|
|
25.8.2001 Vaan eihän tässä näin pitänyt käydä. Jameson on häipynyt teille tietymättömille, poskiontelotulehdus on tullut takaisin ja vielä lisäksi tuonut kaverinaan pöpperöisen olon. Istun pitkäänsä aamiaisella. Varsinkin sillit tekevät kauppansa. Ihmettelen taas kerran itsekseni, mikä himo minulla on syödä silliä hotelliaamiaisella, vaikka tiedän sen sitten janottavan pitkin päivää. Kotona sillinsyönti aamupalalla tuntuisi lähinnä kuvottavalta ajatukselta. Tutkailen eilen ostamaani karttaa ja suunnittelen päivän reitin tarkasti. Pitää olla strategia, muuten tulee tragedia. Täältä ensin Korppoolle, sieltä Houtskarin kautta Iniölle ja sitten takaisin mantereelle. Siinä se on, noin sen pitää mennä! Hinaudun pikku hiljaa tien päälle. Eikä siellä sitten muita olekaan. Kesämökkiläiset tuntuvat nukkuvan sen verran pitkäänsä, että saan tehdä matkaa omassa hyvässä seurassani. Saan aikaan jonon Nauvo - Korppoo lautalle. Edessä oleva auto ei siihen ole vielä yksinään pystynyt. Aamu on lämmin ja täysin tyyni. Autosta ei näy mitään liikettä. Tunnen edelleen olevani jotensakin omissa oloissani. Lautta saapuu, ja edessä olevaan autoonkin syntyy jonkinlaista elämää. Ajamme lautalle. Muita sinne ei sitten tulekaan. Rannasta suuntaan suoraan Houtskariin menevälle lautalle. Lauttasatama on paria lokkia lukuun ottamatta täysin eloton. Istun laiturin reunalle räkimään veteen poskionteloni tuotoksia. Hetken päästä satamaan johtavalla tiellä lähestyy peräkärryä hinaava Saab. Lopetan varmastikin kyseenalaiselta näyttävän puuhasteluni ja nousen seisomaan. Hetken päästä saappimies tulee juttusille. Kysyn häneltä aikatauluista. Hän kertoo sellaisen takavuosina olleen viereisen vajan seinässä mutta myrskyn tai jonkun lapsuudessaan ahdistuneen nuoren sen siitä repineen. Asialla ei sinänsä ole kuulemma kovin suurta merkitystä; lautat tulevat ja menevät omaan tahtiinsa. Että kun tässä aikamme odotellaan, niin sitten se sieltä kyllä tulee. Odottelemme ja polttelemme. Kaveri kertoo olevansa Turusta ja menossa mökilleen Norrskataan. Hän otaksuu minun olevan menossa samalle saarelle. Kerron hänelle reittisuunnitelmani. Saan kullanarvoisen vinkin: ei kannata. Houtskariin saakka pääsen kyllä näillä omaa aikatauluaan noudattavilla TVL:n maantien jatkeilla. Mutta Houtskarista Iniöön ja sieltä taas mantereelle minun pitäisi käyttää saariston yhteysaluksia. Ne kulkevat ihan miten sattuu, ja niihin on saaristolaisilla etuajo-oikeus. Kaiken lisäksi nyt on vielä viikonloppukin, ja jonot iltapäivällä sen mukaisia. Lopullisen niitin suunnitelmilleni kaveri lyö kertomalla juuri lukeneensa Iltalehdestä motoristista, joka oli jäänyt loukkuun Iniölle. Yöpaikkaa ei ollut löytynyt, ja ainoa auki oleva liike oli ollut kioski, josta ostamillaan jätskeillä motoristiparka oli viikonlopun yli elänyt. Ilman strategiaa tässä olisi nyt käsillä tragedia. Norrskatan lautta lähestyy, ja päätämme vielä kysyä laivureilta yhteysalusten aikatauluista. Lautturit kertovat aikataulun kyllä jostain löytyvän. Toinen heistä häipyy lautan uumeniin. Pitkän ajan kuluttua hän palaa sieltä aikataulu mukanaan. Tutkimme sitä sakilla, mutta mitään tolkkua siitä ei saa yksikään. Vanhempi miehistä sanoo, ettei sillä mitään väliä ole, ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Taitaa