poliisit varmaankin joutuivat niskasta raahaamaan kansalaistottelemattomien iskuplutoonan parhaat tytöt ja pojat laivan ravintolaan aamiaiselle.

Patoallas toki rakennettiin. Voimalaitos otettiin käyttöön vuonna 1987. Norjan viranomaisten laskelmatkaan eivät kyllä aivan osuneet kohdalleen: Sautson voimala tuottaa vähiten sähköä talvella, jolloin sitä tarvittaisiin eniten. Laitos on todettu tappiolliseksi ja tarpeettomaksi.

Mutta saamelaisten poroilta vietiin taas kerran parhaat laidunmaat.

Tuota minä olen kyllä hieman ihmetellyt. Jos pidetään hiihtokilpailut, niin voittaja on kiistämättä kisan paras. Useampia niitä ei voi yhtä aikaa olla. Mutta jos poronhoitoalueella suunnitellaan pieniäkään rakennushankkeita tai metsänhoitotöitä, niin aina ne osuvat porojen parhaille laidunmaille. Ja useassa paikassa yhtä aikaa. Eikö adjektiivin superlatiivimuoto olekaan enää yliaste? Pientä ihmistä tämä kovin kummastuttaa. Samoin kuin se, että Helsingin citysaamelaiset eivät ole hoksanneet käyttää samoja argumentteja estääkseen Vuosaaren sataman rakennustyöt. Vinkki on toki vapaasti käytettävissä.

Altassa on pakko tankata. Kruunut vilisevät mittarissa ainakin kymmenkertaisella nopeudella litroihin verrattuna. Maksamisen jälkeen suunnistamme kohti Alta-museota.

Altan museo sijaitsee Hjemmeluftissa E6-tien varrella muutama kilometri Altasta Tromssaan päin. Museo valittiin v. 1993 "Vuoden museoksi" Euroopassa. Kävijöitä kiinnostavat eniten kivikautiset kalliopiirrokset, joita on täällä enemmän kuin missään muualla Pohjois-Euroopassa. Piirrokset ovat n. 2500 - 6200 vuotta vanhoja, ja ne on hyväksytty Unescon maailman kulttuuriperintöluetteloon. Sisänäyttelyissä esitellään alueen historiaa painopisteenä kalliopiirrokset, Ruijan miehitysaika ja Altan Hálde-tunturilla tehty revontulitutkimus. Museossa on kahvila, josta on kaunis näkymä Altavuonolle, sekä museokauppa.

Juomme kupilliset kahvia. Otan vielä kerran puheeksi ulkomuseossa tehtävän, parin kilometrin pituisen kävelyretken mukanaan tuoman historiantietämystä lisäävän aspektin. Kaksi ontosti tuijottavaa silmäparia saa minut kuitenkin vakuuttuneeksi, että asia on käsitelty loppuun.

Lähdemme jatkamaan matkaa. Sitä onkin vielä ihan tarpeeksi, jos kerran aiotaan Söröyalle asti tämän päivän aikana ehtiä. Sateenuhkakin on koko ajan ilmeinen.

Altavuonoa kiertelevä tie on mutkainen, mutta mitäpä sitä Norjassa muuta voi odottaakaan. Maisemat ovat kauniit. En muistaakseni ole ennen ajanutkaan tätä tietä tähän suuntaan - vastakkaiseen kyllä useitakin kertoja. Kåfjordin pohjukassa yritän arvella, missä kohtaa vuonoa Tirpitz-sotalaiva mahtoi lillua silloin kun liittoutuneet sen kimppuun hyökkäsivät vuonna 1943. No, ihan missä kohtaa vain, samapa tuo.

Olen Jaskaa ja Ollia ilmeisesti muutaman minuutin jäljessä kun ei kumpaakaan ole hetkeen aikaan enää näkynyt. Eivätkä hekään välttämättä ryppäässä aja. Saavat nyt mennä menojaan, minä pysähdyn tupakalle Isnestoftenissa, Altafjordenin ja Langfjordenin yhtymäkohdassa.

Porosta värkätyn turistikaman myyjiä näyttää keskittyneen niemennokkaan. Laiskanlaisesti käy kauppa. Asiakkaat kiertelevät kojuissa hypistellen sarvia ja nahkatuotteita. Pari naisihmistä näyttää päättäneen kosketella jok'ikistä kaupan olevaa tavaraa. Putiikkia pitävä, saamenpukuun pukeutunut papparainenkaan ei saa persaustaan irti telttatuolista. Jospa kaupankäynnillä on suurempiakin arvoja kuin pelkästään raha.

