|
|
15.7.2000 Rosella poikkeaa varhain aamulla Maarianhaminassa. Käyn kannella ottamassa muutaman valokuvan. Maarianhaminaan näyttää olevan matkalla myös useita Tall Ships Racen osanottajalaivoja. Mutta ne kaikki näyttävät olevan liikkeellä ilman purjeita. Varmasti komeaa ajaa koneella, kun on keppejä katolla. Painun uudestaan pehkuihin, Kapellskäriin on vielä tuntien matka. Herään, laitan hengarin takaisin naulakkoon ja siunaan rivakasti itseni. Eipäs vain tarvinnutkaan koputella! Ajan ulos laivasta ja kurvaan parkkipaikalle laittamaan kamppeet ajokuntoon. Korvatulpatkin lienee syytä laittaa. Niiden suhteen on huomioitava eräs olennainen seikka: Jos käyttää ns. eareita - niitä kierrettäviä, keltaisia pötkylöitä - ne pitää ehdottomasti vääntää kierteelle myötäpäivään. Jos ne kiertää vastapäivään, niitä ei yksinkertaisesti saa survotuksi korviin. Ilmiö johtuu maapallon pyörimisliikkeestä. Siis myötäpäivään pohjoisella pallonpuoliskolla, vastapäivään eteläisellä. Varma ja monilla reissuilla koeteltu tieto tämä. Olen jo pitkään opastanut nuorempia motoristeja neuvoillani. Luotettavuuden lisäksi ne ovat vielä täysin ilmaisiakin. Mutta on taas aika aloittaa päivän työt. Miksi me suomessa kutsumme läntistä naapurimaatamme nimellä Ruotsi, emmekä Sweden tai Schweden tai Suède tai Sverige, kuten muut - jopa ruotsalaiset itse - tekevät? Jokin järkeenkäypä selityshän siihen täytyy olla. No, tästä Roslagenistahan se johtuu. Tämä Norrtäljen ympärillä oleva seutu on niiden - luultavasti kotitöitään pakoilleiden - ukkojen kotipaikka, jotka joskus aikojen alussa lystin päiten soutelivat Itämaahan eli Suomeen kyläilemään. Jollakin ilveellä naapurin miehet onnistuivat tekemään selon, mistä olivat lähtöisin. Ja siitä sitten jäi meidän kieleemme sana Ruotsi. Ja nyt minä olen laskeutunut tänne ruotsalaisten keskuuteen tutkimaan, vieläkö täältä Roslagen löytyy, ja samalla selittämään heille tätä kallisarvoista nimistöasiaa. Kansanvalistustyö on aina ollut lähellä sydäntäni. Ajan parinkymmenen kilometrin matkan Kapellskäristä, jossa muuten sataman lisäksi ei ole mitään, Norrtäljeen ja pistän Guzzin parkkiin puiston reunaan. Todisteita Roslagenin olemassaolosta alkaa löytyä saman tien: aukion toisella laidalla on Roslagsbil-autokorjaamo, ja siitä jonkin matkan päässä Roslagens Sparbank. Vaan mistähän minä löydän kielikysymyksessä valistusta kaipaavan roslagenilaisen? Menen turistitoimistoon. Täältähän voisi matkailutiedon lisäksi löytyä kiinnostusta historiaankin. Katselen brosyyreita näennäisen kiinnostuneen oloisena. Ja enkös vain houkuttelekin tiskin takaa nuoren naisihmisen kysymään, että va ska de vara! Tytön puserossa on nimikilpi, jossa lukee Kicke. Pyydän Kickeä att hjälpa lite finska pojke Roslageniin liittyvissä asioissa. Taktiikka on mielestäni aivan erinomainen: kunhan Kicke innostuu asiastaan niin, että muu tarkkaavaisuus herpaantuu, minä annan tietoiskuni kun hän sitä vähiten osaa odottaa. Kun Kicke on kantanut minulle kaikki ilmaisesitteet, katson hetkeni tulleen ja kysyn harkitun huolettomasti, tietääkö hän, että me suomen kielessä kutsumme hänen isänmaataan nimellä Ruotsi emmekä Sverige. Va!!?? Eipä tunnu tietävän, katselee vähän pitkäänsä. Kerron hänelle nimeen