olla jo viisaampi uskoa! Kiitän avusta. Seuraan vielä Norrskatan lautan häipyvän ulapalle. Mielessäni käy ajatus, että ostan takalaukun täyteen ruokaa ja hommaan vielä jostakin pimeän pullon. Seilaan sittenkin Houtskarin kautta Iniölle. Soittelen vaikkapa maanantaiaamuna esimiehelle ja selitän force majeure -tilanteen. Tulen kyllä töihin, kunhan olosuhteet sen sallivat. Onneksi järki kuitenkin voittaa! Ja eipä mitään, tulipa tässäkin satamassa vierailluksi.
Ajan Korppoon keskustaan - vähältä pitää, etten vahingossa sen läpi sitä huomaamatta. Elämisen merkeiksi keskustan bussipysäkille on jätetty pari ukkoa kiskomaan kaljaa naamaansa. Jatkan matkaa kohti saaren eteläkärkeä. Mäntykankaan läpi ajellessani minut yllättää kummallinen deja-vu -tunne; aivan kuin olisin ollut täällä aiemminkin. Tuntuu vähän oudolta. Vaan jospa minä olenkin edellisessä elämässäni ollut vaikkapa korppoolainen kalastaja. Tai ei sentään; karman lain mukaanhan elämänsä kunnollisesti elänyt siirtyy seuraavassa elämässä askelta korkeammalle portaalle. Eihän se ole mahdollista, että svenska talande bättre folkin edusmiehestä tulisi kuoltuaan ihan tavallinen suomenkielinen - ja lisäksi oululainen - ukonjötikkä. Ja toki minä jo edellisessäkin elämässäni olen ihan kunnolla elänyt. Todennäköisesti olen ollut korppoolainen mäntypistiäinen paikallisissa männynkäkkäröissä, joissa niitä nytkin näkyy olevan. Kaipa oululaisetkin pistiäisiä yhden portaan verran korkeammalla ovat! Takaisin Nauvolle ajellessani kertailen Korppoo-tietouttani, joka ei suuren suuri ole. Korppoolaisesta urheiluseurastakaan en ole kuullut koskaan puhuttavan. Tuskin kukaan muukaan. Nauvossa toki on Nagu Segelsällskap. Eilisen kokemuksen perusteella olen valmis väittämään seuraan kuuluvan koko naguyhteisön; niin täydessä seilissä oli lähes joka iikka. Lauttarannassa uiskentelee kaksi joutsenta. Ne lipuvat hiljalleen näennäisen vaivattoman näköisesti kaulat uljaasti kaarella. Kyseessä taitaa olla pariskunta - joutsenethan muodostavat elinikäisen parisuhteen. Menossa on jonkinlainen perheneuvottelu, koska linnuista suurempi, ilmeisesti koiras, nyökyttelee kovin nöyrän tuntuisesti naaraalle. Jotensakin inhimilliseltä vaikuttava tilanne. Mutta sitten rouva Joutsen tekee pahan virheen. Se nousee rantaan ja paljastaa, mikä persejalkainen hirvitys se tosiasiassa on. Jalat ovat mustat pökkylät, ja niiden päissä lumikengän kokoiset läpyskät. Otus vaappuu puolelta toiselle kuin myrskyn kourissa oleva laiva. Herra Joutsen on tainnut tavata elämänsä sulostuttajan vesielementissä, tai ensi-ihastus on sen aikanaan sokaissut. Mutta varmaa on, että nykyään herran silmiin nousee alkukantaisen elukkamainen himon kiilto sen tavatessa simpsakan pitkäsäärisen naaraskurjen. Katselen lautalta Airiston suuntaan. Siellä näyttää olevan menossa regatta. Ajamme kilpareitin poikki. Kilpailun johtovene tulee kohti "virsikirjalla" ajaen ja jättää muut jälkeensä selvästi. Muut eivät vissiinkään oikein hoksaa, että tuuli puhaltaa suoraan perästä, ja purjeita voisi levittää sille niin monta neliötä kuin mitä niitä ikinä löytyy. Tai jospa muu porukka on niitä eilisiä Nauvon rantabaarin asiakkaita - se kyllä selittäisi kaiken. Paraisten puolella on tien vieressä vanhaan