Langfjordenin rannalla tie oikenee ja levenee. Sitä onkin ihan mukava kurvailla, kun ehtii hieman vilkuilla ympärilleenkin.

Jaska ja Olli ovat pysähtyneet levikkeelle. Olli kaivaa esille jostain hommaamansa matkailuesitteen ja lukee sitä ääneen. Saamme kuulla, että ainoana Norjan jäätiköistä Öksfjordjökelen vasikoi suoraan mereen. Termi huvittaa meitä kaikkia. Lehmät vasikoivat ja samoin kuulemma jotkut poliisin vanhoista tutuista, mutta että jäätikkökin. No, pianhan se nähdään. Makustelemme vielä sanaa useaan kertaan. Hassulta se tuntuu.

Langfjordenin pohjukassa bongaamme huomisesta yöpymistä silmällä pitäen sopivan näköisen mökkikylän. Käännymme Öksfjordeniin vievälle tielle. Tie huononee ja asutus sen varrella loppuu. Kymmenen kilometrin jälkeen olen täysin varma siitä, että tämän tien päässä ei ole mitään paitsi ehkä maailman reuna, jolta voi tippua alas. Alan ymmärtää oikein hyvin Kolumbuksen miehistön aatoksia. Heillekin uskoteltiin maapallon olevan pyöreän.

Pysähdymme hetkeksi. Olli tutkii karttaansa. Tiedän, että hetken päästä on odotettavissa tunneli. Kysyn, kuinka pitkä se on. Olli on hetken vaiti ja sanoo sitten, ettei se niin kovin pitkä ole.

Nollaan osamatkamittarin ennen tunneliin ajoa. Toisessa päässä vilkaisen mittaria. Olen ajanut käytännössä sokkona yksitoista kilometriä! Jos tuolla suorituksella ei pääse Guinnessin ennätysten kirjaan, niin millä sitten! Nousen pyörän päältä ja hoksaan samalla, että minulla on aurinkolasit nenälleni. Näkyvyyden nollautumiselle alkaa löytyä selitys. Vielä yksi tällainen kokemus, ja potkaisen Guzzin vuonoon! Vasikoikoot sitten vaikka Öksfjordjökelen sen päälle!

Tien päässä on Öksfjordin kylä. Maapallon reuna onkin sitten varmaan vasta Söröyalla. Ajamme satamaan tutkimaan lautta-aikatauluja. Siitä ei tunnu oikein tolkkua tulevan. Olli luottaa matkailuesitteessään ilmoitettuun aikatauluun kuin pukki suuriin sarviinsa.

Menemme kuitenkin syömään, ehkäpä se tuo ratkaisun siihen, pääsemmekö saarelle vielä tänä iltana. Tilaamme hampurilaiset. Olli kysyy myyjältä aikatauluista. Myyjä sanoo, että viimeinen lautta saarelle on jo mennyt. Olli väittää vastaan: yksi vuoro pitäisi vielä olla tänä iltana. Mies katsoo Ollia kummissaan. Lupaa kuitenkin soittaa ja kysyä. Tuo hetken päästä hampurilaiset ja ilmoittaa, että kyllä saarelle tänään vielä yksi lautta menee. Olli vetää naamalleen "mitäs-minä-sanoin" -ilmeensä. Myyjä katsoo pitkäänsä, mutta malttaa kuitenkin olla kysymättä mitään.

Ajamme takaisin satamaan. Siellä onkin jo jononpoikasta. Hännille vain. Olli kaivaa esitteestään Söröyan ainoan hotellin puhelinnumeron. Soitan sinne ja kysyn majoitusta kolmelle. Hetken sekoilun jälkeen linjan päähän löytyy englantia puhuva herrahenkilö, joka yrittää selittää yöpymisvaihtoehdot. En oikein pääse niistä perille, enkä hinnoista semminkään. Sanon hänelle, että tulemme paikan päälle katsomaan. Sovitaan sitten siellä. Ehdotukseni tuntuu vastapuolestakin hyvältä. Hän selittää vielä takitilleen tien satamasta hotelliin: ensin suoraan sitten vasemmalle. Oltaisiinkohan sinne omin nokkinemme osattukaan! Olli haluaa tietää, mitä kyyppari sanoi. Vastaan, ettei se juuri mitään sanonut. Pikkuisen vielä hiertää Ollin vastaus siitä tunnelin pituudesta.

