Ähtärin aamua.

Killinkoskella sumua yli oman tarpeen.

Virtain mies lähdössä kalaan.

Kankaanpäässä luotetaan vanhoihin konsteihin.

Tuossa on minun istuttamaa männikköä.

Kankaanpään keskustaa.

Vihteljärven kylää.

Lapsuuteni uintipaikka.

Vapaussodan muistomerkki Laviassa.

Patsaan teksti.

Sampakosken talo.

"Iso tie" Sampakosken ahteelta kuvattuna.

Kokemäenjoki.

Oikein ruma silta Äetsässä.

Paljon fiksumpi samassa pitäjässä.

"Liikennepalveluasema" sai
odotukset korkealle.

Ja tämmöiseksi se osoittautui.

Risto Rytin patsas Huittisissa.

Huittisten kirkko.

Lapuan kirkonportilla on kaksi tykkiä,
Huittisissa omenapuu. Mistähän se kertoo?

Alastaron kilparadalla oli säpinää.

Kenworthin imagearvo on toista kuin
Sisulla, Volvolla tai Scanialla.

Tuo kaveri kiersi rataa ihan tosissaan.

Moto Italia Piikkiössä.

Uusimmat Guzzit löytyvät sisältä.

Nauvon lauttajono oli ainakin parin
kilometrin pituinen.

Lautta täytettiin todella tarkasti.

Nauvon keskustassa ei tarvitse pelätä
eksyvänsä.

Hotelli Strandbo.

Yläkerran seurustelutila.

Näkymä hotellin parvekkeelta.

Tuohon kapakkaan tultiin veneillä.

Eikä edes aivan pienillä.

Nauvon kirkko - Nagu kyrka.

Nauvon keskustaa.

Alastomuuskulttuurin harrastajien
ostospaikka.

24.8.2001

Tilaamani herätys tulee tasan puoli seitsemän. Herääminen ei tosin tapahdu samalla sekunnilla. Vessan peilistä tuijottava jumalan oma kuva tuntuu etäisesti tutulta, mutta hetkeen en pääse käsitykseen siitä, missä olen. Tilanne kuitenkin selviää.

Poltan piipullisen pääoven edessä ennen aamupalaa. Vilkaisen samalla huolestuneena Guzzin eturengasta. Asukkaan Pentiltä tilaamani uusi Metzeler ei sittenkään ehtinyt tulla, ja nyt tässä ollaan liikkeellä samalla renkaalla, joka olisi ehdottomasti pitänyt vaihtaa jo ennen Hamningbergin reissua. Mutta jos keli pysyy kuivana, niin eiköhän tällä vielä pääse.

Aamu on kuulakkaan kaunis, juuri sellainen kuin se parhaimmillaan tähän aikaan vuodesta on. Ilmassa on jo jonkin verran syksyn odotusta ja kesän loppumisen haikeutta, mutta lämpö viipyilee vielä. Isäni sanoisi kesän olevan täysi. Notkopaikat ovat paksujen sumulauttojen peitossa. Kylä, vai joko se tämäkin on kaupunki, alkaa heräillä.

Killinkoskella sumu on vankka kuin tiiliseinä. Tuntuu muultakin kuin pelkästään jännältä, kun vastaan tulevat autot putkahtavat näkyviin parin metrin päässä.

Etelä-Pohjanmaan rymykulttuuri tuntuu täällä asti nimistössä. Paikkakunnan urheiluseura on Killinkosken Myrsky. Se ei tosin askaroi haavoittuneiden eikä kuolleiden kanssa, vaan tukee ilmoituksensa mukaan kaikenlaisia lullukkalajeja kuten jalkapalloa, lentopalloa, yleisurheilua, hiihtoa, pyöräilyä, naisvoimistelua (hah!), nuortentoimintaa, pöytätennistä, kunto- ja virkistysliikuntaa.