liittyvän historian. Vaan ei kiinnosta Kickeä Suomen pojan nimistöasiat. Mainitsee olevansa vähän niinkuin Italiaan päin enemmänkin kallellaan, aviomies kun on sieltä kotoisin. Poistun turistitoimistosta hieman pettyneenä ja päätän lähteä etsimään uutta uhria. Ajelen Norrtäljestä 76-tietä kohti Gävlea. Liikennettä on aika tavalla, eikä kenelläkään tunnu olevan kiirettä. No, eipä sitten hosuta, jää paremmin aikaa katsella ympärilleenkin. Käännyn Estunassa itään, sillä olen päättänyt hakea uuden uhrin Roslags Brosta. Tie muuttuu kapeaksi ja erittäin mutkaiseksi kylätieksi, joka on kuitenkin hyvin päällystetty - taitaa olla parhaimmassa kunnossa oleva tie koko Ruotsissa! Roslags Brossa on komea kirkko, mutta ainoat elävät olennot ovat tien toisella puolella laiduntavat kolme lehmää. Istun vaahteran varjoon kirkkoaidan portin pieleen. Portille kävelee hetken päästä mies, joka vetää perässään ruohonleikkuria. Taitaa olla kirkon suntio. Tutkailen miehen olemusta - olisiko hänellä kiinnostusta nimistöasiaan? Ei oikein siltä tunnu. Olkoon koko lähetystehtävä! Vaihdamme muutaman yhdentekevän sanan säästä. Sen jälkeen jatkan matkaani. Päätän kurvailla Grisslehamniin. Tie kiemurtelee, siltä eroaa toisia teitä, mutta missään ei ole tienviittoja. Muutaman tienhaaran jälkeen en ole ihan varma, missä olen. Mutta jos tässä auringon onnistuu pääosin pitämään selän takana, niin pohjoiseen mennään ja Grisslehamniin tullaan. Älmstassa pääsen takaisin kartalle. Istuskelen Grisslehamnin sataman kahvilassa pitkän aikaa ja katselen ohi kulkevia ihmisiä. En kuitenkaan satu sinne Ahvenanmaan lautan tuloaikaan. Vaan mitäpä siitä, tuskin sieltä tuttuja tulisi kuitenkaan. Kello osoittaa myöhäistä iltapäivää kun alkaa tuntua, että olisi aika jatkaa taas eteenpäin. Tai oikeammin suuntaan kyllä taaksepäin. Palaan samaa tietä takaisin toista kymmentä kilometriä ja ylitän Odalavikenin Hallstavikin kohdalla. Ajelen uudelleen 76-tielle. Nyt on jo pakko saada kilometrejä selän taakse. Toistaiseksi niitä on tullut hieman runsaat sata, ja aikaa on kulunut kuutisen tuntia. Maisemat muuttuvat metsäisiksi, eikä kyliä tai asumuksia juurikaan näy. Käännän kapulaa enemmän auki. Hirviaitaa riittää tien molemmin puolin, ja peltoaukeiden kohdalla hirvistä varoitetaan tarpeellisin merkein. Asiallista touhua! Hieman vähemmän asiallista on se, että kovin suuri osa ruotsalaisista näyttää nykyisin ajavan ilman ajovaloja. Liekö syynä se, että Ruotsissa ollaan sulkemassa ydinvoimaloita, ja kansalaisia on kehotettu säästämään sähköä? Mene ja tiedä, kummalliselta se kuitenkin tuntuu. Pysähdyn kahvittelemaan Forsmarkin ruukkimiljöössä. Ympäristö on hyvin hoidettua ja jopa kaunista. On siinä ruukin patruunoiden kelvannut patseerata seurailemassa, että palkolliset hoitavat hommansa. Tätä nykyä koko ruukin alue on täynnään toinen toistaan houkuttelevampia käsityöputiikkeja. Minulle nyt vain riittää kuppi Gevaliaa tällä kertaa, tack så mycket! Vielä pikku tupakkatauko Furuvikissä Gävlen eteläpuolella. Kurvaan tien varressa olevan paperitehtaan parkkipaikalle. Muistelen tällä Furuvikin sellutehtaalla olevan jonkinlaisia yhteyksiä Suomeen. En vain tarkasti saa mieleeni millaisia, luultavasti kuitenkin paperin