torppaan rakennettu kahvila; nimenomaan kahvila, ei baari. Päätän hörpätä kupillisen. Pihalla on puusta tehtyjä lampaita ja porsaita. En uskalla veikkailla, millainen myynninedistämiskikka moinen karja on, mutta mieleen tulevat serkkupojan kanssa tekemäni käpylehmät ja hakohevoset ajalta, jolloin puolikarkeat jauhotkin olivat karkeampia kuin nykyään. Pihassa seistä pojottaa myös kopostus, jota kutsutaan majstångiksi. Minulle niiden käyttötarkoitus ei ole koskaan valjennut. Epäilys minulla tosin kyllä on; ne ovat Klu Klux Klaanin paikallisten prospector-kerhojen pystyttämiä. Jään kahvittelemaan pihapöytään. Samalla voin pitää silmällä, jos ristin polttoon karauttaa selkähevosta noiden ylikansallisten aatefilosofien paraislaisia opetuslapsia. Niitä on olemassa. Ovat vain naamioituneet Piffen -nimen (Pargas IF) taakse. Hämäyksen vuoksi esiintyvät käsipalloseurana. Kahvitellessani yritän muistella, miten päättyi viime sunnuntain Grankulla Hiphåppare ja Lojo Nyckelharpare -seurojen välinen käsipallomatsi: sen lajin seuraaminen on meille oululaisille todella läheistä ja tärkeää. En saa mieleeni. Huppuheikkejäkään ei näy, tulevat varmasti sitten illan mittaan. Helle alkaa painaa päälle. Jatkan matkaani. Paraisilla huomioni kiinnittyy niin tiukasti Partekin kalkkilouhosten kuonakasoihin, että olen vähällä ajaa viehättävän auringonkukkapellon ohi. Kurvaan takaisin kuvaamaan sen. Paraisten keskustassa on varsinainen kaupunkiarkkitehtuurin helmi - ja tämä ihan ilman sarvia ja hampaita. Kaupungin merihenkisyyttä on korostettu koristelemalla liikenneympyrä mastoilla ja purjeilla. Näkyvyydellekään niistä ei ole haittaa. Oikein näppärä idea! Siitä juolahtaa mieleeni, että trendikkyytensä osoitukseksi TVL on alkanut nimittää liikenneympyröitä kiertoliittymiksi, mikä ei sitten taas olekaan yhtään näppärä idea. Parainen on ainoa kaupunki Suomessa, joka rajoittuu kokonaan veteen. Kaarinaan sen yhdistää todella komea silta. Vesistö Kaarinan ja Paraisten rajalla olisi kuvaamisen väärti. Mutta eivätpä ole, juuttaat, laittaneet minkäänlaista pysähdyspaikkaa sillan pieleen. Kun tässä ei ole minkäänlaista kiirettäkään, päätän heittää lenkin Kuusiston linnassa, niihin kun ei meillä päin aivan joka paikassa törmää. Linnaan ei ilmeisestikään vierailijoita haluta; jos toisin olisi, viitoitus laitettaisiin varmasti kuntoon. Yleinen tie loppuu, eikä opastusta ole missään. Yksityinen tie näyttää johtavan maatalon pihaan. Jatkan sinnillä eteenpäin. Kaipa minut joku käännyttää, jos olen luvattomalla alueella. Hetken päästä linnanrauniot putkahtavat näkyviin. Moisen opastuksen ansiosta ole ihmekään, että olen paikalla ypöyksin. Kiertelen raunioilla ja pöljäilen ympäristössä. Luen esittelykyltin: Suomen katoliset piispat rakensivat keskiajalla Kuusiston linnan, joka toimi heidän turvapaikkanaan uskonpuhdistukseen asti. Ensimmäinen maininta Kuusistosta on piispa Maunu I:n vuonna 1295 päivätyssä kirjeessä. Piispainkronikan mukaan Kuusiston linna rakennettiin piispa Ragvald II:n aikana vuonna 1317. Novgorodilaiset tuhosivat sen jo 1318. Vaikutusvaltaiset 1300-luvun piispat Pentti ja Hemminki oleskelivat paljon Kuusistossa. Hemmingillä tiedetään olleen turvanaan 40 aseistettua miestä. Linna eli loistokauttaan 1400-luvun