Virroilla aurinko saa sumupilvet jo hälvenemään. Mutta miksi ihmeessä tuo paikannimi on monikossa? On siinä kyllä kaksi järveä: Vaskivesi ja Toisvesi, mutta kummalliselta se kuitenkin tuntuu. Ja pitääkö sitä nimeä taivuttaa? On helppo sanoa " 20 kilometriä ennen Ähtäriä". Mutta onko oikein sanoa "20 kilometriä ennen Virratia"? Miltäs kuulostaisi "30 kilometriä Virratista länteen"?

Asiaa voisi tiedustella äidinkielen kollegoilta. Mutta vastaukseksi saisi vain toteamuksen, että se on niin kuin asiasta sovitaan tai on sovittu. No, niinhän se on koko kielen kanssa; joskus vain on päätetty sanoa lehmää lehmäksi eikä lampaaksi. Mutta mitenkäs se tätä minun probleemaani muka selvittää!

Ei pitäisi ajaa yksin, tulee niin kummallisia ongelmia ratkaistavaksi. Olen kyllä törmännyt samaan probleemaan aiemminkin:

Pohjanmaan tykistörykmentin 3. patterissa (tulipatteri), jossa minäkin palvelin, vaikutti 60-luvun loppupuolella patterin vääpelinä sotilasmestari Kilpinen. Kilpi-Kalle oli niitä vanhan hyvän ajan kantapeikkoja, jotka olivat olleet armeijan leivissä niin kauan, että verikauhan lipalla kasvoi jo sammalta.

Kalle oli omalla tavallaan suoraluonteinen ja reilukin mies, mutta mielialojensa suhteen täysin arvaamaton. Perjantai-iltapäivän pikku hinurissa Kalle saattoi jopa sinutella ryhmänjohtajiaan ja rupatella ihan niitä näitä. Toisena päivänä alikessun auki jäänyt taskun nappi saattoi tuottaa ylimääräisen vartiopäällikkövuoron. Ja jos ryhmänjohtaja sattui vielä olemaan ylioppilas, "töppöhuki" oli varma.

Satuin pahaksi onnekseni kulkemaan Kallen kanslian ohi huonolla hetkellä. Kalle huusi minut sisään. Hän oli juuri hoitamassa vaativaa tehtävää - kirjoittamassa aamupesuohjeita juuri palvelukseen astuneelle alokasikäluokalle. Kallen ongelma oli siinä, että jos meillä on sana "käsi", niin sanotaanko "saippuakotelo vasemmassa käsessä". Kallen mukaan ylioppilaana minun pitäisi pystyä asia ratkaisemaan. Sanoin, että ei "käsessä" vaan "kädessä". Kun en osannut selittää syytä, Kalle päätti, että se on sitten "käsessä". Ja ilmoitti vielä, että hän on viikonloppuna päivystävä aliupseeri ja Kemppainen tulee vartiopäälliköksi. Sanoin, että tuon minä kyllä ylioppilaana tiesinkin. Kiitin vielä herra sotilasmestaria osakseni tulleesta ylimääräisestä huomionosoituksesta ja poistuin kansliasta. Kilpi-Kallea nauratti. Taisin pelastaa hänen päivänsä.

Sellaiset paikannimet kuin Kotala, Virrat, Vaskuu, Kihniö ja Parkano ovat jääneet erityisen tarkasti mieleen lapsuudestani. Ne ovat kaikki nyt jo rullalle käärityn Haapamäen ja Porin välisen rataosuuden asemia.

Isäni osti ensimmäisen autonsa, Skoda Octavia Superin, vuonna 1960. Sitä ennen matkustimme kesämökille Kankaanpäähän rautateitse. Ilmeisesti aikataulusyistä matkustimme aina yöjunalla. Haapamäellä oli junanvaihto. Oulun ja Haapamäen välillä en koskaan uskaltanut nukkua silmääkään, koska pelkäsin kuollakseni vanhempieni unohtavan minut junaan Haapamäellä. Haapamäelle tultaessa olin valvomisesta rättiväsynyt, mutta jännityksen laukeaminen jostakin syystä esti nukkumisen loppumatkallakin. Siitä syystä asemien nimet jäivät vuosien varrella mieleen.

