|
14.7.1991 Keittelemme aamun ensimmäiset kahvit Trangialla hotellihuoneessamme. Uskomme osaavamme arvata henkilökunnan mielipiteen avotulella kokkaamisesta huoneessa. Emme siis vaivaudu sitä turhaan kysymään. Hekin vain vaivautuisivat. Ulkomailla pitää olla kohtelias. Tunnemme voimakkaasti olevamme oman kansakuntamme edusmiehiä tämän ystävällisen mutta yksinkertaisen naapurikansan parissa. Aamu tuntuu alkavan hyvin! Päätämme ensi töiksemme tutustua Andenesin valasasemaan. "Valasasema" -sanalla norjalaiset eivät tarkoita paikkaa, jossa valaat odottavat kyyditystä jollakin kulkuneuvolla johonkin toiseen paikkaan. Köyhän norjankielen suppea ilmaisuvarasto vain pakottaa andenesilaiset puhumaan "asemasta" kun tarkoittavat paikkaa - rakennusta tarkasti sanottuna - jonne on kerätty kaikenlaista valaisiin liittyvää krääsää. Tai ei sen puoleen, ei se ihan pelkästään norjalaistenkaan ongelma ole: Rovaniemen maalaiskunnassa on tienposkessa kyltti "Welcome to the reindeer station". Poroilleko tervetulotoivotus lienee kohdistettu vaiko turisteille, en tiedä. Jotenkin hullulta se vain kuulostaa. Valasasemalla pitäisi kuulemma jonkun suomalaistytön työskennellä tutkijana. Hän tutkii valaiden ääntelyä - eräänlaista puhetta - ja kai vissiin myös sitä, mitä ne sanovat toisilleen. Jåå-å, mitähän täällä ajatellaan suomalaisista? Mutta nyt siis Norjassa on taas valasystävällinen kausi meneillään. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että valaita on sen verran vähän, ettei niiden pyydystäminen kannata. Sen sijaan kannattaa nyhtää turisteilta rahat pois järjestämällä heille valassafareita, joilla valaita pyydystetään kameroilla. Valaskantojen kasvaessa norjalaisten mieli tietysti muuttuu valaiden tappamisen suhteen. Mutta nyt ei ammuta mitään; paitsi mitä nyt Greenpeacea posautetaan vanhasta tottumuksesta, jos sattuvat, perhanat, näköetäisyydelle änkeytymään. Joku valasasemalla hiljakkoin käynyt kaskelotti on jättänyt pääkallonsa ja leukaluunsa aseman pihalle. Hajun uskoisi karkottavan jopa paatuneen norjalaisenkin. Meidät se ainakin saa parkkeeraamaan pyörät vähän etäämmälle. Suomalaistyttö ei ole paikalla, mutta kaikille hän tuntuu olevan tuttu. Sivistämme itseämme kaikella mahdollisella valaisiin liittyvällä faktalla, fiktiolla ja alan tilpehöörillä. Paras maku jää kuitenkin kuppilassa juomastamme kahvista. Käymme vilkaisemassa viereistä majakkaa. Ehdotan kiipeämistä ylös. Olli ei kommentoi asiaa. Ja kuinka ollakaan, Ollin onneksi majakka ei ole auki. Jäämme istuskelemaan majakan portaille ja ihmettelemme pläkätyyntä Atlantia. Olli on näkevinään siinä ennusmerkkejä tulevasta myrskystä, jonka hän arvelee sattuvan huomiselle, jolloin meidän pitäisi seilata Lofooteilta Bodöhön. On kuulemma lukenut jostakin, että pahimmillaan täällä tuuli käärii maanteiden asfaltin rullalle. Yritän naurahtaa harkitun huolettoman tuntuisesti ja kuitenkin taidan kuulostaa aika väkinäiseltä. No, ken elää hän näkee. Palailemme samaa tietä etelään päin. Erona eiliseen on vain se, että Å:n kylän tien oikealla puolella olleet talot ovat nyt vasemmalla ja vasemmalla puolella olleet oikealla. Eksymisen