alussa, jolloin sitä hallitsi suurin keskiaikainen kirkkoruhtinaamme Maunu II Tavast. Hänen aikanaan päälinnaa laajennettiin ja todennäköisesti aloitettiin esilinnojen rakentaminen. Linna paloi piispa Konrad Bitzin aikaan 1485 vaiheilla. Korjauksiin ryhdyttiin ripeästi ja ne jatkuivat vielä Maunu Särkilahden aikana 1489 - 1500. Piispojen valtakausi Kuusistossa päättyi 1522, jolloin Suomen viimeinen piispa Arvid Kurki pakeni Ruotsiin, ja linna joutui tanskalaisten haltuun. Kustaa Vaasa valtasi linnan tanskalaisilta, muttei liittänyt sitä puolustusjärjestelmäänsä, vaan määräsi vuonna 1528 purettavaksi tämän katolisuuden tukikohdan. Kuusiston saari maatiloineen kuului Turun piispoille ja monet tilat Piikkiönlahden toisella puolella olivat linnan vuokraviljelijöitä. Näin linna maatilojensa keskellä oli tuulahdus mannereurooppalaisesta linnalaitoksesta. Kolmikerroksinen linna monine puolustustorneineen kuvasti hyvin keskiaikaisten piispojen suurta vaikutusvaltaa. Linnan rauniot on rauhoitettu muinaismuistolailla. Ajelen takaisin Kaarinan keskustaan. Maisemat muistuttavat kovasti Roslagenin vastaavia, ja samoilla leveysasteillahan tässä ollaankin. Käännyn kohti Piikkiötä. Muutaman kilometrin matkan tunnen olevani kuningas Guzzin selässä Kuninkaantiellä, josta matkailijoille suunnattu esite kertoo seuraavaa: Kuninkaantie on pohjolan tärkein matkailureitti, joka noudattaa vanhan postitien linjaa. Tietä ovat 1300-luvulta saakka kulkeneet kuninkaat ja heidän kuriirinsa, piispat ja porvarit, taiteilijat ja armeijat. Ruotsin suurvallaan läntiset ja itäiset alueet toisiinsa liittänyt Kuninkaantie kulkee Bergenistä Atlantin rannikolta Oslon ja Tukholman kautta Maarianhaminaan, edelleen saariston kautta Turkuun ja Etelä-Suomen halki aina Viipuriin ja Suomenlahden sopukkaan Pietariin asti. Alkuperäinen tie on vielä osittain käytössä. Esitteessä sanotaan tiestä paljon muutakin, mutta se lyö jo niin pahasti överiksi, etten ilkeä lukea lappua loppuun. Viipotan Turun ohi moottoritietä ja hoksaan, ettei ole enää puoltakaan vuotta siihen, kun Suomen Turku julistaa taas joulurauhan. "Suomi" -sanan käyttämisessä tässä yhteydessä ei turkulaisesta näkövinkkelistä katsoen toki ole mitään kummallista. Voisihan nimittäin olla, että Sierra Leonen Turku, Trinidad & Tobaccon Turku ja Mongolian Kansantasavallan Turku julistaisivat joulurauhan samaan aikaan. Kun ihmiset kuulevat, että lähetys tulee Suomen Turusta, he tietävät automaattisesti saavansa vastaanottaa evankelis-luterilaisen joulurauhan, joka on aivan eri luokkaa kuin joidenkin musulmaanien ja hippihindujen epäkaupallinen mukajoulurauha. Samalla jouluun valmistuva rahvas tietää kuuntelevansa Ylen ykköstä, joka lähettää vain laatuohjelmia. Eri maiden nimien makustelu tuo mieleeni viimeöisen viskinhuuruisen unen.
