Jämerän sorttinen kulkupeli Tyrnävän
maisemissa.

Rantsilan Aarnipirtistä on valitettavasti
tullut paikallisten kaljaörisijöiden
kantapaikka.

Rantsilan Raikkaan talo.

Uljuan tekoallas.

Nelostienvarren parkkipaikka
padonharjalta katseltuna.

Suomen sodan muistomerkki Pulkkilassa.

Tuolla minä ajoin mopolla eka kerran.

Suomen keskipiste, mukamas!

Tällä suollako paikallinen hiihtäjäkuuluisuus
hommasi lisäpotkua veridopinkiinsa?

Suomenselän metsämaisemia.

Alajärven ukot puintitöissä.

Saarikenttä - kisastadion Vimpelissä.

Lehtimäki City.

Hotelli Mesikämmen Ähtärissä.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

23.8.2001

Huomenna minulla ei ole töitä, ja kun aurinko paistaa, niin tännehän minä en jää. Ei muuta kuin kamppeet niskaan ja tien päälle. Lauri jää katsomaan lähtöäni huuli pyöreänä. Vakuutan Laurille, että äiti kyllä sitten käyttää kävelyllä.

En kyllä ole ihan varma, onko minun sopivaa nimittää vaimoani koiralle "äidiksi". Ja voi olla, ettei Laurillekaan ole aivan selvä, tarkoitanko sittenkin sen fyysistä Möhkö-emoa, joka varmasti on jo autuaammilla haukuntamailla. De mortuis nihil nisi bene.

Viestin ydin siitä, että kyllä tästä vielä kävelylle päästään, tuntuu porautuvan Laurin luiskan otsaluun taakse. Hännänheilautus on siitä varma merkki; ja samalla lupa minulle lähteä. Eli ei kai tässä sen kummallisempaa. Päätän soittaa vaimolle kahden tunnin kuluttua, tasan klo 17.00.

Nordkappin reissulla hankittu poskiontelotulehdus tuntuu ryydittävän matkantekoa sille ominaisella, ikävän räkäisellä tavalla. Mutta nyt ei ole syytä kiinnittää huomiota aivan pikku seikkoihin.

Viitisenkymmentä kilometriä Oulusta etelään on taajama nimeltään Temmes, joka tätä nykyä kuuluu Tyrnävän kuntaan. Ettei ollut tuttua, vai? No, ei se mitään. Temmeksen läpi on kyllä saattanut hyvinkin ajaa siihen sen kummallisemmin huomiota kiinnittämättä. Paitsi, että yhtä asiaa ei ole voinut olla huomaamatta: Shellin pihalla vuosikausia seisonutta, maailman suurinta lentävää traktoria: venäläistä Antonov-lentokonetta. Ikävä kyllä tätä nykyä Antonovia ei paikalla enää näy, ja Shell on myös hävinnyt.

Venäläistä hienomekaniikkaa edustaneen konevanhuksen hävöksiin joutumisen on ansiokkaasti paikannut porukka nimeltään Zetka-jengi. Jengiin kuuluu alun toista kymmentä Zetor-traktoreihin ihastunutta ja niillä ajelevaa herrasmiestä. Ajopelit on viimeisen päälle puleeratut, miehet eivät ehkä niinkään. Muutaman kerran olen heidän kanssaan ollut juttusilla; todella tyrniä sakkia. Heidän tsekkipeliensä värien alkuperäisyys kyllä hieman epäilyttää. Minun lapsuuteni muistikuvissa Zetorit, David Brownit ja Valmetit ovat punaisia, Fordsonit taas sinisiä. Ainoa keltainen on Deutch, ja harmaavarpusta edustaa tietysti pikku-Verkku.

Mistä tulikin mieleen, että ns. luotettavana tahona pidetyn tietolähteen mukaan Englannin Andrew-prinssin ja vaimonsa avioeron syy oli yksinkertaisesti se, että prinssi kyllästyi köröttelemään Fergussonilla.

Vaan nyt on käynyt niin, että Zetor-klupin rakennustakaan ei taajamasta löydy. Pysähdyn, heitän lenkin takaisinpäin ja tarkastan asian. Ei niin varmasti ole, ei ainakaan siinä, missä sen tietojeni mukaan pitäisi olla. Ei ole todellakaan Temmes entisensä!