vaaraa ei juurikaan ole. Jotain eilen huomaamatta jäänyttä kuitenkin löytyy: hiekkadyynit, Andöyan Riviera? Hinnöyan puolella Olli soittaa Ivaloon ja tyhjentää puhelinvastaajansa. Temppu tekee minuun yhtä unohtumattoman vaikutuksen kuin entisvanhaan hattaran tekeminen markkinoilla. Vaan minähän en, piru vieköön, kysy yhtään mitään. Hermostuksissani syön kuivalihapussukan loppuun. Voi olla, että vielä janottaakin. Olli soittaa vielä Tampereelle. Intoudun kehumaan Moto Guzzia ihan kelpoiseksi puhelinkopiksi. Ilahtuneena Olli tarjoaa minulle mahdollisuutta soittaa kotiin. Kieltelen, mutta kun lupaa näpytellä numerotkin, niin mikäs siinä auttaa. Tavoitan Kaijan puhelimeen ja hän kertoo minulle Danakil Grass Bandin esiintyneen televisiossa. Hienompi homma, ehkäpä täällä pääsee jakelemaan vielä nimikirjoituksiakin. Strandissa vaihdetaan taas saarta, nyt Langöyalle. Sortlandissa tankkaamme pyörät bensalla ja öljyllä ja ajelemme Melbuun ja sieltä lautalle. Lautturit kehottavat meitä pitelemään sitomattomista pyöristä kiinni merenkäynnin vuoksi. Mutta niin paljon sitä ei ole, että edes harkitsisin pahoinvointia. Huomaan kuitenkin Ollin tarkkailevan vaivihkaa tilanteen kehittymistä. Mitäs jos se sääennustus sittenkin osuu kohdalleen!!! Diem perdi!!! Vasta nyt olemme Lofooteilla. Mutta nyt sitten ollaankin peräkylän syrjäkulmilla. Tie kapenee ja mutkistuu entisestään. Ajan taas nokkamiehenä, enkä pääse eroon tunteesta, että Olli haluaisi ajaa nopeammin. Jollakin suoranpätkällä hän sitten täräyttää ohi. Ahdistun ja pusken eteenpäin kuin kipakka pieru peräsuolen mutkissa. Viisitoista kilometriä ja Olli odottaa tienposkessa. Aikaero on kaksi minuuttia, minkä todistaa puoliksi poltettu savukekin. Mutta mikäpä se siinä kun sen kaksiminuuttisen käyttää kunnolla hyväkseen. Minäkin sytytän tupakan, ja Olli joutuu polttamaan toisen yhteen kyytiin. Ketään muita ei tunnu olevan liikkeellä meitä ja rasvahäntälampaita lukuunottamatta. Ja siinäpä vasta metka elukka onkin. Sillä on semmoinen häntä, että se oikeastaan tarvitsisi peräkärryn sen kuljettamiseen. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tämän lammasrodun kantaäiti olisi lemmentuskassaan kohdannut pyrkimyksiinsä myönteisesti suhtautuvan majavan. Tunnekuohun tuloksena on tämä sekasikiöltä näyttävä otus. Näitä luonnonoikkuja norjalaiset sitten laskevat laumoittain kuljeskelemaan pitkin tienvarsia siinä toivossa, että joku ajaisi niiden päälle, ja he saisivat nostaa valtiolta asiaan kuuluvat korvaukset. There is no business like sheep business! Lampaita ei täällä mitenkään aidata. Mutta esimerkiksi purojen ja pienten jokien kohdalla sillan päässä on muutaman metrin pätkä, johon tien poikki on laitettu rautakiskoja. Kuljepa siitä sitten sorkat jaloissasi. Ei onnistu edes norjalaiselta rasvahäntälampaalta. Tulemme myöhään Ån leirintäalueelle ja asetumme taloksi Ollin telttaan. Se ei ole - niin minulle kerrotaan - mikä tahansa Anttilan erikoistarjousteltta, vaan Saariselän Partioaitasta ostettu extrakevyt ja hyperkestävä kaikkien säiden teltta, jossa on absidit ja kaikki. No, niinpä tietenkin!! Totta kai!! Katson viisaammaksi