|
|
23.7.2001 Sadepilvet ovat häipyneet, ja sää on jotakuinkin kirkas. Olli väittää minun kuorsanneen. Kysyn, kukahan tässä on vannesahan vinkumista yön kuunnellut. Menen parvekkeelle tupakalle ennen aamiaista. Polttelen ja nippaan sitten tumpin alas. Ja silloin sattuu vahinko! Samassa Olli tulee parvekkeelle ja kysyy, mitä kurkistelen. Sanon heittäneeni tupakantumpin maahan. Olli syyttää minun sotkevan koko Norjan ja huomauttaa vielä hyveellisen motoristin periaatteiden unohtamisesta. Sanon meneväni alas polkemaan tumpin sammuksiin. Kun tulen takaisin, Olli naureskelee aamiaishuoneen ovella. Sanoo arvaavansa tarkoin, mitä tapahtui. Väittää minun heittäneen tumpin alas ja sen osuneen upouudelle Corbin-satulalle. On vielä kovin varma siitä, etten minä olisi missään tapauksessa lähtenyt pelkästään polkemaan jo luultavasti sammunutta tumppia, ellen olisi säikähtänyt sen aiheuttaneen jotain varsinaista vahinkoa. Arvauksen tarkka oikeaan osuminen saa minut äimistymään. En viitsi alkaa väittää vastaan. Asia unohtuu nopeammin, kun siitä ei puhuta. Ihmettelen kuitenkin ääneen, mitä on tapahtunut vanhoille hyville, kunnon motoristien vaalimille, toistensa yksityisyyden kunnioittamisen periaatteille. Menemme syömään. Kysyn kuitenkin vielä Ollilta, että kun tuota arvauskykyä tuntuu löytyvän noin kosolti, voisiko hän täyttää puolestani ensi viikon lottokupongin. Olli on sitä mieltä, että hänelle vuodatettujen tietojen mukaan valtion virkamiehille maksetaan sen verran palkkaa, että sillä kyllä tulee toimeen ilman lottoamistakin. Aamiaishuoneessa hääräilee vanhemmanpuoleinen naisihminen, joka meidät nähtyään puhkeaa innokkaaseen norjankieliseen lopotukseen. Taitaa olla itse Leila-emäntä, jonka mukaan hotelli on nimetty. Sanomme, ettemme ymmärrä norjaa. Jospa se sillä tokenisi. Mutta eikö mitä, Leila vaihtaa puheensa sujuvaksi englanniksi. Kyselee ummet ja lammet sekä kertoo siinä ohessa Varangin niemimaan asioista. Onnistumme kuitenkin seurustelun lomassa hieman syömäänkin. Keräämme kamppeemme, maksamme ja alamme pakata pyöriä ajokuntoon. Pihaan kurvaa autolastillinen äänekkäitä suomalaisia. Kun kerran olemme tulossa päivän mittaan samaa tietä takaisin, päätämme ajaa suoraan tien päähän ja vasta takaisin tullessamme koukkailla minne mieli tekee. Vardössä on kuitenkin tankattava. Ajokeli on mitä parhain, ja matkanteko maittaa aivan eri malliin kuin eilen. Noitavuoren juurella päätän vetää savut ja ottaa Vardöstä muutaman kuvan. Olen niin hyvin näkyvillä tien reunassa, että perässä tulevan Ollin on pakko minut havaita. Katson kaupungin suuntaan ja näen Ollin juuri ajavan meren alittavaan tunneliin. Miten se nyt jo tuonne asti ehti! No, minun ei maksa vaivaa hosua, kaupungissa tapaamme varmasti. Ajan Ishavstunneliin; Norjan ensimmäiseen tunneliin, joka yhdistää kaupungin mantereeseen. Tunneli on 2,9 km pituinen ja käy syvimmillään 800m merenpinnan alapuolella. Tunnelin alituksesta saa kuulemma ostaa todistuksenkin. Siitä vain, jos nyt välttämättä haluaa tehdä itsestään naurunalaisen. Totean pitäväni tästä tunnelista juuri yhtä vähän kuin muistakin. Mielessä käy viimetalvinen tunnelipalo Itävallassa. Lisää kaasua ja ulos täältä. Tunnelimaksua täällä ei peritä. Aikaisempaa lauttayhteyttä korvaamaan rakennettu tunneli on ollut alunperinkin ilmainen, samoin kuin lauttayhteys. Syy siihen on se, että Toisen Maailmansodan jälkeen vardöläiset