|
14.7.2000 Sadepilven reuna ajaa minua takaa - aivan kuin vanhan piippolalaisen sanonnan mukaan piru Kärpi-Mattia. Mutta minäpä livahdan karkuun, ja niin varmasti Mattikin. Vaan eipä mennä asioiden edelle. Oulu on tullien kaupunki - tänne ei ole tultu, eikä varmasti täältä lähdettykään ihan miten vain. Maalikyliin pyrkiviltä maalaisilta on aina osattu kerätä joutavat killingit talteen, mikä on tietysti osoitus oululaisten innovaatiokyvystä ja luovuudesta. Paikkoja, joissa kaupunkiin pyrkivien kukkaroita on kevennetty, löytyy Oulusta vieläkin: Limingantulli, Myllytulli ja Kajaanintulli. Tuirantullissa rahastettiin niitä, jotka kulkivat jokisuun yli siltoja pitkin. Meritulli ja Ouluntulli ovat insinöörien ja arkkitehtien keksimiä, joten niistä ei sen enempää. Vanha, hyvä käytäntö kannattaisi herättää henkiin varsinkin nyt kun Ouluun on vuositasolla tunkemassa noin 2 500 wannabe-oululaista. Ja kempeleläisiä, haukiputaalaisia ja kiiminkiläisiä sopisi myös tullittaa. Käyvät, luikurit, Oulussa töissä ja siinä ohessa kaikin tavoin kuluttavat kaupungin infrastruktuuria: urauttavat kadut, kuormittavat uimahallien veden laatua, lainaavat kirjastosta parhaat kirjat ja aiheuttavat viinakauppoihin jonoja. Mutta veromarkkansa nämä mokomat sitten pulittavat kotikuntaansa. Pitäisiköhän tässä hankkiutua kaupunginvaltuustoon pistämään asiat järjestykseen? Taloudellisen ajattelukyvyn ohella toinen oululaisia yhdistävä tekijä on kaunis Oulun murre. Tänä kesänä, jolloin sää on ollut jokaisen pääasiallinen puheenaihe, on voinut tavan takaa kuulla tuskastuneen kaupunkilaisen huokaavan: "Rupiaakoha sielä taas sattaa?" Eteläpohjalainen sanoo samassa tilanteessa: "Hyvä sare meirän pernamaalle - ja krannin kuiville heinille!" Satakuntalainen kysyy: "Onk siä teillpäi ollu hianoo?" Jos turkulaiselta kysyy, millainen sää Turussa nyt on, saa vastaukseksi: "Ai, mää vai?" Jo nämä muutamat esimerkit osoittavat, minkä murteen puhuja omaa laajaa henkistä kapasiteettia, hienostuneisuutta ja sydämen sivistystä. On todella hienoa olla oululainen! Olin takavuosina kollegani kanssa tulossa junalla takaisin kotiin Heinolan uudelleenkoulutusleiriltä. Ravintolavaunun pöydässä vastapäätä istui ukko, joka kaljapullollisen juotuaan ja röyhtäistyään kysyi: "Mistä tootta?" Tullin tuoma kaverini ei kysymystä ymmärtänyt, mutta minä toki heimoveljen tunnistin saman tien ja vastasin: "Mollaa Oulusta." Siihen ukko, että "No, niinpä kuulutta olevan." Mutta eihän tässä ole matkaa tehty vielä yhtään! Päästyäni sateelta karkuun poikkean Siikajoella katsastamaan Suomen sodan muistomerkin. Usein olen siinä ajatellut pysähtyä, mutta vasta nyt toteutan aikeeni. Patsas muistuttaa katajapensasta - toisaalta se on aivan kuin yksi Obelixin hiidenkivistä. Kumpaakohan siinä on ollut tarkoitus mallata? Joka tapauksessa siitä löytyvät asiaankuuluvat tiedot siitä, kuinka tuolloin tullitta Ouluun pyrkiville Venäjän miehille pistettiin luu kurkkuun Revonlahden ja Siikajoen taisteluissa huhtikuussa 1808. Varmaan siellä mukana oli myös silloisia kaupungin