Rantsilan Aarnipirtissä asiakkaat ylläpitävät J. L. Runebergin runoilemaa kuvaa siitä, kuinka "Rantsilassa riemu raikui, leiris oli juhla suuri". Paikkakunnan kaljaörsyilijät alkavat ilmeisesti saada päivätyönsä päätökseen. Ihmekös se sitten, että osa on jo kovin väsyneen oloisia. Tupakka-askin täältä juuri viitsii ostaa, mutta siihenkin käytetyssä ajassa on puolet liikaa.

Mutta paikkakunnan urheiluseuran nimi, varsinkin kun se on luettavissa kovin näköpaikalla tien vieressä, saa suupielet aavistuksen verran kohoamaan. Kyllähän Rantsilan Raikas ainakin yhtä hyvä nimi on kuin Saarijärven Pullistus! Sibbo Vargarna -seuraa en uskalla tässä yhteydessä mainita; sitä pidettäisiin ilman muuta kielivähemmistöön kohdistuvana syrjintänä.

Uljuan tekoaltaan padolla kiipeän padonharjalle vilkaisemaan vanhaa sorsastusjärveäni. Turvelautat näyttävät joko uponneen, tai ne on hinattu pois. Järvenselkä siintelee sinisenä ja tyynenä.

Pulkkilan Majanperällä on minulle erityisen suuri merkitys. Pysähdyn nytkin tiehaarassa polttamaan piipullisen.

Majanperällä asui jokin etäinen sukulaisperheemme. Kyläilimme siellä aina silloin tällöin. Eräs vierailu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Se oli syys-lokakuun taitteessa vuonna -61.

Perheellä oli mopo; sininen Monark, jossa oli harmaa, polkupyörän satulaa muistuttava istuin. Kiinnostukseni uudenkarheaan menopeliin ilmeisesti herätti kaikissa muissa huomiota. Ja sitten se tapahtui: Isäntä lähti kyntämään traktorilla jotain syrjäisempää vainiota ja kysyi, haluaisinko lähteä saattamaan häntä mopolla. Ja että halusinko!!! Ajamiseen tavittavat temput opin alle aikayksikön.

Ajoin kieli keskellä suuta traktorin perässä. Jonkin matkan päästä isäntä pysäytti ja esitti hyvin ystävällisesti, että ehkä minun olisi jo syytä palata takaisin. Pyysin, että saisin ajaa vielä vähän matkaa hänen jäljessään. Viidennen "vähän matkan" jälkeen oli pakko palata takaisin. Pihaan päästyäni isäni nosti Monarkin keskituelle, ja minä jäin istumaan satulaan kertaamaan mielessäni kokemaani.

Sain ajelun seurauksena kaikkien aikojen räkätaudin. Koulusta poissaolo ei olisi muuten haitannut yhtään, mutta keljutti kun en päässyt kavereille kertomaan mopoilustani.

Sen verran tapahtumalla luulisi olevan yleistä historiallista merkitystä, että Pulkkilan kulttuurilautakunta voisi pystyttää sille mopoaiheisen näköispatsaan. Majanperän tienhaara olisi kulttuurimuistomerkille varsin oiva paikka.

Sanovat Suomen keskipisteen olevan Piippolan Leskelänkylässä. Mutta se on väärää tietoa. Piippolalaiset ovat kierosti laskeneet Suomen merialueet mukaan saadakseen arvokkaan maantieteellisen pisteen pitäjäänsä.

Oikeasti, ilman merialueita, Suomen keskipiste on Puolangan Kempasvaarassa. Olemme kollegakaimani kanssa ottaneet tämän oikeellisen tiedon levittämisen sydämenasiaksi.

Seuraavaksi otamme yhteyttä Matkailun Edistämiskeskukseen, jotta edesauttaisivat väärin perustein pystytetyn patsaan purkamista Leskelänkylässä. Onhan toki sanomattakin selvää, että turistin on paljon ylevämpi seistä Suomen keskipisteessä Kainuun sinertävien vaarojen piirtyessä taivaanrantaan kuin kärvistellä Suomen muka-keskipisteessä soisella Kairanmaalla, jossa aina sataa. Patsas sijaitsee vielä kaiken lisäksi Kärpi-Matin kotikunnassa.

