|
12.7.1991 Olli kurvaa Pellon mummilan pihaan aikaisemmin kuin olin odottanut. Kertoo tulleensa kylään jo edellisenä iltana, mutta yöpynyt hotellissa. No, olisihan se asentopaikka talostakin löytynyt. Pari muutakin kaveria on ilmoittanut kiinnostuksensa reissuun mukaan lähtemisestä. Mutta nyt ainakin toinen on poissa pelistä. Olli kertoo Poromies-Timon nousseen endurolla puuhun metsäautotien mutkassa olleen mäenpättärän päältä porometsässä hääriessään. Sairaalareissun jälkeen kaikki kuulemma näkyy vieläkin kahtena. Niemelinin Pekasta ei ole varmaa tietoa. Soitellaan, jospa se ajaa kiinni. Kahviteltuamme painumme tien päälle, rajan yli Ruotsin puolelle ja kohti Pajalaa. Vanhemman oikeudella asetun nokkamieheksi, eikä Ollillakaan tunnu olevan mitään sitä vastaan. Tietää varmasti, etten minä pysty häntä ajamalla jätättämään. Paras kuitenkin laittaa poroavacs päälle. Köngäksen bruukilla, ennen Pajalaa, poikkeamme jokirantaan. Koski on tosi komea tällä kohtaa. Paikalla on aikoinaan sijainnut masuuni, jossa järvimalmista on tehty rautaa. Kumma vain, että paikka on matkailun kannalta todella huonosti hoidettu; toisin sanoen kosken lisäksi siellä ei ole yhtään mitään. Pajalassa, Lars-Leevi Lestadiuksen kotipaikassa, emme edes pysähdy. Käännymme kohti Junosuandoa ja Vittangia. Tärennössä kulkee kieliraja. Sen itäpuolella vanhempi väestö puhuu meän kieltä, Torniojokilaakson murretta höystettynä ruotsinkielisillä sanoilla. Sen ymmärtämiseen täytyy osata vähän molempia. Tärennöstä länteen kieli onkin sitten ruotsia. Tienviitta osoittaa kylään, josta tuli yhden kummallisimmista uskonlahkoista, korpelalaisuuden, pesäpaikka. Viime vuosisadan loppupuolella Pohjois-Ruotsiin, Torniojoen maisemiin, kiertyi Suomen Keski-Pohjanmaalta Korpela-niminen mies. Korpela oli väkevä saarnamies, jolla oli valtava vaikutus kuulijoihinsa. Hän valikoi uskollisimmat opetuslapsensa porukaksi, jota tultaisiin hakemaan kristalliarkilla Torniojoen jäältä Taivasten valtakuntaan. Kristalliarkin tuloaika siirtyi kerran toisensa jälkeen. Aikansa kuluksi nuo ennen kovin vakaat isännät ryyppäsivät maansa ja mantunsa. Emännätkin lähtivät ilotteluun mukaan. Seurauksena oli tietysti sen luokan moraalinen rappio, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole vieläkään tavattu vastaavaa. Paikallisen perimätiedon mukaan esimerkiksi sekaantuminen samaa sukupuolta olevaan, alaikäiseen, kuolleeseen eläimeen hyvinkin kuului normaaleihin elämän kuvioihin. Jostakin syystä paikalliset ovat kuulemma vieläkin kovin haluttomia puhumaan noista ajoista. Johtuneeko siitä, että itsekin vielä odottavat kristalliarkin saapumista. Tiedä häntä. Pitäisi oikeastaan usuttaa Olli kysymään vaikkapa jossakin paikallisessa baarissa korpelalaisuuden tämän päivän tilanteesta. Svappavaarassa pysähdymme baariin - toki vain syömään jotain pientä. Tien toisella puolella kulkee rautatie, jolla näkyy jatkuvasti liikkuvan malmilastissa olevia junanvaunuja. Kaivosalueella ollaan ja sen näkee. Lähempänä Kiirunaa joku alkuasukasmies on vähällä teilata Ollin Bemarillaan. Pysähdymme kaupunkiin hetkeksi. Olen vakuuttunut siitä, että bemarimiehen korvia kuumottaa vieläkin. Sen verran äänekkäistä ja syvältä sydämen sopukoista Ollin manailut ovat. Esiinnyn Ollia kohtaan hyvin empaattisesti. Jotenkin tunnen osallistuneeni tapaukseen, koska itsellänikin on Bemari alla - tosin kyllä kahta pyörää vaatimattomammalla varustuksella kuin äskeisen hurjastelijan