parhaita poikia. Ja näinhän se homma meni: Helmikuussa 1808 venäläiset ylittivät Kymijoella sijainneen rajan pahat mielessä ja ilman sen kummallisempaa sodanjulistusta. Puntit olivat kuitenkin aika tavalla tasoissa: hyökkääjiä lasketaan olleen noin 24 000 miestä, suomalaisjoukkojen vahvuus taas oli noin 20 000 miestä. Tukholmassa oleskelleen suomalaisjoukkojen ylipäällikkö Klingsporin strategian mukaan joukkojen tuli perääntyä aina Pohjanmaalle saakka odottamaan mahdollisten apujoukkojen saapumista, jolloin voitaisiin yrittää maan takaisinvaltausta. Klingspor oli kuitenkin kaikkea muuta kuin sotajoukkojen johtajaksi sopiva henkilö. Hän oli huoltopuolen yli-intendentti, joka oli kohonnut vastuulliseen asemaansa lähinnä siitä syystä, että osasi mielistellä kuningasta sopivissa paikoissa. Klingspor ei myöskään tuntenut suomalaisten puolustushalua. Kerrassa vastenmielisen tuntuinen veikko muutenkin tämä ruotsalaissyntyinen kreivi ainakin Vänrikki Stoolin tarinoiden "Vänrikin markkinamuiston" värssyin:
Venäläisjoukkoja Siikajoella komensi kenraalimajuri Bulatov. Helppoon voittoon tuudittautunut kenraali yllätettiin ns. housut kintuissa, kun urhea Adlercreutz huhtikuun 18. päivänä vastoin Klingsporin määräyksiä ryhtyikin ponnekkaaseen vastarintaan, kukisti Bulatovin joukot ja aloitti etenemisen takaisin kohti etelää. Bulatov itse joutui Revonlahden taistelussa 27. huhtikuuta vangiksi. Edelleen runoilee Runeberg Klingsporista "Vänrikin markkinamuistoissa" pari värssyä myöhemmin:
Joku Mannisen suomentaman laitoksen lukenut muistaa nuo värssyt varmaankin hieman eri tavalla, vaan kun minä nyt vain satun olemaan noita Cajanderin miehiä. Vieläkin puistattaa, kun muistelen Oulun yhteislyseon äidinkielen opettajan karttakepillä pulpetin kanteen takomaa tahtia, kun minä paukutin ulkomuistista "Ukko Lodea". Viisi säkeistöä olin kunnialla selvittänyt, mutta kuudennessa alkoi jo vähän takerrella. Siis siinä, joka menee, että
Se oli sitä aikaa kun oppilaan psykofyysistä kokonaispersoonaa muuttuvissa yhteiskuntaolosuhteissa kehitettiin Vänrikki Stoolin tarinoilla. Vaan eipä tuosta sieluun nyt ihan kauhean pahaa jälkeä kuitenkaan tainnut jäädä. Viisaampi taitaa olla lähteä jatkamaan matkaa. Turkuun on vielä joitakin kilometrejä, eikä sinne "Vänrikin markkinamuistoilla" päästä. Ja kun aamulla tuli kiskotuksi nahkapusero päälle, niin parasta pysyä lähestyvien pilvien alta poissa. Goretex-pusakkakin toki on mukana, mutta se pidetään laukussa siihen asti kun se on ihan pakko vetää päälle. Tankkaan Pattijoen Shellillä. Pattijoen sijoittamista kartalle auttaa aina kun pitää mielessä, että se on Tuomiojan, Kopsan ja Relletin naapurissa. Soitan samalla kaverilleni Taunolle ja kutsututan itseni aamukahville Pyhäjoelle. Jotenkin alkaa tuntua siltä, etten minä sinne Turkuun loppujen lopuksi haluakaan. Ja kukapa haluaisi! Raahen kaupungin järjestyssääntö lienee maan tiukimmasta päästä. Näin voi päätellä ainakin siitä, että rantatieltä on viitta kaupungin mestauskalliolle. Ei toki liene oletettavaa, etteivätkö rangaistavia