Haapajärvellä katselen ympärilleni, voisinko joltakin kysyä, onko täällä useitakin suksimiehiä, jotka eivät tiedä, mitä heidän perseisiinsä pistellään. Eipä näy sellaista, mutta kovin monta syyllisen näköistä kylänraitilla hiipparoi. Ja varmasti nämäkin kaikki olisivat valmiita "uskovaisina ihmisinä, kaksi sormea Raamatulla, täysin rehellisesti ja koko sydämestään" kertomaan totuuden - siis sen, joka sillä hetkellä parhaiten heidän etuaan ajaisi.

Karattuaan viime talven huumeleiriltä Lahdesta Mika Myllylä piiloutui kaikelta julkisuudelta. Hämäsi niin tarkoin, että jopa pukeutui vanhaksi ukoksi, jotta kukaan ei olisi tuntenut. Kunnes kaupassa vanha ruotimummo hänet tunnisti:

- "No, mutta Myllylän Mikahan se siinä!"
- "Kyllä te, rouva, nyt erehdytte."
- "No, Mikahan sinä olet."
- "Ja ihan varmasti en ole!"
- "Älä nyt, Mika, viitsi! Etkö sinä tunne minua? Minähän olen Immosen Janne!"

Köyhänperällä käännyn tielle nro 760 kohti Reisjärveä ja sieltä Lestijärvelle, jonka jälkeen ylitän urhoollisesti Suomenselän luoteeseen työntyvän haarakkeen.

Halsua on ensimmäinen kohdalle osuva Pohjanmaan pesäpallokunta, ja pian niitä tulee lisää. Sitä ennen renkaiden alle kuitenkin osuu hetkeksi Suomen Vetelin kunta.

Vimpelissä on jo syytä varoa, ettei jostakin päin kolahda pallo kalloon. Eikä päätään parane nostaa vielä Alajärvelläkään. Kummallista, kuinka Tahko Pihkalan lanseeraama peli, jossa kranaatin sijasta kyllä heitetään palloa, mutta koruttomasti haavoitutaan tai kuollaan, vetoaa kansaan juuri täällä Etelä-Pohjanmaalla. Toisaalta, paikalliset historialliset tosiseikat huomioon ottaen, ei siinä sittenkään niin kovin kummallista ole. Oikeita kranaatteja heiteltäisiin varmasti pelissäkin, jos niitä olisi hieman vapaammin saatavilla.

Vimpelin Veto, Alajärven Ankkurit, Nurmon Jymy.

Eino Uusitaloa on usein tituleerattu Lehtimäen "suureksi pojaksi". Mitä se kertoo paikkakunnan muun väen kokoluokasta?

Einon "suuruus" saattoi kyllä johtua näköharhasta; rähmällään olo tulkittiin 70-luvulla yleisesti miehuuden ja suoraselkäisyyden merkiksi.

Monet muistanevat suoralta kädeltä ainakin kaksi Einon suurajatusta. Ensimmäinen oli esittää Kekkosen uudelleen valintaa poikkeuslailla siinä vaiheessa, kun presidentin dementoituminen oli jo koko kansan tiedossa. Ja toinen oli esitys fasismin kukistumisen vuosipäivän julistamisesta Suomen toiseksi itsenäisyyspäiväksi.

Saattoi se kyllä olla niinkin, että kun oikein suuret pojat tarvitsivat oikein pöllöille ideoille julkituojan, joku aina muisti Einon. Ja Einohan oli valmis. Toki on myönnettävä, että esimerkiksi Tali-Ihantalan taistelujen vuosipäivän ehdottaminen Suomen toiseksi itsenäisyyspäiväksi olisi 70-luvulla merkinnyt poliittista itsemurhaa. Mutta se, kummalla puolella me viime sodassa olimme, pääsi Einolta kyllä unohtumaan pahan kerran.

Käyn asennolle Hotelli Mesikämmeneen Ähtärissä. Illastan hotellin ravintolassa. Läheiseen pitkään, varattuun pöytään kertyy parinkymmenen ihmisen seurue. Tarkistan tarjoilijalta, sattuisiko kyseessä kenties olemaan jokin opettajaporukka. Edeskäypä vastaa myöntävästi ja kysyy, miten arvasin. No, eihän semmoista voi olla huomaamatta, kun koko pitäjän viisaus kasaantuu viiden neliömetrin sisään.

Otan siivun Jamesonia unohtaakseni pakottavan poskiontelon ja painun pehkuihin.