Kihniön, tunnetun pontikkapitäjän, keskusta jää päätiestä syrjään. Kihniön Kipakka, samoin kuin Kiteen Kirkaskaan eivät sitten ole urheiluseurojen nimiä.

Parkanolaisessa urheiluseura Maamiehen Iskussa on hieman samaa räväkkyyttä kuin Tampereen Työväen Ampujissa.

Niinisalossa pysähdyn tarkastamaan kätteni töitä, 60-luvun puolivälissä männyntaimilla istuttamaani tien varren hakkuuaukiota. Aukiosta ei enää ole tietoakaan. Männyt alkavat olla tukkipuuasteella. Harvennushakkuu näyttää vain jääneen tekemättä.

Kankaanpäässä ajan pelikentän ohi, jossa Kankaanpään Maila on pelannut satoja otteluita, joista useiden lopputulosta ei ole sovittu etukäteen. Pysähdyn hetkeksi torilla ja ajan sitten tapaamaan tätiäni.

Tädillä on niin paljon kertomista omista sairauksistaan, ettei hän ehdi kiinnostua poskiontelotulehduksestani, jota yritän tuoda esille muutaman kerran. Muistelemme hetken hiljakkoin kuollutta enoani, äitini ja tätini nuorinta veljeä. Sitten minusta tuntuu, että on aika palata elävien joukkoon ja jatkaa matkaa. Muun sukuloimisen päätän jättää seuraavaan kertaan.

Vihteljärven rannalla on aina pakko pitää tupakan mittainen paussi järven toisella rannalla ollutta kesämökkiämme vastapäätä. Niemen nokka on kasvanut puuta niin täyteen, että mikään ei enää kerro siinä joskus asutun.

Lavian puolella poikkean päätieltä syrjään entiselle päätielle. Se varrella on vapaussodan muistomerkki kertomassa vuonna 1918 paikalla kulkeneesta punaisten ja valkoisten välisestä rintamalinjasta ja 22.2. käydystä Sampakosken taistelusta. Muistomerkin viereinen kyltti kuvaa taistelun kulun.

Kankaanpää oli valkoisten hallussa, punaisten tukikohtana oli Lavia. Punaisten tavoitteena oli vallata Kankaanpää ja jatkaa Kristiinankaupunkiin. Valkoisten ja punaisten välillä oli etupartiotaisteluja jo 21.2. Suuriniemen eteläpuolella Myllykylässä. Punaisia oli tullut majoitukseen Sampakosken, Sepän, Suuriniemen ja Tuomikosken taloihin.

Perjantaina 22.2.1918 oli pakkasta 26 astetta ja erittäin paljon lunta. Sampakosken taistelualueella oli punaisia kaikkiaan 450 - 600 miestä. Valkoisia oli ensin 85 miestä sekä taistelun kuluessa 40 miehen lisäjoukko.

Punaiset lähtivät alkujoukollaan Sampakoskelta marssijärjestyksessä kohti Vihteljärveä. Punaisia johti Aukusti Tuominen Huittisista. Valkoiset kohtasivat tämän alkujoukon heti Lavian rajan jälkeen. Punaiset joutuivat kahden kuularuiskun tuleen ja lähtivät kiireesti takaisin kohti Sampakoskea. Valkoiset etenivät kohti Sampakosken taloa luutnantti Arvo Lyytisen johdolla ja asettivat kuularuiskunsa Sampakosken metsän reunaan ja toisen Laurilanmäkeen. Jälkimmäisen kuularuiskun kanssa toimi jääkäri Eero Loimaranta. Valkoisten avuksi tuli tässä vaiheessa jääkäri Akseli Isopuron johdolla 40 miestä Kankaanpäästä.