kuljettavat viranomaiset sinne osaisi ilman viitoitustakin. Tienviitalla paikalle pyritään selvästikin houkuttelemaan satunnaisia turisteja, sillä pienen kaupungin on pakko vetää matkailumarkat kotiin konstilla jos toisellakin. En kuitenkaan poikkea katsomassa, millaiset karkelot siellä juuri nyt mahdollisesti olisi menossa. Pyhäjoen pohjoispuolella on parin kilometrin mittainen suora tien pätkä, jota paikalliset kutsuvat Ahteen suoraksi. Niin, että miksikö? Muutamia vuosia sitten Oulun lahja pääkaupunkiseudulle ilman palautusoikeutta, Veikkauksen nykyinen nokkamies, ajaa täräytti kyseisellä suoralla tutkaan ylinopeudella. No, siinähän nyt ei sinänsä ollut oikeastaan mitään, niinhän voisi sattua kenelle tahansa. Niin kuin siinäkään, etteivät bruttotulot aivan tarkkaan tulleet mieleen - tässä tapauksessa noin puolet tuloista. Hieman poliisi julkimokuljettajan tulojen pienuutta ihmetteli, mutta päästi tämän kuitenkin jatkamaan matkaansa. Vaan olivat, kutaleet, virittäneet toisen tutkan saman suoran loppupäähän. Ja ei muuta kuin kansan kiireinen edusmies uudesta ylinopeudesta kiinni ja toiset sakot. Ainakin oululaisia tapaus nauratti pitkäänsä. Ja iltapäivälehtien levikkiluvut kasvoivat huomattavasti, kun viikkotolkulla haarukoitiin ko. kuljettajan bruttotulojen oikeaa määrää. Mielestäni moinen keskustelu ja tapauksen yksityiskohdilla herkuttelu oli sinällään aivan turhaa, jopa matalamielistä puuhastelua - oikeushan oli oikeastaan jo tapahtunut. Kahdet sakot tekivät puolittuneista tuloista oikean suuruiset, ja sen toisen kiikkiin jäämisen olisi aivan hyvin voinut laskea huonon tuurin piikkiin. Köyhän kansan etujen ajamisessa yksinkertaisesti vain tulee kiire. Ei siinä sen kummallisempaa. Jos kaupunkipaikoissa katuja nimetään henkilöiden mukaan, se tavallisesti tehdään post mortum. Mutta kaverilleni Taunolle on Pyhäjoella nimetty kokonainen kylä. Näin siitäkin huolimatta, että Tauno on vielä hengissä, oikeastaan ikäisekseen kovinkin pirteässä kunnossa. Juon Taunon luona kahvit, ja siinä yhteydessä suunnittelemme bisnesten laajentamista. Muistutan Taunoa kuitenkin niistä ongelmista, joita koitui Bill Gatesille, kun oikeus katsoi Microsoftin saavuttaneen määräävän markkina-aseman. Tauno myöntää huolen oikeutuksen: olisi todella harmillista jos meidän firman osia jouduttaisiin myymään samoista syistä kuin Microsoftin kohdalla tapahtui. Vauraus on vakava asia! Sade ei enää tunnu uhkaavan, ja kun kerran en sinne Turkuun oikeastaan halua, käännyn Kokkolasta sisämaahan päin. Kaustisella on juuri festarit meneillään, jospa sieltä vaikka löytyisi joku tuttu jututettavaksi. Mutta koska keski-ikäisen miehen mieli on vaihteleva kuin kuluvan kesän sää, en sinne menekään. Käännyn ennen Kaustista kohti Teerijärveä. Käynpä vilkaisemassa, vieläkö sieltä löytyy Kalles Motor. Liikkeen ilmoituksia ei kyllä moottoripyörälehdissä ole näkynyt enää vuosiin. Kalles Motorin omisti Kalle, jonka sukunimeä kukaan ei tuntunut tietävän. Tuskin se kuitenkaan Motor oli. Sen sijaan puhuttiin yleisesti vain Teerijärven