Tämä saa olla viimeinen kerta kun syyllistyn moiseen soitteluun keskellä yötä. Tai jospa yhden kerran vielä soitan. Se menee Indonesiaan Megawati Sukarnoputrinille. Sen jälkeen lopetan öisen häiriköinnin sekä Veikko Huovisen tuotannon lukemisen. Siitä tuntuu saavan niin kovin huonoja vaikutteita ja käyttäytymismalleja. Vaan nyt minä olen jotenkin, vastoin parempaa tahtoani, joutunut kasitielle, joka on liian tuttu, jotta sillä viihtyisi. Poikkean jonkin matkaa Turun pohjoispuolella kahville. Kahvilan vieressä on soramonttu, jossa on lapsia uimassa. Istun ulkopöytään ja tutkailen kartasta mahdollisuutta päästä aivan meren rantaa kulkevalle tielle. Puuhasteluni keskeytyy kun naapuripöytään ilmestyy siististi puettu keski-ikäinen naishenkilö kukkahattu päässä. Ainoa leidimäistä mielikuvaa häiritsevä seikka on, että rouva on ympäripäissään. Hän hakee pullon keskikaljaa ja istuu juomaan sitä kukkahattu korvallisella. Kesäkeiju laittaa huulensa huolellisesti tötterölle ja yrittää viheltää jotakin. Tuloksena on epämääräistä tuhinaa. Parin yrityksen jälkeen hän päättää ilmeisesti luopua kahvilan muiden asiakkaiden viihdyttämisestä. Seuraavaksi tämä turkulaisen keskiluokan edustaja alkaa tutkailla, millaisille kinkereille hän on joutunut - ja tietysti pahaksi onnekseni bongaa minut. Hän ottaa kontaktia vilkuttamalla viehkosti sormillaan ja keikistelemällä päätään puolelta toiselle. Päätän olla noteeraamatta häntä, vaan sehän ei tarmokasta naisihmistä lannista. Hän uudistaa vilkuttelunsa. Muut asiakkaat katselevat hienotunteisesti kuka mihinkin, mutta seuraavat tilanteen kehitystä tarkasti. Tunnen oloni jotensakin kiusalliseksi! Kysyn kohteliaasti, kärpäsiäkö rouva huitoo. Kaunotar tekee kädellään kiivaan liikkeen ikäänkuin todella hätistäisi jotain pois. Hän kysyy, mihin olen menossa. Vastaan, että ikävä kyllä päinvastaiseen suuntaan kuin rouva. Keskustelumme tyrehtyy siihen. Hän hörppää lasistaan ja kiinnittää huomionsa tummaaan pukuun pukeutuneeseen, Iltalehden taakse kätkeytymään pyrkivään mieheen. Huokaisen helpotuksesta. Soitan Simolle ja tarjoudun yövieraaksi Vaasaan. Simo toivottaa tervetulleeksi. Lupaa vielä tulla Bemarillaan johonkin matkaan vastaan. Sovimme, että soitan muutaman tunnin päästä uudelleen. En hakeudu rantaan, vaan päätän pysyttellä suosiolla kasitiellä. Laitilassa on kekseliäs mainos tienposkessa. Siinä LVI-alan yrittäjä tuo esille firmansa ja sukunsa pitkän ammattiperinteen. Kyltissä seisoo kissankorkuisin kirjaimin: "Vettä jo toisessa polvessa". Ajatusyhtymälle on pakko naurahtaa. Porissa poikkean syrjään päätieltä kohti Reposaarta. Matkalla sinne poikkean Yyterissä. Tupakan verran tässä on toki aikaa pysähtyä miettimään menneitä. Juhannuksena 1963 Yyterissä esiintyi Rolling Stones. Bändi oli tietysti aivan pakko nähdä. Ajoin mopollani, Solifer Exportilla, mökiltä Kankaanpään asemalle. Sieltä junalla Poriin ja linja-autolla Yyteriin. Isä ja äiti varoittelivat, ja itsestäkin tuntui kuin olisin matkustanut maailman toiselle äärelle. Konsertista jäivät mieleeni Bill Wymanin synkeä olemus ja Brian Jonesin pisaranmuotoinen kitara. Keith Richardsinkaan naamavärkki ei ollut aivan niin poimuilla kuin tänään; eikä tainnut olla omanikaan. Esiintymislava oli aivan tavallinen tanssilava - valoefekteistä ja muista vastaavista hömpötyksistä ei ollut tietoakaan. Mutta "Walking the Dog", "Around and around" ja monet muut kappaleet kyllä täyttivät Yyterin äänimaailman täysin. Säilytin sisäänpääsylippua vuosien ajan muistona, mutta nyt se on jo hukkunut johonkin. Käsi pystyyn kaikki, jotka olivat mukana karkeloissa! Rannalla on auringonotto täydessä käynnissä. Pitäisi oikeastaan varmistaa ohi käveleviltä herrahenkilöiltä Reiskalta kuulemani tieto. Sen