Isopuron johdolla syntyi hyökkäys, ja punaiset pakenivat Sampakosken ja Suuriniemen väliselle peltoaukealle. Eero Loimaranta sai kuularuiskunsa toimimaan, ja punaiset joutuivat pakokauhun valtaan avoimella pellolla. Kerrotaan, että yhdellä patruunavyöllä lähipellolle kaatui 22 punaista. Lähitaistelu pellolla jatkui, ja kaikkiaan 41 - 49 punaista kaatui. Heistä 39 haudattiin Viinamoision korpeen hiekanottoalueelle. Valkoisista kaatui viisi miestä.

Muistelen äitini isän, joka otti osaa Tampereen valtaukseen, kertoneen, että Sampakosken taistelun ruumiit koottiin Sampakosken riiheen. Muistan itsekin riihen 60-luvulta. Siirryn "isoksi tieksi" kutsumaamme soratietä Sampakosken talon viereiselle mäelle, tai satakuntalaisittain "ahteelle".

Istuudun ojan reunalle tupakoimaan ja seurailen talon pihalta lähteneen, ahdetta kipuavan vanhakon miehen lähestymistä. Tervehdimme. Jotain sanoakseni kysyn, onko hän sattumoisin Sampakosken talon isäntä. Mies katsoo minua nurkkasilmällä, vastaa myöntävästi, mutta kieltää tietävänsä, mikä osuus sattumalla siihen on. Naurahdan ja esittelen itseni minäkin. Kerron hänelle yhteyksistäni seutukuntaan. Alamme päästä jutustelun syrjästä kiinni.

Kysyn vanhan riihen kohtaloa, vaikka sen arvaankin. Isäntä sanoo sen puretun jo pari vuosikymmentä sitten. Samalla hän vahvistaa isoisäni kertomuksen. Kertoo "vanhojen" ruumisriihestä niin maininneen. Isäntä toistaa jo taulusta lukemani tarinan. En häntä kuitenkaan keskeytä.

"Iso tie" on tuttu termi hänellekin, mutta sanoo termistä luovutun uuden, isomman tien tultua valmiiksi. Uudella tiellä ei kuulemma ole mitään erillistä nimeä, ei pientä, eikä suurta. Laitamme asiantilan mielikuvituksen puutteen piikkiin.

Kerron isännälle, kuinka kaverini Arvon kanssa olimme kotimatkalla Lavian Huuhkajavuoren tanssilavalta, ja Sampakosken ahteessa Wartburgista irtosi etupyörä. Oli siinä ja siinä, ettei pyörä kierinyt koskeen ja Wartburg Sampakosken talon seinään.

Isäntä kysyy, olinko minä niitä, jotka tanssireissujen yhteydessä kävivät koputtelemassa talon tyttärien kesäaitan ovelle. Kiellän jyrkästi koputelleeni, koska kävelin isännän asentamaan valo- ja kelloansaan. Sen jälkeen peräännyttiin samalla tavalla kuin punaiset Suuriniemen pellolla. Isäntää naurattaa.

Palaamme nykypäivään, ja isäntä kertoo oma-aloitteisesti, että hän lienee Sampakosken viimeinen isäntä. Pojat ovat töissä muualla, eikä heidän taloudellisesti kannata ottaa tilaa vastuulleen. Tyttäristä hän ei mainitse mitään. Minäkään en viitsi kysyä, miten on mahdollista, että valo- ja kelloansasta selvisivät jotkut kotivävyiksi kelpaamattomat.

Paiskaamme kättä, ja minä jatkan matkaani.

Lavian ja Huittisten välillä ei tapahdu mitään. Tie on tuttu, ja Corbin-satulakin hellii peräpäätäni niin, ettei tarvetta pysähtymiseen oikeastaan ole. Toinen ajamiseen houkutteleva seikka on, että Guzzissa on nyt Wingin ohjaustanko, joka ulottuu viitisen senttiä alkuperäistä pitemmälle taaksepäin. Enää ei tarvitse ajaa ihan kädet suorina, mikä tekee matkanteosta rentouttavampaa.

Tangon vaihtamisesta olisi ehkä syytä vaieta. Mutta kun nyt on pieni, tuttu porukka ja varma tieto siitä, että asia ei leviä kaikkien korviin, niin olkoon!