valmistamiseen liittyviä. Syvät mietteeni ajavat minut takaisin tien päälle. Tankkaan Guzzin Gävlessä. Helle pakottaa tankkaamaan myös itseni. Purkki Fantaa tuntuu siihen parhaalta vaihtoehdolta. Mietiskelen, viitsinkö lähteä tutustumaan Gävlen kulttuuriantiin. Asiaa pitää analysoida. Laadin itselleni tietokilpailun: mitkä kolme asiaa minulle tulee ensimmäisenä mieleen Gävlestä? Säädetyssä ajassa olen valmis vastaamaan: Joulukuun alkupäivinä vuonna 1998 gävleläiset joutuivat kolme päivän mittaiseen lumimyräkkään. Lunta tuli hyvän joukon toista metriä, ja se sotki koko kaupungin elämän. Väkeä jouduttiin evakuoimaan kodeistaan, ja taisi siinä hötäkässä pari ihmistä kuollakin. Gävleläiseen jouluperinteeseen kuuluu rakentaa kaupungin torille oljista joulupukki. Rakentaminen on koko kaupungin yhteisyritys. Kun pukki on saatu valmiiksi, alkaa kisa siitä, onnistuuko joku sen polttamaan ennen joulua, vai onko pukilla myös joulun jälkeistä elämää. Yleensä joku pyromaani onnistuu. Pari vuotta sitten pukkia ympäröi yötä päivää vartijaketju. Poliisivoimiakin oli vartiointiin alistettu. Ja kuinka ollakaan, vaikka vartijat seisoivat olkapäät toistensa olkapäissä kiinni, joku onnistui tuikkaamaan pukin tuleen. Gävlen traditio ei pettänyt siltäkään osin. Joe Hill oli kuuluisa työläisaktivisti USA:ssa vuosisadan alussa. Hän oli syntyisin Gävlen poikia, oikealta nimeltään Johan Emanuel Hägglund. Johan muutti Amerikkaan vuonna 1902. Lauluillaan ja puheillaan hän yritti saada maan työväestöä liittymään Kansainväliseen Maailman Työläisjärjestöön. Lännen malliin Johanin, tai silloin jo Joen, toimet eivät oikein sopineet. Hänet lavastettiin syylliseksi murhaan ja teloitettiin vuonna 1915. Sen jälkeen Ruotsin maine USA:ssa onkin ollut muutamien NHL-lätkämiesten varassa - eli ei kovinkaan rapoisissa käsissä.
Tietokilpailuraadin puheenjohtajan ja jäsenistön ominaisuudessa totean Gävle-tietämykseni olevan niin korkealla tasolla, ettei minun tarvitse kaupunkiin mennä. Ja juurihan minä täällä olen pari vuotta sitten käynytkin. Ulkoa muistamastani Joe Hill -laulusta saan ylimääräiset kolme pistettä. Ja vaikka laulun hyräilemisestä vähennetäänkin yksi piste, jäljelle jääneet kaksi oikeuttavat minut ajamaan kaupungin ohitustietä suoraan E 4:lle. Käytän tilaisuuden heti hyväkseni. Epäonnistuttuani lähetystehtävässäni päätän heittää vastuun viihtymisestäni Ruotsin valtiolle, tarkemmin E 4:lle. Asetan sen tiukkaan testiin. Sen täytyy jollakin konstilla houkutella minut poikkeamaan tältä vanhasta kokemuksesta tylsäksi tietämältäni pääväylältä. Jos ei houkutuksia näy, en syrjään poikkea. Muutaman kymmenen kilometriä ajettuani hoksaan ohittaneeni Söderhamnin. No, eipä se mitään! Jospa minä olin jo sen verran puuduksissa, etten houkutuksia huomannut. Mutta kun taas muutaman kymmenen kilometrin jälkeen ajan vahingossa Hudiksvallinkin ohi, alan jo hieman huolestua. Pitäisikö E 4:lle pikkuisen antaa periksi, ja ruveta itse hieman aktiivisemmaksi elämysten etsijäksi? Mutta tie vain jatkuu samanlaisena. Oikein minä muistin - ei täällä ole yhtään mitään mielenkiintoiseen vivahtavaakaan. Eipä pysty E 4 vastaamaan sille heittämääni haasteeseen! Paras mitä löydän, on tien varren kro. Jännä juttu, että