ajokki. Moitin Kiirunaa kovin rumaksi kaupungiksi, vain Heraklion Kreetalla vetää tälle paikalle vertoja siinä suhteessa. Olli kyllä vakuuttaa nähneensä vieläkin rumempia paikkoja, enkä oikein uskalla alkaa inttää vastaankaan. Ivalon miehenä hänellä on varmasti asiasta ensi käden tietoa. Kiirunan jälkeen tie kiipeää tunturiylängölle ja me sen mukana. Asutusta ei ole ennen kuin Torniojärven rannalla, ja sielläkin vasta lähellä Abiskoa. Seuraan kummissani Ollin "villapaita päälle-villapaita pois" -esitystä, joka toistuu tavan takaa. Tankkaamme pyörät Abiskossa, joka muuten on Ruotsin vähäsateisin paikka, ja ajamme Björklidenin Gammelgårdeniin yöksi. Gammelgårdenin pihalla Olli paljastaa tänne saakka tarkoin varjelemansa salaisuuden; sivulaukkuun asentamansa autopuhelimen. Silläpä sitten soittelemme Ouluun ja kuulemme, ettei Niemelinin Pekka ole tulossa. No, pidot paranevat kun väki vähenee. Syötyämme käymme katsastamassa Rakasjåkkan vesiputouksen. Ja komea se onkin. Otamme paikasta muutaman kuvan. Tympii vain kun tietää jo etukäteen, miten surkealta se valokuvassa näyttää. Nautimme illan mittaan vielä kevyen iltapalan; kuivattua poronlihaa, jonka huuhdomme alas votkalla. Herkistyn sen verran, että kerron Ollille minua lapsuudesta asti vaivanneesta traumasta. Kun olin alle kouluikäinen asuimme sen verran kaupungin keskustan ulkopuolella, että äitini joutui silloin tällöin kulkemaan keskustaan kanssani linja-autolla. Autoon päästyäni minä yleensä oksensin ennen kuin ehdin istuutua. Aika nopeasti minusta kehittyi kuljettajien keskuudessa persona non grata. Lapsen herkällä vaistolla olin heidän suhtautumisestaan täysin tietoinen, samoin kuin äidille aiheuttamastani polttavasta häpeästä. Mietin kuumeisesti keinoa, jotta minutkin hyväksyttäisiin yhteiskunnan täysivaltaiseksi onnikalla matkustajaksi. En keksinyt muuta kuin että yritin aina oksentaa jo siinä vaiheessa kun nousin bussiin, toisin sanoen portailla. Muistikuvieni mukaan toisinaan onnistuin, yleensä en. Joka tapauksessa näillä angstisilla lapsuudenkokemuksilla on ollut se seuraus, että tulen herkästi pahoinvointiseksi nimenomaan laivalla, mutta myös bussissa ja jopa lentokoneessakin; ylipäätään missä tahansa liikennevälineessä, jota en itse aja. Hevosrattailla matkustamisesta ei ole kokemuksia aivan viime ajoilta, mutta tuskinpa sekään kulkumuoto mitään poikkeusta muodostaisi. Olli liikuttuu kertomuksestani sen verran, että kokee ilmeisesti velvollisuudekseen paljastaa, että hän ei pidä korkeista paikoista. Hmmmm, mielenkiintoista! Pitänee panna tieto korvan taakse mahdollista tulevaa hyödyntämistä varten. Voi nimittäin olla, että minäkin löydän vielä edestäni sen, mitä kerroin. Uppoudumme syvälliseen keskusteluun siitä, mikä on vaara, tunturi ja vuori. Mielipiteiden vaihto saa niin intensiivisiä muotoja, että se muistuttaa välillä inttämistä. Eikä siitä mitään selvyyttä loppujen lopuksi tulekaan; mutta tulkoon kumpikin uskollaan autuaaksi. Haastan Ollin miehistä kykyä vaativaan kamppailuun siitä, kumpi muistaa enemmän suomalaisten urheiluseurojen nimiä. Samaa seuraa ei saa mainita kahdesti. Minä aloitan lyömällä tiskiin noin niin kuin verryttelyksi Rantsilan Raikkaan, Saarijärven Pullistuksen ja Sibbo Vargarna -seuran. Pyydän Ollia jatkamaan, mutta pitkäksi tuntuu miettimisvaihe venyvän. Tarkemmin katsoessani huomaan hänen vetävän sikeitä täyttä päätä. Uni painaa parrelleen minuakin; Norja odottaa jo parin - kolmen tunnin päästä. |