Niin, siis Huittisiinkaan ei mikään oikeastaan houkuttele, vaan sinne on mentävä ihan asiasta tehden. Toisaalta, mikä ettei; onhan se Suomen yhden suurimman presidentin, Risto Rytin, kotikunta.

Risto Ryti syntyi 3.2.1889. Hän oli juuriltaan satakuntalainen "talonpojan poika". Suvussa oli rusthollareita ja talollisia.

Opiskeltuaan menestyksellisesti Porin lyseossa hän suoritti ylioppilaskirjoitukset keväällä 1906. Risto Ryti suoritti ylemmän oikeustutkinnon 1909. Ryti sai varatuomarin arvon v. 1912 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi v.1914. Asianajajana Ryti jatkoi vuoteen 1919 saakka, jolloin hän siirtyi Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n johtajaksi.

Tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg määräsi Risto Rytin Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajaksi (pääjohtajaksi) 30.1.1923. Ryti ryhtyi hoitamaan virkaansa vasta vuoden kuluttua ministerikauden päätyttyä. Risto Ryti oli Suomen Pankin pääjohtajana yhteensä 17 vuotta. Hän on siten historian ylivoimaisesti pitkäaikaisin Suomen Pankin pääjohtaja.

Risto Ryti valittiin 30-vuotiaana kansanedustajaksi vuonna 1919 Turun ja Porin läänin pohjoisesta vaalipiiristä Kansallisesta Edistyspuolueesta. Ryti tunnettiin aatteiltaan demokraattisena, tasavaltalaisena liberaalina. Ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan Risto Ryti nousi nopeasti riviedustajasta valtiovarainministeriksi H.J. Vennolan toiseen hallitukseen v. 1921 sekä uudelleen Kyösti Kallion ensimmäiseen hallitukseen v. 1922. Vuoden 1927 vaaleissa Risto Ryti valitiin uudelleen kansanedustajaksi vastoin omaa tahtoaan.

Valtiomiehen ura oli Risto Rytille kuin ennalta määrätty kohtalo. Suomen jouduttua talvisotaan v. 1939 maalle tarvittiin pääministeri, joka pystyi viileään harkintaan. Vaikka Ryti aluksi kieltäytyi, hänen velvollisuudentuntonsa isänmaata kohtaan voitti ja hän aloitti pääministerinä 1.12.1939.

Risto Ryti joutui pääministerinä hoitamaan presidentin tehtäviä elokuusta 1940 lähtien presidentti Kyösti Kallion sairastuttua vakavasti.Presidentinvaalit 19.12.1940 toimittivat samat valitsijamiehet kuin edelliselläkin kerralla. Risto Ryti valittiin ylivoimaisella enemmistöllä jo ensimmäisellä kierroksella presidentiksi Kallion kauden loppuajaksi.

Kesäkuussa 1941 Suomi joutui uudelleen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Sodasta tuli oletettua pidempi ja siitä irrottautuminen kävi yhä vaikeammaksi.Kauden päättyessä 1942 Rytille tarjoutui mahdollisuus luopua presidentin tehtävistä. Hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen jatkaa maan johdossa sodan loppuun saakka. Ryti valittiin jälleen presidentiksi ylivoimaisella enemmistöllä. Häntä vastustavia voimia oli todellisuudessa enemmän kuin äänestysluvut näyttivät. Kovalle koetukselle presidentti Risto Rytin vastuuntunto ja uhrautuvaisuus joutuivat ns. Ribbentrop-sopimuksessa. Pelastaakseen Suomen itsenäisyyden Ryti allekirjoitti sopimuksen omissa nimissään, vaikka tiesi teon voivan myöhemmin johtaa jopa kuolemantuomioon. Täten varmistui valtion mahdollisuus irrottautua tarvittaessa sopimuksesta, joka oli voimassa vain niin kauan kuin Ryti oli presidentti. Ryti jätti eroanomuksensa 29.7.1944.