Kallesta. Kallen imitoinnista muutamat tekivät lähes taiteen, hänellä kun oli vähän "hoono soomi". Kalle oli myös tunnettu, varsinkin iän myötä, äkäisenä ukkona. Hän saattoi huonona päivänä osoittaa asiakkaalle, joka ei jostakin syystä miellyttänyt, ulkoseinästä paikan, johon nikkari oli tehnyt ovelle reiän. Olin 80-luvun loppupuolella vaihtamassa Suzuki 650 GT:tä pois ja haeskelin tilalle nimenomaan Guzzin California II:ta. Joku tiesi kertoa, että Kallelta saattaisi käytetty Guzzi löytyä. No, minä päätin soittaa Kallelle ja tiedustella asiaa. Kaupanteko päättyi melko lyhyeen. Kallella oli varma mielipide Suzukista vaihdokkina: "Pärkkele, paska pöörä, ei voi myydä etespäin. Ei tule mitän!" Ja pakkohan se oli uskoa. Myllymaan Repalta Hämeenlinnasta passeli Guzzi löytyi, ja teimme kaupat, joihin molemmat olimme tyytyväisiä. Pari kuukautta sen jälkeen Kalle soitti meille kotiin. En sattunut olemaan paikalla, joten vaimo vastasi puhelimeen. Kalle esitti asiansa: nyt hänellä olisi se Guzzi, josta oli kanssani sopinut, niin että ei muuta kuin kaupantekoon. Vaimo vähän asiaa ihmetteli ja sanoi, että yksi Guzzi tuolla tallissa jo seisoo, joten kaupasta tuskin tulee enää mitään. Kalle siitä tosissaan äimistelemään, miten minä saatoin hänelle tehdä semmoisen tempun, että menen tekemään kaupat toisen myyjän kanssa, vaikka asioista oli jo hänen kanssaan sovittu. Lyhyeksi jäi Kallen ja minun kauppalankous. En kuitenkaan viitsi Teerijärven kylänraitilta syrjään Kalles Motoriin poiketa, vaan jatkan tupakan mittaisen pysähdyksen jälkeen matkaa. Hetken päästä olen taas kerran Småböndersin tienhaarassa. Aika pitkälle sisämaahan nuo rantaruotsalaiset ovat reviirinsä työntäneet, matkaa rannikolle on ainakin 60 kilometriä. Ja tiukasti ovat ruotsinkieliset varjelleet myös kielellistä identiteettiään. Täällä muutaman kilometrin vyöhykkeellä todella puhutaan pääkielenä ruotsia. Jonkinlaista lipsumista kuitenkin on päässyt tapahtumaan. Minulla on kaksi kollegaa täysin suomenkielisiltä alueilta, toinen Lestijärveltä, toinen Evijärveltä. Molemmat kaverit ovat näöltään ruotsalaisten perikuvia: pitkiä ja vaaleita. Ilmiselvä todiste siitä, että joku Småböndersin Håkan on joskus iltakyläilyllään ylittänyt muutakin kuin pelkän kielirajan. Poikkean Evijärven huoltoasemalla kahvilla. Samalla soitan Simolle, syntyjään Lapuan pojalle, ja kysyn, vieläkö Lauriloiden tykit ovat Lapuan kirkon pääoven molemmin puolin. Simo uskoo asian näin olevan, ei vain ole muutamaan aikaan käynyt asiaa tarkistamassa. Tykkien sijoituspaikasta on kuulemma Lapualla ollut puhetta. Jotkut lapualaiset ovat olleet sitä mieltä, että Herran huoneen pääsisäänkäynnin sijaan moisille vekottimille voisi paremminkin sopiva paikka löytyä. No, pitää käydä tarkistamassa, onko lapualainen maailmankatsomus päässyt noin pahoin näivettymään. Tai ei kai se toisaalta mikään ihme olisi, eihän nykyään kommunististakaan löydy muuta punaista kuin Saabin kylki ja tiilitalon ulkoseinä. Pistäydyn pika pikaa Kortesjärven jääkärimuseossa. En kuitenkaan näe viime