mukaan Viagra Lightsilla ei oikein tosi toimiin pysty. Mutta kun yhdenkin nappaa, niin onpa mellevää käveleskellä rannalla uikkareissa. Sitten vain suunnaksi Repoluoto eli Räpsöö, kuten paikalliset sitä kutsuvat. Samalla joutuu kyllä kauhistelemaan Meri-Porin tuulivoimaa jauhavia myllyjä. Tännekin noita hirvityksiä on pystytetty. Paikka on nimeltään Porin Hyötytuuli-puisto, ja se on kuulemma Suomen suurin tuulivoimala. Voi kauhean kamala sentään! Reposaari.netin webbisivu kertoo Räpsöstä mm., että Reposaari sijaitsee Porin edustalla Pohjanlahden rannalla, Kokemäenjoen suistossa, sen ikivanhan merenkulkureitin varrella, joka itämereltä johtaa Pohjanmaan jokien suupuolessa olleisiin kauppapaikkoihin. Tämä noin kolme kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä saari sijaitsee aavan meren ja mantereen välittömässä läheisyydessä. Edullisen sijaintinsa sekä ainutlaatuisen suojaisen ja syvän luonnonsatamansa vuoksi Reposaari oli jo vanhastaan tuttu kauppamiehille ja sotaretkeilijöille. Reposaarelle pääsi ennen mantereelta vain laivalla, kunnes vuonna 1956 valmistui tie saarelle. Se kulkee ensin merenlahden halki kauniina pengertienä ja jatkuu edelleen saarien ja luotojen kautta Reposaarelle. Reposaaren kaupunginosa on omaleimainen paikka. Vierailleen se esittäytyy ystävällisenä ja kiehtovana pienoiskaupunkina. Se tarjoaa uljaita merinäkymiä ja monia kiinnostavia yksityiskohtia. Moni-ilmeiset puutalot ja rehevä satamapuisto tekevät saaresta maalauksellisen. Reposaarella vaalitaan edelleen perinteitä. Esimerkiksi päivällä pidetään tunnin siesta, jolloin kaupat suljetaan ja ihmiset katoavat kaduilta. Meri liittyy Reposaaren historiaan myös ikävällä tavalla: Lokakuun alussa 1925 pidettyjen laivastoharjoitusten yhteydessä usean laivan osaston tarkoituksena oli purjehtia Helsingistä Tornioon. Pohjanlahdella osasto joutui ankaran myrskyn kouriin ja hajosi. Yksi torpedoveneistä, S2, ajautui Reposaaren edustalle, jossa se upposi vieden mukanaan 53 merisotilasta. Reposaarelaiset seurasivat S2:n viimeisiä hetkiä rannalta. Seuraavana vuonna torpedovene nostettiin pintaan, ja vielä löytyneet 23 ruumista haudattiin Reposaareen. Onnettomuuden muistoksi Reposaaren kirkkopuistoon pystytettiin Wäinö Aaltosen veistämä patsas. Juttelen hetken aikaa rannassa mattopyykillä olevan tytön kanssa. Hän sanoo reposaarelaisen elämisen tempon olevan juuri niin hiljaista ja uneliasta kuin miltä näyttääkin. Paitsi talvella, jolloin tempo kesäisestä hieman hidastuu. Tyttö kertoo vielä, että paikkakunnan kahdesta urheiluseurasta Reposaaren Kunto on se, jota on syytä kannattaa. No, uskonhan minä. Kiertelen vielä hetkisen ympäri kylää. Sitten on jatkettava matkaa ja melko kiireellä, jos mieli olla Simon kanssa sovitussa treffipaikassa aikanaan. Ehdin tupakoida ja potkiskella kiviä runsaan varttitunnin Långaminnen ja Sundomin tiehaarassa ennenkuin Simon RS:n bokserin jumpsutus alkaa kuulua. Simo ehdottaa, että ajelisimme kaupunkiin vanhan meteoriittikraaterin kautta. Mikäpä se siinä. Söderfjärdenin peltoaukea sijaitsee noin 10 km Vaasan eteläpuolella. Puolet peltoaukeasta kuuluu Sundomin kylään ja toinen puoli Sulvan ja Munsmon kylään. Söderfjärdenin meteoriittikraateri syntyi meteoriitin iskeytyessä maahan n. 520 miljoonaa