Midtskogenin muistokivi.

Kuva ateenalaisen alakoulun seinältä
29.10. 2005.

Norjalainen sotilas töräyttää
perääntymiskäskyn.

Aseveli vetäytyy käskyn mukaan.

Pakokauhu leviää.

Elverumin kirkko ja kirkkomaa.

Rajapyykki.

Idren kulttuuritalo.

Saaren haluaisin, vaikka pienenkin.

Erotusaitaus.

Idren hiihtokeskuksen takapuoli.

Tien numero vastaa tien kuntoa.

Maalaistalo Sorvattnessa.

Tien korkein kohta.

Tie laskee kohti Linselliä.

Ruotsi siirtyy tietulleihin?

Täältä niitä saa.

Storsjön rantalaituri.

4.7.2005

Kutunjuustoa aamiaiseksi. Ei hyvältä kuulosta - eikä kyllä maistukaan. Mutta when in Norway, do as the Norwegians do!

Arvon mielessäni, lähtisinkö kiertämään kaupungin olympialaisnähtävyydet. Nythän se kävisi mainiosti hyvin nukutun yön jälkeen. En kuitenkaan saa tarpeeksi irti itsestäni; maantien houkutus on liian suuri. Ja piruako niitä norskien voittoja tutkimaan! Mitaleissa pitäisi olla merkinnät siitä, millä dopingilla voitot on saavutettu. En ole katkera mutta kuitenkin..... Vakavasti puhuen tämä lusmuilu ei kyllä ole yhtään hyvä juttu. Eilinen jo oli jonkinlaista ajelehtimista eteenpäin. Jos tässä ei saa uudestaan kiinni matkanteon juonesta, niin huomenna viimeistään kodin viekotukset saavat pääroolin, ja sen jälkeen seuraava pysähtymispaikka on Lillukkatiellä Oulun Rajakylässä.

Inhan idän suuntaan tiet suoristuvat, ja ajamisessa on taas etenemisen tuntua.

Vähän ennen Elverumia äkkään tien reunassa muistopatsaan. Pyörä ympäri ja tutkimaan, mitä täällä on touhuttu. Vastaus löytyy infotaulusta:

Kun saksalaiset tunkeutuivat Norjaa huhtikuussa 1940, kuninkaallinen perhe ja maan hallitus pakenivat Oslosta, ensin Hamariin ja sieltä Elverumiin. 9. huhtikuuta Stortinget (parlamentti) kokoontui Elverumissa ja antoi hallitukselle vallan huolehtia maan kansallisista eduista. Norjan asejoukot ja vapaaehtoiset, yhteensä 90 miestä, torjuivat saksalaisten yrityksen vangita kuningas ja hallitus. Seuraavana päivänä Saksan lähettiläs Brauer esitti kuningas Haakonille antautumisultimaatumin. Kuninkaan kuuluisa vastaus oli yksiselitteinen "Nej". Kostoksi saksalaiset pommittivat Elverumia.

Vastaavanalaista "Ei" -juhlapäivää vietetään Kreikassa 28.10.

28.10. 1940 Mussolini esitti Kreikalle antautumisvaatimuksen. Pääministeri Metaxa vastasi vaatimukseen kieltävästi "Oxi". Mussolini aloitti taistelutoimet Kreikkaa vastaan, mutta Italian joukot eivät menestyneet. Kreikka vallattiin vasta saksalaisten tultua hätiin. Balkanin tapahtumat siirsivät operaatio Barbarossan aloittamisen juhannukseen 1941.

Pyöriskelen hetken ympäri Elverumia. Paikka on nopeasti katsastettu. Pistäydyn kirkon viereisellä hautausmaalla. Ajaudun juttusille seurakunnan työntekijän kanssa. Kyselen sankarihaudoista. Mies ei ensin oikein ymmärrä, mitä tarkoitan. Tarkoitan yhtenäistä aluetta hautausmaasta, johon sodassa kaatuneet on haudattu. En tarkoita joukkohautoja. Selitän suomalaisen sankarihautakäytännön. Norjassa ei sellaista kuulemma ole; kaatuneetkin on haudattu omiin sukuhautoihinsa. Mies kysyy vielä, onko sankarihautoja Suomessa kaikilla hautausmailla. Käytännössä kyllä. Hän pitää järjestelmää hienona kunnianosoituksena henkensä maan puolesta antaneiden muistoksi. Olen samaa mieltä.

Hiihtäjäpatsaiden kuvaaminen saa aikaa oudon ajatusleikin. Varmaan sopimattomankin, vaan minkäs teet.