käynnilläni oppaana ollutta nuorta tyttöä, joten en viitsi maksaa pääsymaksua. Olisin vain halunnut tarkistaa, vieläkö hän on sitä mieltä, että kaikki evijärveläiset ovat "punaisia". Kortesjärven ja Kauhavan rajamailla Guzzi kadottaa vaihteensa. Eipä hätää, taitaa olla sama juttu kuin viime keväänä Saksassa. Sen kokemuksen jälkeen olen kuljettanut keskikokoista, kenttäoloihin sopivaa korjaamoa mukanani. Pysähdyn tutkimaan tilannetta. Vaihteensiirtäjän lukitusmutteri on tippunut. Noin meni hyvä, nailonlukituksella varustettu, kuuden millin kierteellä oleva mutteri kortesjärveläisten hyväksi! Kaivan sivulaukkuun nakkaamani avainpakkauksen esille. Se tuntuu oudon kevyeltä. Kurkkaan laukkuun sisälle. Voihan saatananperkeleenhelvetti! Laukussa on tulppa-avain, ei mitään muuta! Sytytän tupakan ja teppailen pariin kertaan pyörän ympäri. Tässä on nyt käynyt niin, että kun olen ottanut laukusta avaimen, en ole sitä laiskana miehenä laittanutkaan takaisin laukkuun, vaan jättänyt sen jonnekin autotallin hyllylle. Ja kun niin on tapahtunut tarpeeksi monta kertaa, laukkuun on jäänyt tulppa-avain. Vaan onpa hyvä, ettei ole tullut tarkistetuksi tulppien kuntoa kotona! Noloahan se olisi tyhjää työkalulaukkua mukana raahata! Mutta pysäyttäessäni taisi jäädä kakkonen päälle. Eiköhän tästä kuitenkin liikkeelle päästä. Pieni huoli on silti mielessä: Huoltoasemilta saa tätä nykyä kyllä ostaa korin kaljaa jo aamusta kello seitsemästä lähtien. Samoin sieltä voi hankkia puutarhakaluston, Chippendale-astiaston ja tarvittaessa tilata itselleen värianalyysin. Mutta löytyykö sieltä kymppimillin kiintoavainta ja kuuden millin lukkomutteria, se onkin jo eri juttu. Vaan tottahan Kauhavalta löytyy oikea vanhan hyvän ajan Esso. Ystävällinen huoltomies lupaa lainata minulle passelin avaimen ja hakee laatikoistaan myös käypäsen mutterin. Oikein mukavalla tavalla takapajuisia nämä eteläpohjalaiset huoltikset! Laitan vaihteensiirtäjän kuntoon. Huoltomies ei ole halukas avaintaan myymään, vaan ohjaa viereiseen K-Rautaan. Sieltä ostan vielä kourallisen lisää muttereita ja ikioman kymppimillisen kiinnon. Kyllä noilla nyt jo jonnekin pääsee. Pyöräytän lenkin Kauhavan keskustassa ja löydän itseni taas kirkon juurelta. Perkelekö se minut aina pistää noita kirkkoja kuvaamaan!? Tuskinpa sentään kuitenkaan! Vaan mikä sitten? Mikään oikea uskovainenkaan en ole, pelkkä tilastokristitty - ja semmoisenakin varmaan keskitason alapuolelta. Mutta kun maakuntia kiertelee, on pakko panna merkille, että oli sitten Kauhavalla tai Savukoskella, ihmisten ja asumusten ulkonäössä ei ole mitään eroja. Ainoat erot ovat ihmisten puhetavassa ja kirkoissa. Puhetta kun ei kameralla voi kuvata, niin minä kuvaan sitten kirkkoja. Pitäisi tuon olla ihan järkeenkäypä selitys. Kirkon vieressä on tietysti puukkotehdas - Kauhavalla kun ollaan. Täällä tehdään perinteisiä kauhavalaisia, tavallisimmin "kaksneuvoosia koukkunoukkases tupes". Kaksineuvoisessa on "isoon puukon" kanssa samassa tupessa pienempi puukko -junki. Junkilla krassatahan piipun perskat suuhun, vuallahan pernatikkuja ja piretähän pikkuklossit loitolla - isoolla puukolla ratkotahan aikusten miästen välisiä periaatteellisia erimiälisyyksiä. Niin on aina tehty. Puuställissä pidettiin häitä mikkelinpäivänä, vuonna 1868. Puuställin Puujalka oli "yrkämies" ja morsiamena Rannanjärven "elävän leski". Sinne oli matkalla myös Anssin Jukka.
