|
|
5.7.2005 En olekaan ainoa hotellista aamuun lähtijä. Nuori pariskunta yrittää saada V-maxia käyntiin. Startista ei sano mitään. Akku on varmasti tyhjä. Tyttö työntää, ja poika antaa pyörän päältä opastusta. Ei onnistu, takapyörä lyö suttiin joka kerta kun kytkin päästetään ylös. Kysyn, voinko auttaa. Tyttö vilkaisee hädissään, pitääkö hänen sitten työntää minua hoikan poikaystävänsä sijaan. Viittaan tytön syrjään. Kehotan poikaa laittamaan ykköstä suuremman vaihteen päälle. Kone käynnistyy ensi rykäisyllä. Matkanteko maistuu, mutta vain se. Nyt tässä on selvästi se kotiin menemisen henki, joka jo eilen yritti iskeä päälle. Yritän taistella hinkua vastaan pysähtymällä ottamaan muutaman valokuvan, mutta nekin pyörän päältä konetta sammuttamatta. Tahto ei todellakaan ole vapaa. Strömsundissa vedän savut, sitten mennään taas. Pakko on kuitenkin kertaalleen taas pysähtyä äimistelemään ruotsalaisen asvaltin koostumusta. Ja ihan kamerankin silmällä. Olen Doroteassa kahviloiden aukeamisen aikoihin. Takana on pari sataa kilometriä. Tästä olisi Uumajaan toiset kaksisataa kilometriä. Tällä ajotempolla olisin siellä heti puolen päivän jälkeen. Lautta Vaasaan lähtee illalla puoli yhdeksältä. Ei ole hyvä yhtälö tämä; tuolla odotusajalla satamasta loppuvat mereen heiteltävät kivet. Minä ajan Arvidsjaurin kautta kotiin ja voitan siinä muutaman tunnin! Kahvilan täti ihastelee ruotsin kielen taitoani. Onkohan se kuuro? Tavallisestihan käy niin, että kun avaan suuni ruotsiksi, myyjä vastaa minulle suomeksi. Kahvi, sämpylä, pari tupakkaa, kyllä se siitä lähtee. Taakse jäävät Vilhelmina ja Storuman. Sorselen jälkeen tähtäin on Arvidsjaurissa. Sieltä ei Ouluun olekaan enää kuin 400 kilometriä. Arvidsjaurissa muistelen, joinko kahvit jo Sorselessa. Ei tule selvyyttä, joten täällä sitten. Helle painaa päälle. Kahvilan suomenkieliset asiakkaat sanovat minulle jotain. Tulpat korvissa en kuule, hymyilen vastaukseksi. En tiedä, pari kymmentä vuotta näitä päiväkirjareissuja nyt on tehty. Eiköhän mahda olla aika laittaa piste moiselle touhulle. Kaikki, mikä tuntuu sanomisen väärtiseltä, on sanottu jo moneen kertaan. Tutuille ja tuntemattomille on kettuiltu mennen tullen. Pyhiä rienattu ja rienaamisen ansainneita pyhitetty. Ja taitaa vaimokin kärsiä kun kollegat saavat lukea ukon mustan mielen mujuja. Luulajassa on pakko pitää pitempi paussi ja syödä kunnolla. Viereiseen pöytään tulee kaksi englantilaismotoristia. Kummastelevat, miten tunnistin heidät briteiksi ennen kuin he olivat sanoneet sanaakaan. Kerron, että he jättävät jälkeensä selvästi tunnistettavia merkkejä. Niin ettäkö millaisia? No, kuormassa poikittain olevan sateenvarjon kielimä totuus ei pala tulessakaan. Poikia itseäänkin naurattaa. Toinen juo kahvia, toinen yrittää tehdä selvää sämpylästä. Pala näyttää pyörivän suussa pitkäänsä. Kysyy, ymmärränkö ruotsia. Sanon sillä auttavasti toimeen tulevani. Kaveri näyttää pakettia, josta hän juuri levitteli leivälle paksun kerroksen. Mitähän tämä mahtaa olla? Paketin päällä lukee "jäst". Kerron kaverille hänen juuri pistelleen poskeensa puoli pakettia hiivaa. Britti pyörittelee vielä pakettia sormissaan ja sanoo sen maistuneenkin oudolta. Hän oli ostavinaan kevytlevittettä. Kahvia juova toteaa ottavansa seuraavaksi yöksi yhden hengen huoneen. Tankkaan, moikkaan brittejä ja kurvaan kohti rajaa. Torniossa tankkaan epähuomiossa uudelleen. Vaihdan samalla nahkapuseron goretexiin. Tornio-Kemin moottoritiellä mieleeni jysähtää yllättäen joukko trendikkäitä nykysuomen sanoja, jotka erityisesti ärsyttävät. Niiden joukossa saattaa olla aiemmin herjaamattomiakin: "loppupeleissä", "ei TOdellakaan", "aiVAN", "pitkässä juoksussa", "kybällä", "pientä rajaa sentään", "äijämeininkiä". Mistähän nyt moinen ajatusyhtymä? Moottoritie päättyy. Kemistä jo sitten melkein näkeekin meille kotiin.
|
