|
13.7.1991 Olli on aamuäreä ja oikein hankala heräteltävä. Yskittyäni, tömisteltyäni ja kolisteltuani aikani tönäisen häntä. Saan vastaukseksi vihaisen mulkaisun ja kyljen käännön. Käyn ulkona tupakalla ja aamiaishuoneessa juomassa ensimmäisen kupin kahvia. Tulen takaisin huoneeseen. Paiskon ovia, vetelen verhoja ja kolisutan ikkunan auki. No, vähän näyttäisi tulevan eloa kaveriin, mutta ei vielä elettäkään ylös nousemiseksi. Kerron, että päivän voisi oikeastaan aloittaa; votkaa ja kuivalihaa on vielä hieman aamun hiukopalaksi, Guzzista on yön aikana takarengas puhkaistu, aamiaishuoneessa on tarjoilijatytöillä ainoastaan verkkopaita päällä sekä alakerrasta tulee vahva savun haju - lienee tulipalo. Olli avaa toisen silmänsä, mutta sekään ei vielä osoita minkäänlaista merkkiä älyllisestä toiminnasta. Voihan ....! Vastaisuuden varalta hankin kyllä jostakin kokoonpainettavan viisimetrisen alppitorven. Sillä kun hennosti henkäisee kaverin korvan juuressa, niin eiköhän jo ala jotain tapahtua. Ajelemme Kölivuoriston harjalle, Riksgränsenille, joka onkin sitten Ruotsin sateisin paikka. Abiskosta tänne on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Sadetta ei juuri nyt tule, mutta sumu on aika sankka. Pysähdymme tutkailemaan kuninkaallisten nimikirjoituksia tieyhteyden avaamisen kunniaksi pystytetystä muistokivestä. Laskeudumme vedenjakajalta jonkin matkaa länsipuolelle ja törmäämme norjalaiseen perversioon, jolle ei heidän kuullensa saa nauraa. Keskiverto suomalaisen täytyy päästä lomallaan kesämökille järven rantaan, näin minulle on kerrottu. Norjalainen versio tästä hullutuksesta on ilmiö, jota voisi kutsua fjellhytte-hulluudeksi. Jokaisen hiemankin näyttävämmän kallionhuipun nokassa seisoo mökki. Sinne ei mene tietä, ja ympärillä on sään koleuden ja kosteuden lisäksi pelkkää kiveä. Ei ole kaikilla norskeillakaan lääkitys vielä aivan kohdallaan. Vähän alempana kohti Narvikia löytyy merkkejä viime sodan ajalta. Tunturin rinteestä näkyy paikat, joissa saksalaisilla oli tykkiasemansa Ruotsin rajaa vastaan. Samassa rinteessä on muistomerkki paikalla, jossa teloitettiin 148 jugoslaavialaista sotavankia. Ilmeisesti sakuilla ei kaikin ajoin ollut parempaakaan tekemistä. Vielä maistiaiset ohivirtaavasta purosta, ja ei kun Narvikiin. Kurvaamme suoraan keskustaan ja marssimme kaupungin sotamuseoon. Siellä on kaiken sorttista sälää Narvikin maihinnousun ja koko saksalaismiehityksen ajalta. Ei ihme, etteivät saksalaiset ole olleet maailman suosituimpaa väkeä näillä kulmilla. Vaan eipä taida enää nykyään heidänkään rahoissaan olla korvamerkkiä. Parkkipaikalle tultaessa huomaan, että Johannalta lainaamani kamera ei ole kelvannut norjalaisille varkaille, vaan olla köllöttää pyörän istuimella, johon sen unohdin. Käymme vielä Narvikin kupeella olevalla vuorella. Sinne mennään kabiinilla. Olen välillä kuulevinani, kuinka vaijerit paukkuvat heikkouttaan sekä keikutan kabiinin kelpo heijaukseen. Olli vannoo, että vielä tässä mennään merellekin. Mennään vain, mutta otetaan nyt tästä tilanteesta irti se, mitä siitä on otettavissa. Turha tietysti sanoa, että ylhäältä on mahtavat näkymät. Vesterålenille ja Lofooteille mennessä tie käy tosi kiharaiseksi. Ilmeisesti täällä on ollut liikaa soraa ja asfalttia, joten tiehen on saatu tarvittava mitta vain lyömällä se mutkille. En oikein saa kehitetyksi mukavaa ajotempoa ja minusta tuntuu, että Olli haluaisi ajaa nopeammin. Syytän renkaiden kuviointia kiivaampaan ajoon sopimattomaksi, mutta jotenkin minusta tuntuu, ettei selitys tavoita myönteistä vastaanottoa. Naureskelee, perhana!!! Kiertelemme kohti Vesterålenin pohjoiskärkeä, Andenesia Andöyan saarella. Muutaman kymmenen metrin