Nybergsundissa alkaa kahvihammasta kolottaa. "Alako niin syäntä kuivaamaan" isoäitiäni lainatakseni. Pistän pyörän parkkiin ja suuntaan kohti kahvikupillista ja inhottavan lihottavaa pullaa. Ensimmäisen kahvilan ovi on auki, mutta isäntä ilmoittaa liikkeen olevan oikeastaan kiinni. Toisessa sama juttu. Kolmannessa näkyy liikettä sisällä, mutta en löydä sinne ovea. Hyppään pyörälle ja jatkan matkaa hieman hämmentyneenä. Luottamus terveeseen järkeen on kokenut pienen kolauksen - mutta norjalaisten vaiko oman itseni?

Ennen Drevsjötä tie muuttuu kuoppaiseksi, ja tärähtelyt välittyvät istuimen putken kautta kipeinä suoraan häntäluuhun.

Olen varmasti viimeinen ihminen jumalan luomistöitä arvostelemaan, mutta pakko siihen nyt vain on hieman puuttua. Tuo miehen lantion seutu kyllä osoittaa pitkäjänteisen suunnittelun puutetta. Toisaalta siinä on piirteitä, jotka kielivät jopa yltiöpäisestä kokeiluhengestä, ja siitä, ettei työhön ole kaikilta osin syvennytty siihen kuuluvalla vakavuudella.

Häntäluulla ei ole pienintäkään virkaa sillä paikalla, jossa se nyt on. Sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla etupuolella. Siis sillä paikalla, jossa nyt on miehisen kehon ainoa hydraulisesti toimiva elin. Kun kaikki muut ruumiinosat toimivat moneen suuntaan kääntyvien nivelten ja mekaanisten vipujen avulla, moinen hydrauliikkahullutus tuntuu suorastaan kevytmieliseltä. Nestepaineen toimimisen testaaminen esimerkiksi tahdonalaisessa korvien kääntelemisessä olisi helppo ymmärtää, ja kokeilun onnistumisen kannalta tulos olisi ollut yhtä merkittävä. Mutta että mennä noin herkälle alueelle! Sitä on suoraan sanoen vaikea sulattaa. Nyt eivät käänny korvat, ja sen toisenkin elimen nestepaineiden nostamisessa ja ylläpitämisessä monella on hankaluuksia. Vaikea siihen varmasti enää on puuttua, mutta kyllä siitinluu olisi kova sana.

Sen korkea luotettavuus- ja käyttövarmuusaste takaisi monilta osin huolettoman avioelämän. Ja kun meille miehille - kullekin vuorollaan - tulee ikä täyteen, siitinluun voisi jättää puolisolle mieluisana ja konkreettisena muistona yhteisistä vuosista, varsinaisena perintökaluna. Siitä tulisi esimerkiksi varsin oivallinen samppanjavispilä leskelle, jolla jo on ollut kaikkea. Somasti koristeltuna siitä saisi yksilöllisen talismaanin, jolla sopisi janojuomaa hämmennellä leskirouvien iltapäivätissutteluilla ja samalla kaiholla muistella lihavampia - lihallisempia - aikoja.

- "Anteeksi, mutta saisinko vilkaista vispilääsi?"
- "Toki, ja kokeilepa hämmentää sillä samppanjakuplat pintaan."
- "Oi, oi, onpas tämä aika jötikkä!"

Eläessään vaatimatontakin mediaseksikkyyttä nauttineen herrahenkilön siitinluulla voisi perikunnalle olla myös taloudellista merkitystä. Jonkun rakkausrunoillaan teinityttöjen yöunia järkyttäneen tommytabermanin osteoporoosin haprastamalla vispilälläkin voisi huutonetissä muutaman kympin tienata. Että saatiinpahan turhakin äijä tienaamaan!

Joopa joo! Överiksi alkaa mennä kun mielikuvitus pääsee vapaasti temmeltämään.

Pidän Drevsjössä pikku paussin. Istun hetken uimarannan laiturilla ja liotan varpaitani vedessä. Toimeni eivät näy aiheuttavan kalakuolemia ainakaan suuremmassa mittakaavassa. Saappaat jalkaan. Täältä tullaan, Ruotsi!

Laskettelen alas Köli-vuoriston itärinteitä. Nyt ollaan sen verran korkealla, etteivät vuoret tunnu kaatuvan niskaan. Näkymät ovat todella hulppeat.

Idressä on helle. Muita siellä ei sitten juuri olekaan. Hiihtosesongin aikaan kylä tuskin on aivan yhtä kuollut. En viitsi lähteä varsinaiseen hiihtokeskukseen. Tähän aikaan vuodesta siellä tuskin on juurikaan mitään näkemistä. Juon kahvit ja syön jätskin. Jatkan tietä numero 70 kohti Särnaa.

Älvrosissa käännyn tielle numero 311. Suuri numero on varmastikin enne tien kunnosta. Pari kilometriä risteyksestä on poroerotusaitaus. Poronhoitoalue ulottuu Ruotsissa todella etelään, suunnilleen Porin leveysasteille.