tuo tanskalaisten kro-instituutio on levinnyt Ruotsiin ja vielä näinkin pohjoiseen. Parkkipaikalla on Flamingo-kvintetin bussi. Otan kuvan tuosta täällä kovin suositusta ruotsalaishumppabändin autosta ja menen sisälle kahvilaan. Musikantit näkyvät ravitsevan itseään katkarapuvoileivillä, joita pistelevät suihinsa sivistyneesti haarukan ja veitsen avulla. Paitsi yksi, joka keskittyy sataprosenttisella intensiteetillä työntämään hampurilaista ja samalla kättään suuhunsa. Toisesta suupielestä valuu ketsuppi, toisesta majoneesi. Tuon täytyy olla bändin basisti! Vaan annetaanpa poikien syödä rauhassa, jaksavat sitten illalla taas pistää neljä neljäsosaa tanssiyleisön kantapäiden alle. Jossakin Hudiksvallin ja Sundsvallin puolivälissä lisään Guzziin hieman öljyä. Paikalle kurvaa kolme naismotoristia. Moikkaan heitä ja käännän heille saman tien selkäni. Tämä on minulle aina angstin paikka, minä kun en tiedä, mistä naismotoristien kanssa voisi jutella. Ensimmäiset mieleeni tulevat kysymykset eivät varmaankaan olisi oikein hyvä pelin avaus, eivätkä mitenkään eduksi yhteiselle asialle: Kuka nyt laittaa kotona miehelle ruokaa, kun rouva on päättänyt lähteä tien päälle? Kuka tiskaa astiat? Entäpä kuka huolehtii siitä, etteivät lapset joudu heitteille puhtauden ja huolenpidon suhteen? Nuo kysymykset leimaisivat minut auttamattomasti sovinistiksi. Siihen, kuinka oikeaan osunut tuo arvio olisi, en ota kantaa. Moottoripyörään liittyvistä teknisistä kysymyksistäkin keskusteleminen tuntuisi minusta kovin vieraalta. Ja jos kehuisin heidän trendikkäiden ajoasusteidensa yhteensopivuutta pyörän värien kanssa, sitä varmasti pidettäisiin vähättelynä. Sitä se minunkin mielestäni olisi. Jos paikalle olisi pyrähtänyt Hudiksvallin marttayhdistyksen johtokunta, yhteisen puheenaiheen löytäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa - niin hullulta kuin se kuulostaakin. Niin että aivan kamala tämmöinen tilanne on. Auttakaa nyt, rakkaat siskot, pikkuisen ja kertokaa edes yksi sopiva fraasi keskustelun aloittamiseen! Leikinlaskulle tässä ei ole minkäänlaista sijaa. Minä nimittäin olen luonut käsitykseni ympäröivästä maailmasta - siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei, kuka voi tehdä mitä ja mitä ei - aikana, jolloin akat harrastivat omia harrastuksiaan ja ukot omiaan. Eikä niitä rajoja noin vain ylitetty. Sama koskee työntekoa: minun maailmankuvassani on täysin selvät rajat ukkojen ja akkojen töiden välillä. Tästä näkökulmasta olen usein manaillut omaa ammatinvalintaanikin, opettajan työ kun ei ole ihan oikeaa miesten työtä. Varmasti tuokin on ajan mittaan jonkinlaisia haavoja sieluun jättänyt. Olin 70-luvun alussa töissä Tukholmassa. Pitkän työpäivän päätyttyä Prippsin kaljatehtaalla odottelin bussia tehtaan viereisellä pysäkillä. Pian se sieltä paikalle kurvasikin. Sisään kiemurtelevan väkijoukon yli näin, että bussikuski oli nainen. Järkytyin niin, että työnsin bilettikruunut taskuuni ja kävelin neljän kilometrin matkan Norra Stationsgatanilta kämpälleni Solnaan. Mietiskelin kävellessäni, mihin maailma olikaan tullut. Onnekseni en silloin voinut tajuta, mitä kaikkea muuta asiaan liittyvää oli vielä tuleva. Polttelen piipullisen, ja sieltähän ne