Piru oli ajattanut Anssin Jukan Pikkulammin talon ohi, mutta toi Puuställin porstuassa samaisen Pikkulammin ja Anssin Jussin vastakkain. Kauhavalainen sepäntekemä välkähti, ja Pikkulammilta oli kurkut poikki. Vainaja vetäistiin porraspäähän tikkaiden alle, ja häämenot jatkuivat. Vaihteensiirtäjän korjaaminen vie aikansa, ja kello näyttää jo vaikka mitä. Alan pikku hiljaa haluta Turkuun. Poikkean kuitenkin hät'hätää Lapualla vilkaisemassa, ovatko ne tykit kirkon oven pielessä. Vaan en minä niitä sieltä löydä. Myöhemmin sitten kuulen, että olen ollut väärällä puolella kirkkoa. Tykit kuulemma seisovat jämerästi siinä, mihin ne on alunperin sijoitettu. Lapuan patruunatehtaan, Vanhan Paukun, kunnostetuissa tiloissa ehdin vielä käymään, mutta sitten on pakko painua tien päälle ja melko kiireesti. Nurmossa tiellä haisee selvä paska - taitaa olla poikapainit menossa. Sen verran tässä niskanvääntäjien pitäjässä piipahdan, että käyn ottamassa kuvan painijapatsaasta ja kotiseutumuseosta. Seinäjoella minun ei ole tarvinnut pysähtyä koskaan - onneksi. Eikä nytkään muuta kuin kohti Kurikkaa. Ilmajokea kaikki eivät varmastikaan tunne. Sen sijaan yksi sen kylistä on suomalaisille nimenä kovin tuttu, joillekin ehkä liiankin. Kylä on Koskenkorva, jossa sijaitsevat Primalcon tehtaat. Pikku pysähdys Kurikan keskustassa ja suunta kohti Kauhajokea. Miedon tienhaarassa otan tienviitasta kuva, koska se osoittaa vanhan hiihtäjämestarin kotikylälle. Vanha tässä yhteydessä tarkoittaa kokenutta, ei toki iältään vanhaa. Me nimittäin olemme Juha Miedon kanssa samana vuonna syntyneitä. Vieläköhän mahtaa Mietoa harmittaa Lake Placidin olympialaisten sadasosasekunnin häviö Tomas Wassbergille? Kauhajoen ja Kankaanpään välinen lähes sadan kilometrin pätkä on mitä parhainta motskarointitietä. Se on passelin mutkainen, pinta on hyvässä kunnossa, eikä muuta liikennettäkään ole harmiksi asti. Kauhajoen viljelysaukeiden jälkeinen metsäalue erottaa Etelä-Pohjanmaan Satakunnasta. Nuijasodan aikana metsäaluetta kutsuttiin Suureksi Pohjanmetsäksi, jonka läpi kapinalliset ensin kulkivat etelään sotimaan, ja jonkin ajan kuluttua pakenivat takaisin Pohjanmaalle - kapinan johtomiehet, mm. Jaakko Ilkka, Ilmajoelle. Suuren Pohjanmetsän Jalasjärven puoleisella osalla on järvi, jolla näyteltiin pieni nuijasodan aikainen episodi: tuon ajan lainsäädännöstä on peräisin vieläkin silloin tällöin näkyvä termi "veriteko". Lähimmäisen veren vuodattamista pidettiin erittäin raskauttavana rikoksena. Nuijasoturit olivat löytäneet keskuudestaan petturin, jota ei toki aivan vain kirjallisella varoituksella ollut tarkoitus päästää tekonsa sovittamisesta. Sen verran kaukokatseisia nuijamiehet kuitenkin olivat oman