mittaiset suorat pistävät välillä nostamaan pyörän pystyynkin. Hyvä vain, että kuluu kumi vähän keskeltäkin. Poikkeamme syömässä ja juomassa. Tupakallekin pysähdytään ja samalla ihailemaan vuorimaisemia. Juttelin joskus norjalaisen paikkakunnan alkuasukkaan kanssa ruotsin ja norjan sekamelskaksi. Kehuskelin heidän vuoriaan todella kauniiksi, mitä ne tietysti ovatkin tasamaan kasvatin silmissä. Kysyin myös, oliko hän koskaan käynyt läheisen vuoren huipulla. Ukko katsoi minua niin kuin pöljää nyt yleensä katsotaan ja totesi, että mitäpä hän siellä olisi tehnyt. Kysymys, samoin kuin kysyjäkin saivat täysin ansaitsemansa laatuarvion järkevyydestään. Kerron tämän Ollillekin, ja päätämme, että norskien läsnä ollessa käyttäydymme niin kuin mitään vuoria ei olisi olemassakaan. Ainakaan keneltäkään ei mitään kysytä. Se voi olla paikallisten silmissä hyvinkin "cool". Tutkailemme jollakin pysähdyksellä karttaa ja huomaamme, että täälä on kaksi Å-nimistä paikkakuntaa; toinen Andöyalla ja toinen Moskenesöyalla, saarten eteläkärjessä. Olisi mukava ottaa vähän selvää, mikä on syynä moiseen. Mutta kun tuli tehdyksi tuo kysymättömyyspäätös, niin ei sitten millään. Edes kiusalla ei kysytä. Pitäkööt paikannimensä! Jospa nämä vain eivät ole kovin innovatiivista sakkia paikannimien suhteen. Tai sitten heillä on muutakin tekemistä kuin mietiskellä paikannimiä. Tie suoristuu yllättäen, ja vuoret siirtyvät etemmäksi. Jotenkin tuntuu, että tuskin tässä Norjassa ollaankaan. Ja koko tie on meidän, liikkeellä ei ole ketään muuta. Tämähän passaa! Muutama kilometri ennen Andenesia tien likeisellä lentokentällä näkyy valtavan kokoisia möykkyjä, jotka tarkemmin katseltuina osoittautuvat Hercules-kuljetuskoneiksi. Ja mikäs ettei, Nato-maassahan tässä ollaan. Norja liittyi Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, Natoon, kylmän sodan alkuaikoina, vuonna 1949. Ehdoksi norskit asettivat sen, että Norjaan ei sijoiteta vieraiden maiden tukikohtia eikä ydinaseita. Yhteisiä sotaharjoituksia muiden liittolaisten kanssa toki Norjankin maaperällä pidetään. Ja jonkinlaista toisen maailmansodan arpien umpeutumista osoittaa se, että saksalaistenkin joukkojen kanssa suunnitellaan yhteisharjoituksia. Tuttavani, joka omaa jonkinlaisen sivistyksen pintakiillon, osasi kertoa, että Nato on ranskaksi Otan, fransmannit kun laittavat adjektiivinsa niiden määrittelemän substantiivin jälkeen. Niin, että tuommoinenkin tieto minun taakakseni on laitettu! Puolenyön paikkeilla olemme perillä Andenesissa. Joudumme heittämään pikku mutkan kaupungilla yöpaikan löytämiseksi. Ja löytyyhän se. Mikäpä muukaan se täällä nimeltään on kuin Hotelli Viking. Tilaa hotellissa on vaikka kuinka paljon. Kamppeita pyöristä purkaessamme joukko paikallisia änkyräkännisiä ympäröi meidät. Metakka on mahtava, ja jokaisella tuntuu olevan meille asiaa. Heidän tarjoamansa ryyppy haisee pontikalta ja maistuu siltä myös. Poikia meidän irvistelymme naurattaa. Porukka jatkaa matkaansa. Heidän yhteismölinänä esittämänsä "Ja vi elsker dette land" on varmaan omiaan nostattamaan esittäjiensä kansallistunnetta. Iloisen tuntuisia juoppoja! Myöhäisen ajankohdan vuoksi iltapala rajoittuu kuivalihaan. Istuskelemme vielä jonkin aikaa, piiputtelemme ja juttelemme niitä näitä. Yritämme pureutua norjalaisten syvimpään olemukseen: millaista on olla ökyrikas, tuntea joka paikassa lipeäkalan haju nokassaan ja voittaa urheilussa kaikki lajit, joihin osallistuu? Ei varmasti mukavaa. Ollin mielestä oikeastaan aika säälittävää joukkoa nämä. Hyvin sanottu, oikein ajateltu! Akkurat! Mutta sääli on sairautta ja sitäpaitsi: taas on aika vetää unta palloon. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
