|
16.5.1999 Aamu on kaunis ja lämmin. Vetelehdin aamiaisella pitkään. Mitähän geenimanipuloitua kinkkua mahtavat tarjota? Hyvältä se kuitenkin maistuu. Ajelen pikkuteitä kohti Flensburgia. Parempia reittejä leppoisaan kurvailuun saa hakea. Passelin mutkaisia ne itäpuolellakin ovat, mutta päällyste siellä saattaa olla arvaamattoman liukas kuivanakin. Yht'äkkiä vaihteet katoavat! Tai oikeammin tuntuma vaihdepolkimesta. Mitäs tämä nyt? Viitonen siellä on päällä, mutta saappaan alla vaihdepolkimessa ei tunnu mitään. Se lötköttää astinlaudalla. Pysähdyn tutkimaan tilannetta. Ja olisihan se pitänyt arvata, kun California II:n kanssa sattui samalla tavalla: Vaihteensiirtäjän vastakierretapin toisen pään lukitusmutteri on löystynyt, ja tappi on irronnut vastakappaleestaan. Hyvä, ettei koko tappi tippunut tielle! No, eipä hätää. Se vain täytyy kiinnittää uudelleen. Mutta tietenkään Guzzin työkaluista ei löydy kymppimillistä avainta. Nyt kyllä pyrkii jo ruma sana kielen päälle! Lisäksi tappi on starttimoottorin takana likellä kuumaa pakoputkea. Taivutan etusormea nivelestä 90 astetta väärään suuntaan ja saan tapin kiinnitetyksi. Mutta sormin en pysty vääntämään lukitusmuttereita tiukalle. Voihan perhana! Kaduttaa, että jätin ottamatta isomman avainsatsin mukaan siitä syystä, että pyörässä on takuut ja kaikki. Mutta paljonpa sillä takuulla on merkitystä Flensburgin alapuolella sunnuntaiaamuna. Olisihan ne Guzzin temput pitänyt tietää vanhasta kokemuksesta. Saan muttereita sen verran kiristetyksi tongilla, että pääsen seuraavalle huoltikselle. Pitkän selostuksen jälkeen myyjäpoika ymmärtää, että tarvitsen kymppimillisen kiintoavaimen. Vedän mutterit kiinni, ja poika suostuu vielä myymään avaimen minulle. Hinnaksi sovitaan 3 D-markkaa. No, eipä se ole kuitenkaan hinnan kiroissa! Lähtiessäni työnnän korvatulpat korviini. Guzzin koneesta nimittäin kuuluu sen verran mekaanisia ääniä, että helposti uskoo pyörän sisuskalujen olevan kokonaan irrallaan. Tosiasiassa äänet ovat aivan normaaleja Guzzin käyntiin kuuluvia kolinoita. Niihin on näin lyhyen tuttavuuden jälkeen taas hankala tottua. Mutta kun ei kuule mitään, ei osaa turhaa huoltakaan kantaa. Rajalla tullimuodollisuudet hoidetaan tullimiehen niskan nytkäytyksellä Tanskan suuntaan. Voisi olla hyvä, jos samalla tullikopilla olisi liikennettä kahteen suuntaan. Niskan nytkyttely vain yhtäälle saa epäilemättä aikaan kaularangan kulumista ajan mittaan. Ajan Nordburgiin Alsin saarelle. Olen käynyt siellä aiemminkin. Vierailuun on olemassa aivan järjellinen syy: Naapurin tytär naitiin sodan jälkeen Tanskaan, Nordburgiin. Se oli siihen aikaan niin kova juttu, että tyttären vanhempainkin status nousi naapureiden silmissä huomattavasti. 60-luvun alussa tämä tanskalais-suomalainen perhe tuli vierailulle Suomeen mukanaan tyttärensä Christina. Me pihan pojat, jotka olimme silloin oppikoulun alaluokilla, tietysti piiritimme tyttöä oikein porukalla. Olin päättänyt pistää peliin koko ruotsin kielen taitoni. Asiassa oli kuitenkin yksi mutta. En oikein millään keksinyt konstia, jolla olisin voinut kysyä: "Hej Christina, vad heter du?" ja olla näyttämättä typerykseltä. Ratkaisu ongelmaan tuli kaverin toimesta. En kehdannut kysymystäni esittää enää sen jälkeen, kun Hannu, joka oli jo oppikoulun toisella luokalla, tyhjensi koko pajatson kysymällä: "Bor du i ett stenhus eller i ett trähus?" Vaan eipä näy Christinaa tälläkään kertaa. Kumma juttu, hänet kun on niin helppo