Oli pakko mennä työreissulle Helsinkiin. Hotellihuonekin piti varata. Soitin Kluuvikadun Sokoksen webbisivulta löytyneeseen numeroon. Esitin asiani. Minulle kerrottiin, että olin soittanut keskusvaraamoon, luvattiin yhdistää oikeaan numeroon. Yhdistettiin. Esitin asiani. Minulle kerrotiin, että minut oli yhdistetty yhteen keskusvaraamon alanumeroista. Luvattiin yhdistää oikeaan numeroon. Yhdistettiin. Esitin asiani. Minulle kerrottiin, että minut oli yhdistetty Kluuvikadun Sokoksen johonkin numeroon, josta en saanut selvää. Luvattiin yhdistää myyntineuvottelijalle. Yhdistettiin. Odotin kymmenen minuuttia kuunnellen Francis Goyan kitarointia. Myyntineuvottelija vastasi. Kysyin, oliko hän koskaan yrittänyt varata puhelimella Helsingistä hotellihuonetta. Vastaus oli, ettei tarvinnut, kun hän asui Helsingissä. Näppärää. Varasin huoneen.

Lautta lähestyy satamaa. Näen jo kaukaa, ettei se mikään kunnon laiva ole. Siis semmoinen, jossa on terävä keula ja köli, jota myöten laivan voisi halkaista kahdeksi symmetriseksi puoliskoksi. Tämä on pohjastaan tasainen kuin sateen hakkaama lehmän paska. Kahdeksi symmetriseksi palaseksi kaukalon halkaiseminen olisi täysin mahdotonta. Tasapohjaisuus tarkoittaa sitä, että alus ei halkaise vettä, vaan killuu sen pinnalla. Mikä taas tarkoittaa, että siinä keikkumisessa minä alan sisätiloissa voida pahoin. Mikä taas tarkoittaa, että ainoa konsti on pysytellä kannella. Mikä taas tarkoittaa, etteivät Jaska ja Ollikaan mene sisälle. Pitää vielä varmistaa, että herroillekin "kaveria-ei-jätetä" -ideologia on selvä.

Haen kahviosta kupin kahvia ja hörpin sen ennen laivan lähtöä. Sitten äkkiä kannelle. Onneksi sää tänään suosii kaltaisiani merimatkaajia. Napsimme kuvia ja osoittelemme toisillemme kuvattavia kohteita. Öksfjordjökelen ei vain suostu meidän nähtemme kunnolla vasikoimaan; oikein hyvää kuvaa ei saa, koska pilvet peittävät osan jäätiköstä. Ehkäpä huomennna takaisin tullessa on parempi tuuri.

Arvuuttelemme, olemmekohan ensimmäiset suomalaiset saarella. Varmaankin, ja todennäköisesti myös viimeiset.

Olli tuo minulle oksennuspussin. Mielestäni pila on aika mauton, mutta sillä on toinenkin puolensa. Laiva tosin keikkuu mainingissa melko keljusti, mutta jos niin käy, etten joudu laittamaan pussia sen alkuperäisen tarkoituksen mukaiseen käyttöön, vien sen vaimolle kotiin tuliaisiksi. Saa hyodyntää sitä sitten opetuksessaan. Voiko parempaa keinoa oppilaiden ruotsin opintojen motivoimiseksi olla kuin aito norjalainen oksennuspussi, jossa käyttöohjeetkin ovat alkuperäiskielellä!

Hasvikin, Söröyan suurimman kylän, ranta alkaa lähestyä. Rakennukset saavat vähitellen hahmonsa, kirkontorni ensimmäiseksi. Rantaudumme. Kertaan vielä ajo-ohjeen hotellille: suoraan ja vasemmalle. Kylän parinkymmenen talon joukossa, sen ainoaa tietä pitkin navigoitaessa, osumme suoraan perille. Alamme purkaa tavaroitamme.

Nuorehko mies rientää ulos hotellista. Hänen ulkonäössään ei ole tippaakaan norjalaisille tyypillistä Harald Grönningen -lookia: konkkanokkaa, kapeaa ja pitkää kallonmuotoa sekä korvia, jotka varmuudella estävät lakkia luiskahtamasta silmille. Sen verran on poika tummaihoinenkin, että voisi hyvin kuvitella hänen olevan Etelä-Norjasta kotoisin. Kaveri kättelee meidät kaikki ja toivottaa tervetulleiksi Hasvikin hotelliin. Wau! Tällaista vastaanottoa en ole kokenutkaan sen jälkeen kun yövyin Le Royal Meridien Bristol -hotellissa Varsovassa. Onkohan täälläkin vastaaotto suoraan verrannollinen yöpymisen hintaan! Niin tai näin, tämä on ainoa paikka, jos meinaa yöksi saada katon päänsä päälle. Kaveri kehottaa meitä siirtämään pyörät sisäpihan puolelle turvaan. On lauantai-ilta, eikä paikallisen nuorison metkuista kuulemma ole takuita. Ajatus tuntuu hieman ylilyövältä, mutta samapa tuo; siirretään.