Vuonna 1945 alkoi sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa Risto Ryti tuomittiin 10 vuodeksi kuritushuoneeseen. Seitsemän muuta syytettyä saivat kahdesta viiteen vuotta vankeutta. Rytille oli kyllä etukäteen tarjottu mahdollisuutta paeta ulkomaille, ainakin aluksi Ruotsiin. Ryti kuitenkin jyrkästi kieltäytyi kaikista pakoaikeista, koska hän ei katsonut tehneensä mitään lainvastaista.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä saamastaan 10 vuoden tuomiosta kuritushuoneessa Ryti joutui kärsimään neljättä vuotta Sörnäisten vankilassa. Sairastuttuaan vankilassa Ryti vietti 60-vuotissyntymäpäivänsä poliisien vartioimassa Kivelän sairaalassa. Sieltä hänet tavoitti 19.5.1949 myös presidentti J.K. Paasikiven myöntämä "armahdus enemmältä kärsimiseltä". Vapautumisen johdosta Ryti sai runsaasti onnitteluja kansalaisjärjestöiltä ja yksityisiltä kansalaisilta. Vankilasta vapauduttuaan Ryti vetäytyi vähitellen pois julkisuudesta.

Lähteet: Martti Turtola:
Risto Ryti, Elämä isänmaan puolesta,
Otava, 1994
Huittisten Museo

Mieleni tekisi alkaa saivarrella teemalla Huittinen - Huittisten - Huittisiin, mutta nyt alkaa olla kiire Alastaron moottoriradalle.

No, sen verran kuitenkin, että Huittisten hevoshullujen yhteinen nimittäjä on Ratsastusseura Varsa, mikä kuulostaa enemmän eläinrääkkäykseltä kuin hevosurheilulta. Toisaalta sillä ei liene kovin suurta merkitystä, sillä hevosurheilu ei oikeasti urheilua olekaan.

Väittäisinpä, että moottoriradalla on alastarolaista agraariyhteisöä mittatikkuna käyttäen kovin outo meno ja meininki.

Kahvion edessä on viiden japanilaisraaserin ryhmä parkissa. Ajan Guzzin muutaman metrin päähän niistä ja toivon samalla, ettei se kovin pahasti himmentäisi noiden huippuunsa viritettyjen ratapelien karismaa. Kuskeja ei kuitenkaan näy missään.

Huomioni kiinnittyy radan reunalla olevaan toisenlaiseen menopeliin, joka tuskin lienee Alastaron meijerin maitoauto. Siinähän seistä tököttää aito amerikkalainen Kenworth, tosirahtareiden tositosirekka.

En yritäkään vastustaa kiusausta kurkata sivuikkunasta sisään, ja vähällä on, etten hämmästyksessäni tipu portailta alas saman tien. Ohjaamo on todella karu. Mittarit on nakeltu sinne tänne pitkin kojelautaa. Ratti on kuin 50-luvun Vanajasta. Kuskin istuin muistuttaa epäilyttävästi jauhosäkkiä. Vaihdekepillä hakkaisi ilokseen heinäpellolla reikiä seipäille. Ergonomia tuntuu olevan jenkeille kovin outo käsite.

Mutta on tuossa pitkänenäisessä mantereennielijässä yksi hyväkin piirre: ohjaamo on sivusuunnassa väljä ja esteetön. Ratsian sattuessa ei ole konsti eikä mikään vaihtaa rattiin se, jolla on ajokortti.

Kenworthin ostajalle kuulemma tarjotaan kylkiäisinä t-paita, jonka kainaloihin on valmiiksi värjätty hikiläiskät.

Muutama pyörä kiertää rataa. Eräs kuskeista vaikuttaa nimenomaan kaarteissa selvästi muita etevämmältä: ajolinjat ovat paremmat, ja pyörä näyttää menevän juuri sinne, minne kuljettaja sen haluaa menevän. Kurvin jälkeen avautuvalle suoralle pyörä lähtee kuin tykin suusta. Eleetöntä mutta tehokasta menoa! Hitaimmin kiertävälle näyttää olevan tärkeintä tehdä suoran alussa mahdollisimman näyttävä wheelie - ajaa etupyörä ilmassa niin, että ainakin radan reunalla ajoa seuraava tyttöystävä sen näkee.