Tien kunto edellyttäisi kyllä vähintäinkin nelinumeroista lukua. Harmaa asvaltti lienee alkuperäispäällyste, koska punainen asvaltti on selvästi eri tasolla. Mustissa paikkauskohdissa on joko koloja tai irtosoraa. Mutta mennään tarkkana, eihän siinä mitään. Nopeudet kyllä tippuvat huomattavasti.

Sörvattnessa käännyn kohti Linselliä. Tälle tielle ei ole enää riittänyt minkäänlaista numerointia. Vaan maisemia ei voi moittia! Tie nousee ylemmäs ja ylemmäs. Korkeimmillaan mennään 854 metriä merenpinnan yläpuolella. Glötestä sitten lasketellaan Linselliin. Tankkaan siellä ja jatkan saman tien matkaa. Ukkonen pyrkii päälle.

315-tien varteen osuu kaksikin hiihtokeskusta: Vemdalen ja Vemdalsskelet. Komeaa on molemmissa mutta kovin tyhjää. Käännyn numeroa suuremmalle tielle. Klövsjön kylä on nätisti rinteessä. Haen hyvää kuvauspaikkaa, jota ei tunnu löytyvän. Kylä loppuu. Perhana sentään taas! Jossakin vaiheessa soittelen vaimolle, joka kaivaa netistä Vaasanlauttojen aikataulut. Voi olla, että huomenissa ollaan jo kotona. Mutta katsotaan.

Seuraavaksi yöksi asentopaikka taitaa löytyä Östersundista. Sieltä on hyvä jatkaa Inlandsvägeniä pohjoiseen ja kääntyä vaikka Doroteasta kohti Uumajaa.

Lähempänä Östersundia huomio kiinnittyy tiereunan Loppis -kyltteihin. Siinähän näille onkin arbeetia kun käyvät toinen toistensa kirppiksillä. Mutta tuskin niistä kenellekään tienestiksi mahtaa olla.

Hotelli löytyy ilman suurempaa hakemista. Tyttö kysyy, mihin aikaan haluaisin aamiaisen. Aamiaisvuorot pitää kuulemma jakaa, kun asiakkaita on niin paljon. Varhaisin ajankohta sopii minulle erinomaisesti.

Käyn syömässä kiinalaisessa. Sen jälkeen sulattelen tsetsuanin chickenit kävelemällä pikku lenkin kaupungilla. Törmään liikkeeseen, jollaista en ennen ole nähnytkään. Jos joku haluaa ostaa itselleen kirkkoreen tai justeerisahan, niin täältä niitä nyt saa! Vaan ihankohan jonoksi asti mahtaa asiakkaita riittää?

Storsjön rantalaituri on pullollaan trendikkäitä ruotsalaisnuoria. Neitosilla näkyy farkkujen ja topin välistä ristiselän tatuointeja - yhtä yksilöllisiä kuin meikäläisten yliopistojen eri kiltojen hippahaalarit. Mieli tekisi kurkata housunvyötäröstä, kuinka alas nahkagraffitit ylettyvät. Pakaroihin asti nyt varmastikin! Vaan mikä mahtaa olla tilanne 60 vuoden päästä näiden tyttöjen kohdalla:

- "Hej, haluaisitko nähdä tatuointini?"
- "En missään tapauksessa!"
- "Mutta kun minä haluaisin niin mielelläni näyttää ne"
- "No, olkoon. Olisiko siellä joku hoitajista vapaana? Nyt pitäisi tulla kaverina vetämään muorin persnahkat sen verran kireälle, että saadaan kuvat näkyviin!"

Istuskelen penkillä ja seurailen östersundilaista elämänmenoa. Väkeä tulee ja menee. Lämmin ilta ihmisineen muistuttaa kreettalaista voltaa. Haukotuttaa. Muistelen, että fastferryltä ostamastani wiskipullosta voisi vielä tipan tiristää. Suuntaan kohti hotellia. Rantabulevardia lukuun ottamatta kadut ovat autioita.

Käväisen suihkussa. Kylppäri vaikuttaa vast'ikään remontoidulta. Laattamiehille vain on sattunut pikku vahinko: lattiakaivo on jäänyt pari senttiä lattiatason yläpuolelle, ja kaato on kohti ovea. Tekeville sattuu!

Istun nojatuoliin, juon wiskitipan ja katselen lattialle kertynyttä vesilammikkoa. Pitääpä varoa aamulla, ettei siihen kävele sukkasillaan.

Mietelausetta ei tällä wiskimäärällä pysty ilmoille puristamaan, mutta tuota nyt voisi hetken makustella:

Neljä ruotsalaispoikaa perustivat rap-bändin.
Se nimeksi päätettiin "Boys 4 Men".

No, ei kyllä naurata minuakaan.