halusivat muuttaa täysin tuhotun kaupunkinsa mantereen puolelle. Poliitikot ja viranomaiset halusivat kuitenkin pitää saaren asuttuna ja tarjosivat vardöläisille mm. ilmaisen kulkuyhteyden salmen poikki. Pyörähdän lenkin kaupungilla, ja Olli tulee vastaan eräässä risteyksessä. Käymme tankkaamassa ja ajamme linnoitukseen. Olli hakee pääsyliput ja Vardön esitteen. Samuli Paulaharju kuvaa aikansa Vuoreijaa, kuten Vardötä suomeksi kutsutaan, seuraavasti: Alastomalla kalliosaarella, Ruijan kaukaisimmassa koilliskolkassa ja itärannan pohjimmassa päässä, on vanha Vuoreija saanut paikkansa. Kaikkein kolkoin asuinmaa koko Ruijassa lienee tämän saarelaisen osaksi sattunut. Vain autiot puuttomat tunturit, sadan parinsadan metrin korkuiset, mutta sittenkin yli kesän lumiläikkäiset, sekä matalat, pajupensasta työntävät tundrat ovat ainoana läheisenä maakuntana salmen takana lännen puolella, ja muilla puolilla on aava meri, joka saattaa laukoa puuskiaan aina pohjoisnavalta asti. Pääpohjoisenkin pauhut lyövät usein niin vihaisina ja valtavina, että paiskelehtivat mahtavan kivisen möljänkin ylitse kaupungin satamaan. Selaan esitettä. Katsotaanpa, mitä nykyisestä Vardöstä sanotaan. Siinä sanotaan Vardön olevan portti Koillisväylälle ja Barentsinmerelle. Kaupungissa on 3000 asukasta, ja sen pinta-ala on 585 neliökilometriä. Vardö on Norjan ainoa arktisella vyöhykkeellä sijaitseva kaupunkin. Samalla se on maailman pohjoisin linnoituskaupunki ja yksi Norjan vanhimmista kaupungeista. 17. heinäkuuta 1789 kuningas Christian VII allekirjoitti asiakirjan, joka antoi Vardölle kauppalaoikeudet. Vardön linnoitus - Vardöhus Festning - on Norjan vanhin linnoitus. Se on kahdeksankulmainen, tähdenmuotoinen rakennuskompleksi, joka rakennettiin vuosina 1734 - 1738. Nykyinen on Vuoreijan kolmas linnoitus. Vuoreijaa sanotaan historiansa perusteella myös noitien kaupungiksi. Norjan laajimmat noitavainot tapahtuivat Vardöhusin linnoituksen ympäristössä. Vuosina 1601 - 1692 todettiin noin 90 ihmisen, jotka olivat pääosin naisia, harjoittaneen noituutta. Heidät tuomittiin poltettaviksi roviolla. Oikeuspöytäkirjojen mukaan naiset olivat tapailleet paholaista mantereen puolella, kaupungin vastapäisellä Domenin noitavuorella. Domenilta on löydetty pikkupaholaisten reikä sekä paholaisen luola, joka sijaitsee vuoren juurella. Kiertelemme linnoituksessa ja toteamme sen olevan samassa kunnossa, toki ihan hyvässä, kuin edellisilläkin vierailukerroilla. Olli kertoo olleensa nuorena miehenä töissä Vardön kalatehtaalla lyhyen aikaa. Tienestit olivat olleet ihan hyvät, mutta elämä asuntolassa sen verran hurjaa, että koti oli kummasti alkanut houkuttaa. Käymme vielä linnoituksen kahvilassa hörppäämässä kupilliset. Sitten pyörille - tien päätä ei ole vielä katsottu. Kurvaamme takaisin mantereen puolelle ja käännymme kohti Hamningbergia. Sovimme, ettemme juurikaan pysähtele ennenkuin perillä. Hetken päästä tie tunkee kuumaisemaan. Kivissä ja kallioissa näkyy jälkiä maanpinnan ja eri jääkausien jäämassojen liikkeistä sekä muinaisesta merenpohjasta ja rantaviivasta. Tien oikealla puolella velloo koko ajan Baretsinmeri. On pakko pysähtyä katselemaan. Päätän jättää valokuvaamisen kuitenkin paluumatkalla tehtäväksi. Kyltti osoittaa minun saapuvan Båtsfjordin kunnan alueelle. Tuntuu vähän kummalliselta; täältä kun lähtee pistäytymään vaikkapa oman kuntansa kirjastossa tai terveyskeskuksessa, on