Palveluhenkinen hotellivirkailija kertoo olevansa lähtöisin Libanonista. Nimeämme yöpaikan saman tien Ystävällisen Ahmedin Majataloksi. Ahmed tarttuu siekailematta laukkuihimme ja alkaa raahata niitä yläkertaan. Nappaa pöydältä kantamuksia laskematta nipun postikortteja, jotka ojentaa meille. Jaska saa niitä saman verran kuin Olli ja minä yhteensä. Kysymme Ahmedilta, saako huoneessa tupakoida. Totta kai saa. Ahmed avaa malliksi ikkunan ja kertoo, että norjalaisissa hotelleissa osataan tuulettaa huone tupakoivien vieraiden lähdettyä. Valistamme häntä kertomalla, että suomalaisissa hotelleissa moista konstia ei vielä ole opittu. Jaska saa tupakoimattomien huoneen, Olli ja minä kärhäämme kessuinemme omassamme.

Ahmed kutsuu meidät alakertaan kahville. Kysyn, mikä tuo Libanonin pojan Söröyalle, mutta en saa yksiselitteistä vastausta. Käy ilmi, ettemme ole ensimmäisiä suomalaisia saarella. Saarella on tälläkin hetkellä töissä sairaanhoitaja perheineen. Ovat vain juuri nyt käymässä mantereen puolella. Vaikuttaa siltä, että täällä tiedetään naapurienkin asiat aika tarkkaan, ehkä jopa tarkemmin kuin naapurit itse. Muita Söröyalla asustavia vierasmaalaisia edustavat venäläiset, tanskalaiset ja espanjalaiset. Muutama aito norski on jätetty ikäänkuin malliksi. Eräs heistä on kirjailija, jonka Ahmed lupaa kutsua seuraamme. Se ei tunnu oikein hyvältä ajatukselta. Siirrämme tapaamisen epämääräisesti huomiseksi, jos täällä vielä poikkeamme.

Sisään luiskahtaa surkean näköinen kissa. Se on laiha kuin anorektinen teinityttö, ja karvaakin siltä näkyy lähtevän tukkoina. Ahmed korostaa kissan olevan norjalaista maatiaisrotua. Libanonin kissat ovat huomattavasti paremmassa kunnossa. Naureskelemme huomaavaisesti Ahmedin vitsille ja tuomme esille epäilyksemme hänen kissarasismistaan. Katti toimitetaan yhteistoimin takaisin pihalle.

Ahmed tiedustelee, mihin aikaan haluamme aamiaisen. Ehdotan kello seitsemää, mikä saa hänet pyörittelemään silmiään. Sovimme kello kahdeksasta. Kömmimme yläkertaan ja kutsumme Jaskan iltawiskille.

Seurustelu on jälleen kerran korkealuokkaista ja puheenaiheet tiukimmatkin moraaliset vaatimukset täyttäviä. Valamme kannuja johtamisesta ja johdettavaksi joutumisesta, tiimityöstä ja kollektiivisesta vastuusta, jollaista ei ole olemassakaan. Olemme Jaskan kanssa yhtä mieltä siitä, että harvassa ovat ne, joille ei esimieheksi olisi sattunut täyttä idioottia. Olli keskittyy poissaolevan näköisenä wiskinjuontiin.

"Kovan onnen poika laskee varpaitaan
ja miettii mikä oikein saa ne haisemaan..."

(Brown's Ferry Bluesin suomennoksesta)

Jaska päättää laskea itsensä levolle. Ahmedin avaama ikkuna on edelleen auki. Innostumme Ollin kanssa vielä kuvaamaan kesäyön auringon punaamia maisemia.

Pälvikaljukolli hiippailee luihun näköisenä pihalla. Päättää sitten antaa tuomionsa italialais- ja saksalaispyörien välisessä arvostuskisassa kusemalla Jaskan bemarin renkaaseen. Olipa ulkonäkö kuinka karu tahansa, ei se sitten aivan tyhmä ollutkaan.

Tungen tulpat korviini ja yritän ehättää nukahtamaan ennen Ollia. Aamulla on varhainen herätys.

"Huominen on aina tulevaisuutta."

(Matti Nykänen tv-haastattelussa)