|
14.6.1989 Tällä aamiaisella pärjää ainakin Ruotsiin asti ennen kuin tulee uudelleen nälkä. Ajelen aamutuimiin Alfiin ja pistäydyn siellä pankissa. Arvokkaan näköinen mieshenkilö kääntelee käsissään kahta viisisatasta, jotka haluaisin vaihtaa paikalliseen valuuttaan. Pankkitoimiherra ilmoittaa minulle, ettei voi vaihtaa seteleitä, koska ei tiedä, ovatko ne käytössä olevaa rahaa. No, mitäpä jos tarkistaisimme asian jollakin keinolla? Aivan oikein, heillähän on kirja, jossa on vieraiden maiden seteleitä. Ja sieltähän ne löytyvät. Herrahenkilö puhkeaa lähes hysteeriseen nauruun. Mitenkäs meille vanhoille pankkimiehille nyt näin kävi! En ole aivan varma, miten asia liittyy minuun, mutta hekottelen kohteliaisuudesta hetken mukana minäkin. Jatkan matkaa kohti Trieriä, Karl Marxin syntymäkaupunkia. En kuitenkaan viitsi lähteä tarkistamaan, onko Kallen kurjistumisteoria toteutunut Trierissä. Kierrän kaupungin ja tulen Ranskan rajalle. Tulli on aivan tukossa kaiken maailman pyörillä liikkuvista ajoneuvoista. Tuonne ei kyllä ole menemistä. Tuumaustupakan jälkeen ehdotan Guzzille, että lähtisimme kotiin. Ja niin Guzzin nenä kääntyy kohti Rajakylää. Luxemburgin puolella pysähdyn ihmettelemään täysin ruskeita viinitarhoja. Yläpuolellani tuntuu pörräävän helikopteri. Käännyn ällistelemään sitä juuri kun se avaa hanat ruiskuttaakseen jotain viiniköynnösten päälle. Saan tipan ainetta huulilleni, ja kirvely on kova. Saisikohan tuon rakkineen heitetyksi kivellä alas? Toisaalta, onhan näissä oltu ennenkin. Olin muutama vuosi sitten syksyllä Itävallassa pari viikkoa. Paikallisia viinejä tuli toki maistelluksi päivittäin. Seuraavana keväänä Itävallassa paljastui suuren luokan skandaali: paikalliset viininviljelijät olivat käyttäneet viinin säilömisen edistämiseen pakkasnesteitä. Minä olinkin jo talven aikana ihmetellyt useasti, mikä on, kun ei ollut kertaakaan kunnolla palellut. En muista, että minulla olisi pankkitilejä Luxemburgissa, joten en kaupungissa viivy pitkään. Sen sijaan ajelen Viandeniin, jonka linnassa taannottain pidettiin Euroviisukisat. (Kilpailussa Suomi oli hyvissä takaa-ajoasemissa siihen saakka kunnes hävisi kisan.) Ardennien vuoristo on jotensakin synkkää seutua. Viipyilen siellä kuitenkin aika pitkäänsä ja kertailen mielessäni saksalaisten vastaoffensiivin kulkua talvella 1944-1945. Varmasti täältä löytyisi hyvinkin tarkkaa tietoa, mutta antaapa nyt olla. Iltakin alkaa pian painaa päälle. Ylitän Belgian rajan ja tulen tuota pikaa paikkaan, joka tuntuu jotenkin tutulta. No, siinähän on kyltti, että tämä on Belgian Span kilparata, josta osa on tavallista maantietä - kisojen ulkopuolella tietystikin. Kierrän koko radan ja teen varmasti hitaasti ajon maailmanennätyksen. Matka jatkuu kohti Liegeä. Alkaa olla jo sen verran pimeä, että on aika etsiä paikka, johon päänsä kallistaa. Pitkän kadun varrella näkyy punainen hotellin neonvalo. Eipä muuta kuin sinne. Menen eteisaulaan. Ihmeekseni siellä ei ole vastaanottotiskiä lainkaan. Ikkunoissa on paksuja, punaisia verhoja ja seinävierellä muutama sohva. Jostakin takahuoneesta ilmestyy yht'äkkiä paikan Madame vetäen aamutakin tapaista päälleen. Samalla sekunnilla tajuan tulleeni bordelliin.
Vetäydyn takaperin ulos ja jotenkin minusta näyttää siltä, että tilanne huvittaa Madamea. Kadulla huomaan karmean vahingon tapahtuneen. Ei muuta kuin uudestaan sisään.
Guzzi käynnistyy ennen kuin ehdin painaa starttinappia. Pakoon!! Äkkiä Saksaan, siellä ollaan sen verran puritaanisia, ettei tällaisiin tilanteisiin kyllä joudu. Seuraavasta sadasta kilometristä minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Yön pimeydessä löydän itseni Straelenista. Täälläkin on hotelli. Pistän Guzzin parkkiin ja kurkistelen ulko-oven läpi, onko tässä hotellissa vastaanottotiskiä. Näyttäisi olevan. Menen sisään ja yritän päästä henkilökunnan ilmeistä perille, joko tieto tapahtuneesta on levinnyt tänne asti. Ilmeisesti ei. Poika tiskin takana on erinomaisen töykeä. Kysyn, onko talossa vapaita huoneita. Hän vastaa minulle kertomalla, paljonko huone maksaa. Vaan johan on saatana. Otan huoneen, vaikka se maksaa maltaita. Käyn suihkussa ja lähden takaisin alakertaan. Katsotaanpa, saako raha tätä porukkaa yhtään nöyremmäksi. Juon baarissa oluen ja tippaan baarin tyttöä reilusti. Istun ravintolan pöytään. Hetken päästä sama näppylänaama tiskin takaa tulee pyytämään minua siirtymään toiseen pöytään, koska juuri siihen, jossa istun, on tulossa joku paikallinen seurue. Kiroilen mielessäni. Nöyryytyksen hetki lähestyy, poika. Voit olla varma siitä. Odotan kunnes muutkin pöydät täyttyvät ennen kuin tilaan. En suostu ymmärtämään agnepojan englantia ja korjailen hänen puheestaan nekin lauseet, jotka osoitan ymmärtäväni. Muissa pöydissä keskusteluamme seurataan tarkasti. Kysyn, onko heidän menussaan muuta kuin gnödeleitä ja sauerkrauttia. On kuulemma tuoretta parsaa. No, sitä sitten. Maksan pojalle laskun ja puhuttelen häntä young maniksi. Kaivan tipiksi ison setelin. Kun poika on tarttumassa siihen, vedän sen takaisin ja vaihdan puolta pienemmäksi. Sekin saa young manin selän taipumaan. Nousen saman tien pöydästä.
Vähän alkaa helpottaa. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