vuotta sitten. Kraaterimuodostuma on hyvin säilynyt. Ilmasta katsottuna näkyy selvästi Söderfjärdenin peltoaukean pyöreä muoto, jota reunustavat kallioiset mäet. "Suomen kaunein meteoriittikraateri" on halkaisijaltaan 5-6 km ja syvyyttä on yli 300 m. Se on täyttynyt maalajeilla, mm. kambrikautisella hiekkakivellä. Kaikki muut kahdeksan Suomen tunnettua meteoriittikraateria ovat epäsäännöllisen muotoisia järviä, eivät kraaterinmuotoisia. Maapallolta tunnetaan vain n. 180 meteoriittikraateria. Vaan tännehän ei ole syytä jäädä viipyilemään. Johan tuosta näkee, että jumalakin on aikapäiviä sitten nähnyt parhaaksi rangaista pakanallisia rantaruotsalaisia nakkaamalla kiven niiden niskaan. Äkkiä Vaasaan! Leena on laittanut pöydän koreaksi. Käymme Simon kanssa syömään. Valittelen tukkoista oloani, joka ei vain tunnu käyvän yhtään paremmaksi. Simon mielestä kannattaisi kokeilla kahtakin eri lääkettä: Renoiria ja Jack Danielsia. No, ei kai siinä sitten mitään, jos kerran vanha eteläpohjalainen kansanperinne tuommoiset lääkitsemistavat hyviksi tietää. Simo lämmittää saunan. Otamme miehekkäitä löylyjä. Pesuhuoneessa turautan nenääni tavaksi tulleen maneerin mukaan. Ja voihan helkkari! Nenässäni ollut takaiskuventtiili, joka ajoittain laski ilmaa toiseen vaan ei toiseen suuntaan, ajoittain ei kumpaankaan, aukeaa. Poskiontelo tyhjenee, ja tukoksen aiheuttaja irtoaa. Se livahtaa niljakkaasti karkuun viemäriin ennen kuin ehdin saada sen kiinni. Menköön! Vedän ilmaa sisääni niin että sieraimet läpättävät. Soitan ilouutisen vaimolleni, joka on kyllä koko ajan pyrkinyt välttelemään keskustelua poskiontelostani ja pikemminkin katsellut vaivaantuneesti pitkin seiniä. Efflo, ergo sum! Hengitän, olen siis olemassa! Vaasassa vietetään venetsialaisia. Istumme Simon kanssa viilenevässä illassa pihalla ja katselemme ilotulitusta. Nautin määrätyn lääkekuurin loppuun. Simo pitää itseään sen verran herkkänä sairastumisille, että katsoo hänenkin olevan syytä pyrkiä jo etukäteen estämään tautivuoteelle kaatuminen. Simo kertoilee leveällä eteläpohjanmaan murteella vanhoja sattumuksia Lapualta. Murretta on hauska kuunnella, eikä jutuissakaan ole mitään vikaa. Saattavat olla osin tosiakin. Myös työelämää on pakko sivuta muutamalla sanalla. Olemme kovin yksimielisiä siitä, että eipä taida olla palkkatyön orjuudessa yhtään sellaista, jolla ei olisi idioottia esimiehenä. Illan päätteeksi mollaan paskarakoon vaasalaisen Vaconin, jonka pörssikurssin kehitys erehdyttävästi muistuttaa kuolleen EKG-käyrää. Simoa naurattaa. Jossakin vaiheessa on pakko käydä asennolle. Makaan vielä pitkäänsä valveilla. Nautiskelen uudesta olotilastani nenäni välityksellä. Jostakin kummasta mieleeni iskostuu laulunpätkä, josta en nyt millään tunnu pääseväni eroon. Melodia kiertää mielessäni tympääntymiseen asti. Se menee samalla sävelellä kuin "Keitä te ootte, te pienet poijat...". Sillä olen monen monta kertaa nukuttanut molemmat lapsemme ja käyttänyt laulua samalla hengellisen kasvatuksen antamiseen - tosin salaa vaimolta. Uskon jälkikasvun keränneen suuren suosion laulamalla sitä aikanaan seurakunnan päiväkerhossa.
Testaan vielä poskionteloiden toiminnan. Henki kulkee, hyvä niin. Huomenna kotiin. Vaan kovin ovat kesyiksi menneet nämä reissut. |