motoristisulottaretkin tulevat kahvilan ovesta ulos. Lyövät pyöränsä käyntiin, heilauttavat kättään ja häipyvät tielle. Heilautan kättäni minäkin, mutta jään seisoskelemaan ja polttelemaan vielä toviksi. Ajatukset tuntuvat jotenkin sekavilta. Ohi kävelee vanha mummo, joka työntää maitorattailla mattokuormaa. Hän heilauttaa kättään tien suuntaan ja sanoo iloisen tuntuisesti jotain. En saa selvää hänen asiastaan, joten minäkin heilautan vain kättäni ja hymyilen mummolle. Onkohan täkäläisten vanhusten kanssa sama juttu kuin meikäläisten? Nimittäin kaipuu vanhoihin hyviin aikoihin, jotka jo seuraavassa lauseessa kuvataan kurjaakin kurjemmiksi. Paitsi Lapuan mummo, joka eli ihan tätä päivää. Mummolla oli ollut oikein kunnon romuska jo tovin aikaa ennen kuin hankkittui paikalliseen terveyskeskukseen, jossa diagnoosi oli tuota pikaa selvillä:
Lähempänä Sundsvallia panen merkille, että Ljungan-joen veden pinta on aika korkealla. Ajan Sundsvallin keskustaan ja pyöräytän lenkin keskusaukion ympäri. Kaikki näyttää olevan entisellään. Kurvaan Scandiciin kyselemään asentopaikkaa yöksi. Vastaanotossa on jonoa. Työvuorossa oleva nirppanokkatyttö on erittäin hidas ja kuulostaa vieläpä epäystävälliseltäkin. Jonon lyhetessä huomaan hänen nimikyltissään suomalaisen nimen. Puhuttelen häntä suomeksi ja sanon tunnistaneeni hänet hänen ruotsin kielestään suomalaiseksi. Vaan tästähän tyttö ei pidä lainkaan! Hän puhuu minulle juuri sen verran kuin on pakko ja laskuttaa huoneesta etukäteen. Maksan ja poistun huoneeseeni itsekseni naureskellen. Käyn suihkussa, vaihdan vaatteet ja lähden ulos katsomaan löytyisikö Guzzille parkkipaikkaa pääoven läheltä. Pihaan kurvaa harrikkapoika ja -tyttö, molemmat omilla pyörillään. Kertovat olevansa Luulajasta ja menossa etelään päin. En kysy tarkemmin minne. Edellisenä päivänä on kuulemma Luulajan ja Uumajan välin satanut koko ajan kaatamalla. Tänäänkin ovat saaneet vettä niskaansa. Minäkin kerron heille lähtöpaikkani ja sen, että olen saanut ajaa koko matkan nahkapusero päällä. Tippaakaan ei ole vettä tullut. He kummastelevat asiaa. Kirjauduttuaan hotelliin he tulevat saman tien takaisin ulos. Esitän, että vedämme kaikki kolme pyörää ketjulla ja lukolla yhteen. Ne ovat minun, ja sanon jatkavani aamulla matkaani sen verran aikaisin, etteivät he varmasti joudu odottelemaan lukon aukaisemista. Se sopii molemmille. Kiinnitän ketjun ja sanon, että jos joku nyt haluaa varastaa Guzzin, niin onpahan siinä ainakin patarautaa painona. Tyttöä naurattaa, mutta poika vaikuttaa kovin vakavalta. Menen takaisin huoneeseeni. Poltan piipullisen ja selaan samalla Sundsvallin matkailubrosyyria. Miten sitä elämässä selviäisi, jos joutuisi ilman esitteen tietoja toimeen tulemaan? Sundsvallissa oli vuoden 1999 - 2000 vaihteessa 93 486 asukasta, siis hieman Oulua pienempi kaupunki. Väkimäärältään Sundsvall on maan neljänneksitoista suurin. Asukkaista 6 701 (7,2 % väestöstä) oli tuolloin 0 - 6 vuotiaita. Näistä pikkunilviäisistä 4 932:lla oli paikka kunnallisessa päivähoitosysteemissä. Vuonna 1999 Sundvallissa kuoltiin ahkerammin kuin synnyttiin. Hiippakuntaa vaihtoi 999 ruotsalaista kun taas 830 uutta vastaavaa näki päivänvalon. Aivan kaikki eivät viime vuonna tahtoneet