Kahvilassakin käy melko vilske; ovesta vääntäytyy ulos joukko miehiä kamerat olalla. Vaikuttavat lehtikuvaajilta. Kun tulen ulos terassille kahvikuppini kanssa, eräs heistä kuvaa Guzzia eri kulmista. Teeskentelen olevani täysin välinpitämätön asian suhteen, mutta odotan toki, että minutkin haettaisiin kuvaan. Ei haeta. Olkoon! Toivottavasti Guzzikaan ei pääse Alastaron Sanomia kummallisempaan julkaisuun.

Naapuripöydässä istuu neljä wannabe-ratakuskia pyörien värityksen mukaisissa nahkapuvuissa. Hetken minusta tuntuu kuin katselisin värikuvia "Tropiikin linnusto" -kirjastani. Kuuntelen puolella korvalla heidän jutusteluaan. Heidän puheessaan vilahtelee tämän päivän kovia RR-nimiä kuten John Reynolds, Alex Barros ja Loris Capirossi. Mutta olisivatko heille tuttuja sellaiset nimet kuin Mike Hailwood, Kevin Roberts, Barry Sheene, Giacomo Agostini, Teuvo Länsivuori tai Jarno Saarinen? Epäilyni voisivat kyllä osoittautua turhiksikin. Mikäpä minä olen sanomaan, etteivätkö kaverit olisi lukeneet myös historian läksyjään!

Nousen pöydästä ja heilautan heille kättäni. Lyön Guzzin käyntiin ja kuulen erään heistä kehuvan Guzzin pakoääniä muheviksi. Taisivat sittenkin olla ihan alan miehiä!

Vähän ennen Turkua käännyn Helsinkiin johtavalle mottoritielle ja hurautan sitä Piikkiön Tammisillalle, Moto Italiaan.

Kiertelen uusitussa liikkeessä ja katselen tuliteriä Guzzeja. Kärkkäinen tulee juttusille. Olemme molemmat sitä mieltä, että leveämmän takarenkaan merkitys California EV:ssä on lähinnä kosmeettinen. Kärkkäinen ei ensi alkuun selvästikään tunnista minua, mutta selvittää tilanteen muutamalla fiksusti asetetulla kysymyksellä. Asian selviämisen hän tuo esille sanomalla jotain vuonna -98 vaidokkina jättämästäni K-satasesta.

Hienosti toimittu! Huomioin sen ostamalla Guzzi-lippiksen. Oulusta Piikkiöön varta vasten lippiksen ostoon lähteneenä saan huomattavan alennuksen ostoksestani. Teen lähtöä, ja Kärkkäinen tulee vielä ulos perässäni. Hän neuvoo hyvän yöpaikan Nauvosta. Lupaan ottaa ohjeesta vaarin. Moikkaamme, ja lähden kohti Kaarinaa.

Kaarinassa käännyn Paraisille johtavalle tielle. Kuusiston linnaan ohjaava hannunvaakuna ei houkuttele tarpeeksi. Jokin toinen kerta sitten. Tankkaan Paraisten keskustassa ja kurvaan takaisin tielle. Kello on sen verran, että turkulaiset ovat saaneet viikon työt tehdyksi ja painelevat tukka putkella kohti saaristoa. Jatkuva jonossa ajaminen painaa nopeuden kovin alhaiseksi.

Nauvon lautalle on pitkä jono. Jään ensin joukon jatkoksi tarkkailemaan, olisiko se mahdollista ohittaa. Edellä seisovasta autosta nousee mies ja tulee juttusille. Vaihdamme muutaman yhdentekevän ajatuksen. Hän kehottaa minua kokeilemaan tuuriani, pääsisinkö ajamaan suoraan lauttaan. Lupaa pitää minulle paikan jonossa, jos homma ei onnistu.