tunnistaakin: Viimeksi kun nähtiin silloin 60-luvulla hänellä oli letit ja yllään puna-valkoruutuinen mekko. Siirryn lautalla Fynille. Fynin länsirannan tie on mukavan mutkainen, eikä maisemissakaan ole moittimista. Siis jos ylipäätään sattuu Tanskan maisemista pitämään. Ja minä satun. Vähän ennen Medelfartia pysähdyn tupakalle ja samalla ihmettelemään, miksi jollekin paikkakunnalle pitää antaa nimeksi "keskinopeus". Tai voihan toki olla niin, että nimen loppuosa onkin napattu englannin kielestä. Se jo muuttaisikin asian. Kesken mietteitäni parkkiin kääntyy sivuvaunulla varustettu Gold Wing. Satulasta nousee nuorehko tanskalaismies, jolla kyytiläisenä on pikku poikansa. Juttelen miehelle ruotsia, ja hän vastailee minulle omalla äidinkielellään. Seuraan hänen ilmeitään, osuvatko minun vastaukseni likikään hänen kysymyksiään. Näyttää kaverilla olevan kova pokka. Hyvin tullaan toimeen, ja ei kai hänkään puheelleen mitään voi. Pakko vain on kärsiä muiden tanskalaisten tavoin koko kansaa vaivaavasta taudista - puheviasta, jota on alettu kutsua tanskan kieleksi. En viitsi hänelle asiasta huomauttaa, koska se tuntuu olevan jotensakin arka paikka koko kansakunnalle. Ei mikään ihme, että Tanskan prinssi Hamletkin jo aikoinaan pohti olemassa olonsa tarkoitusta ja tarpeellisuutta. Tanskan kielinen versio Medelfart-nimestä tuo mieleeni pari jo aiemminkin tekemääni huomiota. Täällä ajetaan suht' hiljaisilla nopeuksilla. Yhdeksänkympin vauhdilla, satasesta puhumattakaan, on jatkuvasti ohittavana osapuolena. Kuitenkin yllättäviä tilanteita sattuu tuon tuosta; tilanteita, joihin Saksassa ei juuri koskaan joudu. Anteeksi pyytävät ilmeet ja eleet puhuvat omaa kieltään: "Uups, nyt minä olin vahingossa ajaa sinun päällesi, huh huh", "En hoksannut vilkuttaa, olen pahoillani", "No, tässä sitä nyt vielä seistään, kun tuo kahden punaisen välinen vihreä paloi niin lyhyen aikaa". Olen valmis antamaan anteeksi tälle suosikkikansalleni melkein mitä tahansa. Mutta yksi asia minua piruuttaa ihan tosissaan - tienviitoitukset. Kun opaste osoittaa paikkaan, johon haluaa päätieltä poiketa, se ei tarkoita, että pitää kääntyä seuraavasta risteyksestä. Ei välttämättä toisesta, eikä vielä kolmannestakaan. Vasta siitä, joka on sen kokoinen, että tanskalaisetkin pystyvät siitä kääntymään. Mutta kun se sopiva koko vaihtelee, tämä voi tarkoittaa, että pitää kääntyä heti ensimmäisestä, tai sitten toisesta. Minun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että yleensä pitää kääntyä siitä tienhaarasta, jonka ohi olen juuri ajanut. Tiet ovat sen verran kapeita, ettei Guzzia saa käännetyksi, vaikka vääntää stongan tappiin. Siinä onkin melkoinen punominen ennen kuin nokka osoittaa tulosuuntaan. Selvitän tilanteet paikallisen mallin mukaan: "No, hupsista. Minä tässä nyt vähän vekslaan. Äläpä, Jens, tykkää huonoa!". Tavallisesti sieltä vain heilahtaa käsi vastaan. Kurvaan takaisin Jyllantiin ja piipahdan Jellingissä katsomassa, onko vanha kro vielä paikallaan. On se. Yövyimme täällä vuosia sitten perheen kanssa, kun lapset olivat vielä pieniä. Jotenkin näyttää siltä, etteivät vuodet ole tehneet meitä yhtään nuoremmiksi; ei krota eikä minua. Olin ajatellut ajaa yöksi Tylstrupin krohon, mutta ukkoskuuron iskiessä niskaan jäänkin jo Salteniin. Syön smörrebrødejä ja juon olutta ja kahvia. MM-lätkäfinaalit on pelattu. Suomi on voittanut hopeaa, sanoo Antero Mertaranta sitten mitä tahansa. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