sundsvallilaisiksi jäädä: kaupungin muuttotappio oli 437 henkeä (luvussa on huomioitu syntyneiden ja kuolleiden lukumäärän erotus). Jos tuo esite ei ole varsinainen tietopaketti, niin mikä sitten on? Mutta eikö todellakaan löytynyt sitä yhtä vapaaehtoista, jotta olisi tullut tonni täyteen! Tuo kai nyt vain vahvistaa sen vanhan totuuden, jonka mukaan kaikki kyllä hinkuvat taivaaseen, mutta kukaan ei halua kuolla. Nälkä painaa kuin Nasdaq Nokiaa. Ravintolasali on lähestulkoon tyhjä. Siitä huolimatta saan odottaa hyvinkin varttitunnin, ennen kuin tarjoilija kiinnostuu minusta sen verran, että tulee kysymään, mitä haluaisin. No, pyttipannua tietenkin. Ei kai sitä nyt voi Ruotsissa sanoa käyneensä, jos ei pyttipannua ole maistanut. Kuluu puolisen tuntia, ja saan annoksen eteeni. Punajuuret on laitettu fiksusti erilliseen kuppiin. Niitä minä en haluakaan annoksen ulkonäköä sotkemaan. Ruoka on maittavaa ja palvelu ystävällistä mutta toivottoman hidasta. Haluaisin syödä jätskiannoksen jälkiruoaksi, mutta kun taas puoli tuntia kuluu ennen kuin saan katsekontaktin tarjoilijaan, päätänkin maksaa laskun. Täällähän saa muuten istua koko yön. Soitan kotiin. Vaimo kyselee, miten olen tulvien keskellä selvinnyt. Minkä ihmeen tulvien? En minä sellaisia ole nähnyt. Vaimo epäilee, että olen epähuomiossa ajanut muualle, kokonaan toiseen maahan, kuin Ruotsiin. Myönnän sen toki olevan mahdollista, jos kohta ei kovinkaan todennäköistä. Ruotsia tässä on puhuttu koko päivä - kyllä minä käsittääkseni Ruotsissa olen. Vai että tulvia olisi pitänyt nähdä! Napsautan saman tien telkkarin päälle. Tosi on, kaikki kanavat vakuuttavat Ruotsin hukkuvan tulvavesiin; jos ei ensi yönä, niin viimeistään huomisaamuna. Vakuutan vaimolle olevani valmis pelastamaan naapurikansan heti aamutuimaan tulvan kourista ja ajelevani sen jälkeen illaksi kotiin saunomaan. Seuraan vielä jonkin aikaa telkkarin tulvaraportteja. Tunturialueella on satanut viikkokausia todella rankasti. Vesi on tulvinut kapeiden jokiuomien yli tehden tuhojaan juuri niin kuin tulviva vesi tekee. Pitääpä huomenna tarkkailla tilannetta. Jäsenet tuntuvat olevan sen verran puuduksissa päivän istumisesta, että päätän käydä kävelemässä pikku lenkin. Hotellin ympäristö on kovin hiljainen. Nurkan takaa tulee koiraa taluttava vanhempi herrahenkilö, joka tervehtii minua. Vastaan tervehdykseen. Iltalukemisiksi olen tälle reissulle varannut Erno Paasilinnan "Maailman kourissa - Historiaa ja muistoja Petsamosta". Kymmenkunta sivua edistyn, sen jälkeen uni painaa parrelleen. Näen yöllä unta vaimostani, joka unessani seisoo keskellä tietä, pysäyttää minut ja kieltää ajamasta eteenpäin, koska tulva on katkaissut tien. Että semmoista huolenpitoa vielä lähes kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeenkin! Ei voi valittaa! Vaan ei mennyt huonosti Kärpi-Matillakaan naisten kanssa: Kärpi-Matti oli Piippolan Nuoren Keskustan järjestämissä tansseissa yhyttänyt viehkeän neitosen. Tämä kylläkin oli savolaista syntyperää, mutta Kärpi ei toki aivan turhantarkka naisten suhteen koskaan ollut. Yhteisen yön jälkeen Kärpi yritti aamulla livahtaa tiehensä neitokaista herättämättä. Eipä onnistunut.
|
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