jättää mainitsematta, etten minä siinä kyllä huomaa eroa mihinkään toiseen kupolitelttaan verrattuna, oli se sitten ostettu Anttilasta tai vaikkapa Selfridgesiltä. Mutta jos tässä nyt kovin alkaisi esittää käsityksiään kupoliteltoista, voisi olla, että joutuisi pystyttämään omansa, joka toki on vain harjasellainen ja ostettu ties mistä. Hiljaista ja nöyrää sanotaan jumalankin rakastavan. Ja ainahan minä voin valita minkä tahansa muun puheenaiheen, josta olen eri mieltä - aivan noin niin kuin mielen virkistykseksi. Kokkailemme mitä kokkailemme ja juomme loppuun mitä vielä on jäljellä. Ja juttelemme niitä näitä. Itä-Euroopan vapautuminen jaksaa aina nostaa mielipiteitä. Kehitys on mielestämme ollut oikean suuntaista. Puola on saanut demokraattiset vaalinsa ensimmäisten itäblokin maiden joukossa, Budapestin parlamenttitalon katolta on punaristi tiputettu alas, Berliinin muuri on murtunut ja Ceaucescu saanut ansionsa mukaan. Mutta miksi ihmeessä ne päästivät sen Hochneckerin Erichin karkaamaan Chileen!! Se tuntuu jotenkin työtapaturmalta. Kysyn Ollilta, tarkoittaako "voittamaton puna-armeija" hänen mielestään armeijaa, joka ei koskaan voittanut, vaiko armeijaa, jota ei koskaan voitettu. Olli tarkastelee probleemaa historian tosiseikkojen valossa, minä taas lähinnä semanttisena kysymyksenä. Eikä siitä oikein kunnon tolkkua tule. Joka tapauksessa, olemme samaa mieltä siitä, että kyse on tätä nykyä yhdestä maailman persaukisimmista armeijoista. Olli haluaa tietää, mitä mieltä olen sen Yhdyspankin tappisilmäisen johtajan, Hirvosen muistaakseni, lausunnosta, jonka mukaan pankit eivät oikeastaan piensäästäjiä asiakkaikseen tarvitse. Sitä vain käydään nostamassa muutama kymppi mitä ihmeellisimpiin tarkoituksiin ja samalla kannetaan paskaisissa kengissä likaa pankin marmorilattioille. Ynnä vaaditaan vielä pankkineitejä palvelemaan muutaman roposen nostamisessa. Hermostuu kai siinä jo hiljaisempikin pankkimies! Että mitäkö mieltä minä? No, jos kirosanat jätetään pois, niin enpä oikeastaan mitään mieltä. Vaan kun maan koko nousukausi perustuu siihen, että persereiättömät kakarat pyörittävät optiokauppaa. Minä kirjoitan paperin ja myyn sen sinulle sadallatuhannella, ja sinä myyt sen jollekin toiselle hullulle sadallaviidelläkymmenellätuhannella. Sitten minä menen pankkiin ja nostan sieltä miljoonan lainan ja tarjoan lainan vakuudeksi vuokramaalla olevan pottupellon työkaluvajaa. Ja jos tämä ei onnistu, menen R-kioskille. Nehän televisiossakin mainostavat, että tule hakemaan meiltä rahaa. Niin, että kyllähän kuka tahansa vähäjärkinenkin pystyy näkemään, ettei tämä voi hyvin päättyä. Ollia kiinnostaa tietää, ketä minä sillä ensimmäisellä hullulla tarkoitan. Väittää myös minun sanoneen mielipiteeni. No, olkoon sitten sanottu. Mutta kun siitä on kaikki rumat sanat jätetty pois, niin kovin vesittynyt mielipidehän se on. Lievästi kiihottuneessa mielentilassa teen vielä tyhjäksi fyysikkojen innokkaasti markkinoiman aineen häviämättömyyden lain; jätän ajohanskani pyörän satulalle ja kun tulen takaisin, toinen niistä on tipo tiessään. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