tulevan kohtalonsa suhteen, että veritekoon he eivät halunneet ryhtyä. Sen sijaan petturi sysittiin kepeillä järven avantoon jään alle. Petturin hengen suhteen sekin toki oli hupaa hommaa, mutta veritekoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Vaan paljonkos se loppuselvittelyissä auttoi! Tankkaan Guzzin Kankaanpäässä ja juon samalla kupin kahvia. Kiire alkaa painaa päälle. Hyvin tästä vielä lautalle ehtii, mutta pitempiin pausseihin ei kyllä ole varaa. Niinpä kierrän kapulaa auki ja hurautan vanhan tätini ikkunan alta luomatta sen kummallisempaa sosiaalista kontaktia. Vihteljärvellä toki pysähdyn muutamaksi minuutiksi katselemaan vanhempieni entisen kesämökin paikkaa. Nykyään se ei enää herätä minkäänlaisia tunteita, mutta vielä muutama vuosi sitten sama tilanne toi tipan silmäkulmaan. Taakse jää Lavia, Kiikoinen, Äetsä, Huittinen, Yläne ja mitä niitä nyt onkaan. Ilta-aurinko paistaa keljusti silmiin, mutta Guzzi lotkottaa menemään niin mukavasti, että tässähän mennään Turkuun vaikka pelkällä korvakuulolla. Ennen satamaan ajoa soitan Ollille ja kerron hyttini sijaitsevan aivan lautan pohjalla, autokansien ja ilmeisesti potkuritunnelinkin alapuolella. Ollin mielestä tilanteeni on suorastaan kadehdittava. Kun Rosella nyt joka tapauksessa pyllähtää selälleen, minun on helppo naputella hätäsanomia laivan pohjaan, jotta pelastajat hoksaavat, mistä kohdasta he voivat leikata pohjaan reiän ja noukkia minut kuiville. Niin, rohkaisuahan minä tässä juuri paitsi olinkin! Lautalle on menossa kymmeniä pyöriä. Ajan parveen muiden joukkoon. Viereen osuu todella siistissä kunnossa oleva California III. Heittäydyn juttusille pyörän omistajan ja tämän kavereiden kanssa. Jostakin syystä joudun vakuuttelemaan useampaan kertaan olevani Oulusta ja lähteneeni aamupäivällä ajelemaan tänne Suomen Turkuun (ikäänkuin niitä muka muuallakin olisi). Kaverit kysyvät päivän kilometrimäärää. Vilkaisen mittarista - 780 kilometriä, kun tulin vähän mutkan kautta. En heitä onnistu oikein kunnolla vakuuttamaan. Sitten hoksaan kysyä, mistä he ovat tulossa. No, Piikkiöstä. Hillitsen kielen päälle pyrkivän kysymyksen, levähtivätkö Piikkiön ja Turun sataman välillä. Piruiluun ei tosi asiassa ole mitään syytä: reilun tuntuisia ukkoja, joilla on todella hauskaa keskenään. Ja ovat kaikki viisi vielä kovin rotevan näköisiä ja ison kokoisiakin. Pidetäänpä nyt suu supussa. Kiipeän Rosellan a la carte-ravintolaan syömään. Pitkälle on kehitys kehittynyt täälläkin: tupakoida ei saa, vaikka kuinka mieli tekisi. Odotan ainakin varttitunnin. Paksu tarjoilijatäti ei luo minuun silmäystäkään. Hän menee seisomaan keittiön ovelle. Huutelen isolla äänellä, että täällä olisi asiakas, kiinnostaisiko palvelu. Ei varmasti kiinnosta, mutta edeskäypä amatsoni löllyy kuitenkin pöytääni. Saan annoksen nokkani alle. Ja jos sitä ei jo olisi saanut, syömisen olisi voinut tältä päivää unohtaa kokonaan. Otan hytin naulakosta tukevan vaateripustimen ja laitan sen ylävuoteelle. Sillä minä sitten koputan laivaan pohjaan, kun on menty selälleen. |
