|
13.6.1989 Tutkailen ensi töikseni oloani ja vakuutun siitä, että joku on syönyt kissanpaskan minun suullani. No, käännetään vielä hetkeksi kylkeä. Päätän lopettaa teltan mukana raahaamisen. Vien sen postiin ja lähetän kotiin; saavatpahan tuliaisia Saksasta. Makuupussin pidän kuitenkin, siinähän nukkuu hätätilassa vaikkapa ilman telttaakin. Paluumatkalla hotelliin poikkean huoltiksella. Jawohl, totta kai öljynvaihto onnistuu vaikka saman tien. Sanon, että ajattelin kyllä öljynvaihtoa lähinnä Guzzille - en niinkään itselleni - ja että haen pyörän hotellin parkista. Homma on vartissa selvä. No problem, mein Herr. Lasku kirjoitetaan ainoastaan öljyn ostohinnasta. Kyselen Guzzilta, mihin päin tänään lähdetään. Vai että Moselille viinejä maistelemaan. No, mennään vain, mutta ei kai sitä herran tähden taas tänäkin iltana - juuri kun elämä on päässyt voitolle. Reinin mutkan oikaiseminen tuntuu hyvältä ajatukselta, joten ajelemme yhdessä suoraan Mannheimin sivuitse E 31:lle - Guzzi ja minä. Kolmesta kaistasta keskimmäisellä tuntuu olevan passeli 120 - 130 km/h nopeus. Yht'äkkiä tapahtuu jotain, mikä saa sydämen pomppaamaan kurkkuun. Vasenta kaistaa puhaltaa ohi viisi sotilaskuorma-autoa ainakin puolta toista sataa. Koneet huutavat ja renkaat lätisevät infernaalisesti. Olisivatko nämä niitä kuuluisia Naton nopean toiminnan joukkoja? Oli tai ei, taitaa illalla olla housupyykki odottamassa. No, siihen saakka ei ainakaan kalsareiden takasauma pahemmin hankaa. Ylitän Reinin Rüdesheimin - Bingenin kohdalta. Näillä kohdilla saksalaiset tekivät oikeastaan viimeistä kertaa kovaa vastarintaa liittoutuneiden joukoille keväällä -45. Vastarinnan luhistuminen merkitsi käytännössä koko länsirintaman romahtamista. Ajelen joen oikeaa rantaa Koblenziin päin ja melkein missaan Lorelein. Se pitää toki käydä katsastamassa. Olen ymmärtävänäni opaskirjasten sanoman seuraavasti (käännöksen oikeellisuudesta vastuun kantaa lukija): Lorelei on Reinin oikealla rannalla oleva jyrkkä kallio, jonka huippu on 132 metriä joenpintaa korkeammalla. Kallio on kuuluisa 12-kertaisesta kaiustaan. Heinrich Heinen balladin Die Lorelei tunnetuksi tekemä tarina purjehtijoita laulullaan tuhoon houkuttelevasta Lorelei-neidosta kuuluu mukailtuihin reininsatuihin. Tiedä häntä. Eipä jaksa ihmeesti innostaa. Näkymiä kalliolta hallitsee vastarannan kukkulat, joista paikalliset sorakeisarit ovat käyneet jyrsimässä puolet pois. Ja aina joen puolelta. Sama on tuon teutonisen kirjallisuuden kanssa. Ainoa minulle tuttu saksalainen kirjallinen tuote on Lutherin aikoinaan Wittenbergin kirkon oveen naulaamat teesit. Jostakin minulle epäselväksi jääneestä syystä saksan kielen opettajattaremme piti niiden lukemista elintärkeänä saksan kielen ja maan kulttuurin ymmärtämiselle. Tämä mieltä kaihertava kokemus varmasti ainakin osaltaan selittää omaa ambivalenttia suhtautumistani Saksaan ja saksalaisiin. Koblenzissa ajan harhaan. Guzzi tuntuu kumman haluttomalta vetämään. Etsin syytä moiseen ja huomaan meidän kiipeävän koko ajan ylöspäin. Ei ihme, ettei veto tunnu oikein maistuvan. Olemme hivuttautumassa ylös Reinin liuskevuorten rinteitä, ja Guzzihan nimenomaan halusi Moselille. Kiusaan poloista hetken ja käännyn sitten takaisin. Illansuussa tullaan Klotteniin. Pysähdyn Moselin rantaan ja istun penkille tupakoimaan. Ohi ajelee hissun kissun jokilaiva, jossa näkyy olevan hiilikuorma päällä. Varmaankin käypäisiä kuljetusreittejä nämä Keski-Euroopan joet. Laivan keulassa istuu koira sen näköisenä, että pois tieltä, täältä tullaan. Vaikuttaa siltä, että luffe on mukana ainakin perämiehen vakanssilla. Metka näky! Muistelen mielessäni tarvittavat hotelliinkirjautumisfraasit saksaksi ja kävelen vastapäiseen Gasthauseen esittämään ne.
Taas onnistui. Tämähän alkaa käydä saksaksikin ilman mitään kommelluksia. Mutta kun kysyn, löytyykö pyörälle tilaa sisäpihan puolelta, tarvitaan asian selittämiseen jo talon yläasteikäistä tytärtä ja hänen englannin kielen taitojaan. Emäntä vinkkaa minua seuraamaan perässään yläkertaan ja esittelee minulle huoneeni. Nyökyttelen tyytyväisyyttäni.
Näin! Kysyn tyttären avustuksella, kuuluuko aamiainen huoneen hintaan, joka on jo ilmankin todella edullinen. Kyllä kuuluu, ja mitähän aamiaiseksi saisi olla? Kysyn, mitä heillä tavallisesti tarjoillaan. Leipää, täysmaitoa, kananmunia, kinkkua, bratwurstia, pekonia, juustoa, kahvia, wienerleipää ja kakkua. Sanon uskovani, että tulen niillä jo toimeen - ei erikoistoivomuksia. Illalla isäntä tahtoo saada tarjota Moselin viinejä ja jutella patiolla "mit unserem Moto Guzzi Mann". Puhumme tyttären välityksellä, joka tuntuu kääntävän asian kuin asian päin perfektiä. Mutta olkoon, väsyttääkin aika lailla. Kyntämätöntä sarkaa tuntuu olevan täkäläisessä englanninopetuksessa, jos on kyllä meilläkin. Kovin vaikea sinne oppilaiden fuck-väritteiseen maailmankuvaan on ujuttaa tosiasioita, kuten että "Rob is a boy, and Rover is a dog." |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