Ohitan jonon. Viimeinen lauttaan mahtuva auto ajaa juuri sisään. Lautturi viittaa minut seuraamaan. Laidassa on juuri Guzzin mentävä tila. Kyydissä ollaan.

Nauvossa ajan hotelli Strandbon eteen. Menen vastaanottoon ja saan huoneen saman tien. Majoitun, käyn suihkussa, kiroan poskionteloani ja käyn syömässä. Sen jälkeen käyn pikku kävelylenkillä kylän keskustassa. Se on äkkiä katsottu. Päätän ostaa Turun saariston kartan Esson huoltoasemalta. Pistän koko ruotsin kielen taitoni liiketoimen toteuttamiseen, ja se onnistuu. Liitän kauppaan vielä päivän Iltasanomat.

Kävelen takaisin satamaan ja istun laiturille lukemaan aikuisille tarkoitetut päivän sadut.

Viereiseltä tanssilavalta kuuluu musiikkia, ihan oikeaa 60-luvun rautalankaa. Jään hetkeksi kuuntelemaan. Ei se nyt aivan niin mene kuin sen mennä pitäisi. Soolokitaristi kuulostaa kyllä oikeinkin näppärältä, muut sitten soittavat mitä sattuu. Mutta fermaatissa jälleentapaamisen riemu on suuri. Kun yhteissoiton osatekijät ovat jälleen osuneet yhteen, kaikki heittävät kappaleen loppuun vuoron perään oman vingutuksensa.

Nuorelta kuulostava naissolisti vetäisee Jailhouse Rockin sen verran falskisti, etten malta olla menemättä paikan päälle katsomaan.

Solistin valinnassa on taidettu käyttää tiettyjä ulkomusiikillisia kriteereitä. Toisaalta, jos laulajatar ei pääse musiikillisilla kyvyillään loistamaan, Imeväisten Liiton tunnustuspalkinto on varmuudella tulossa. Bändi aloittaa J.J. Calen Cocainen. Kitaristi vatkaa rytmisesti vaikemmankin osan hienosti, muut ovat enemmän tai vähemmän pihalla. Taidenautinto alkaa minun osalleni riittää.

Kävelen takaisin satamaan. Ilta on siinä vaiheessa, että rannan kapakka alkaa täyttyä asiakkaista. Eikä tänne keräännytä jalkaisin vaan veneillä - eikä millaisilla kipoilla tahansa tullakaan. Suurimmissa veneissä on kaksikin keppiä katolla. Ja kaikki näyttävät vetäisseen kunnon fyllan jo lähtiessään. Ruorijuoppouspykälät eivät varmastikaan päde Nauvon vesillä! Panen lisäksi merkille, että ruotsinkielinen juopunut on yhtä äänekäs kuin suomenkielinen lajitoverinsakin.

Yksinäisyys alkaa painaa päälle tuota sekalaista seurakuntaa tarkkaillessani. Hoksaan kuitenkin, että minullahan on oikeastaan kaksikin seuralaista mukanani.

Siirrymme kolmistaan viettämään laatuaikaa hotellin parvekkeelle; Jameson, poskiontelotulehdus ja minä. Päätän seurustella Jamesonin kanssa sen verran tiiviisti, että yhdessä saamme kolmannen rattaan pois kuvioista.

Kyselen Jamesonilta, mikähän minussa tai tässä reissussa on vialla, kun tämä kaikki tuntuu menevän lapsuuden ja nuoruuden muistelemiseen. Tavallisesti on niin hirveän houkuttelevaa heittäytyä mukatietäjän rooliin, arvostella muiden tekemisiä, kettuilla sinne tänne ja ylipäätään ampua kaikkea, mikä liikkuu.

Jameson ehdottaa entistä intensiivisempää seurustelua kanssaan ja koko ongelman unohtamista. "Ei muuta kuin nuppi turvoksiin", sanoo Mr J.