kierrettävä Tanan kautta. Matkaa kertyy yhteen suuntaan noin kolmesataa kilometriä. Aikanaan putkahtaa Hamningberg näkyviin. Kylässä on toista kymmentä taloa, koulu, kirkko ja kalasatama. Pysyvää asutusta siellä ei kuitenkaan ole ollut sitten 1960-luvun. Vardön ja Hamningbergin välinen tie pidetään nykyisin auki toukokuun ja lokakuun välisen ajan. Poroja näkyy laiduntamassa siellä täällä kylän keskustassa. Osumme auki olevaan kahvilaan. Juttelen myyjäukolle englantia, ja hän vastaa minulle norjaksi. Vaihdan ruotsiin, ja kappas vain, niin tekee hänkin. Mies kertoo asuneensa täälä aiemmin vakituisesti, mutta nykyään vain kesäajan. Kysyn, millä hän hankki tällä vakituisesti asuessaan elantonsa. Kalastuksella, milläpä muullakaan. Hän kertoo rannikkokalastuksen olleen kyläläisille erittäin tuottoisaa. Saalis käsiteltiin kylässä ja toimitettiin Vardöhön edelleen myytäväksi. Mutta 1960-luvun lopussa tulivat kuvaan uivat kalatehtaat, jotka pystyivät hoitamaan tuotannon huomattavasti halvemmalla. Rannikkokalastus ansaitsemiskeinona loppui, ja kylä tyhjeni ihmisistä. Tällä hetkellä kylässä on ainoastaan loma-asutusta. Kahvittelemme kaikessa rauhassa ulkosalla. Lähtiessämme Olli kaatuu ja kolauttaa polvensa kiveen. Manailu on sen verran pontevan kuuloista, etten katso sympatian jakamisen olevan tarpeen. Kiertelemme rapistuneen kalasataman ympäristössä. Eräässä rakennuksista on sijainnut dieselkäyttöinen voimalaitos. Kurkimme ikkunasta sisään. Kone näyttää olevan yhä paikallaan ja lattia porsliinisten eristenuppien peitossa. Kaikesta näkee, että aika on ajanut paikan ohi. Baarinpitäjän alakuloinen nostalgia on helppo ymmärtää. Etäänpänä rannassa näyttää olevan jokin bunkkeri. Menemme tutkailemaan sitä. Se osoittautuu saksalaisten sodanaikaiseksi rannikkotykkiasemaksi. Sen suojana on varmasti ollut myös it-asema. Siitä emme kuitenkaan löydä merkkejä. Vaan on mahtanut olla tykkimiehillä yksitoikkoinen homma tyhjää ranta-aluetta vartioidessaan! Yritämme laskeskella, millaisen määrän miehiä Hitlerin strategia aukottomasta Norjan rannikon suojelusta on vaatinut. Emme pääsee minkäänlaiseen järkevään lukuun. Toteamme kuitenkin strategian arvostelijoiden jälkiviisauden. Mitä olisi mahtanut tapahtua, jollei rannikkoa olisi niin tarkasti vartioitu! Liittoutuneiden maihinnousun vaara olisi ollut enemmän kuin ilmeinen. Pistäydymme laiturilla kurkkaamassa veteen. Pohja erottuu selvästi, mutta kun veteen heittää kiven, huomaa, että vettä on metrikaupalla. Veden kirkkaus johtuu kuulemma siitä, että planktonia on hyvin vähän. Uskotaan! Hoksautan Ollia, että tästä pari sataa kilometriä suoraan itään on sukellusvene Kurskin uppoamispaikka ja 118 miehen vetinen hauta. Kerron olleeni juuri uppoamishetkellä Tenon kierroksella kotiin päin menossa ja tupakalla Yllästunturin juurella. Tulin vilkaisseeksi kelloa. Illalla sama aika mainittiin uutisissa Kurskin uppoamisajaksi. Sukellusvene Kursk ja sen mukana 118 merimiestä upposi 12.8.2000. Hylky odottaa Barentsin meren pohjalla 108 metrin syvyydessä. Kursk oli 155 metriä pitkä 18 000 tonnin vetoinen ydinkäyttöinen sukellusvene. Vuoden 2000 syksyllä Kurskista nostettiin 12 ruumista. Tämän vuoden lokakuussa Kursk on tarkoitus nostaa pohjasta ja hinata Murmanskin telakalle. Onnettomuuden syiden - ja seuraustenkin - tiedotusta on pitkin matkaa leimannut epätarkkuus, salailu ja ns. sovelletun totuuden kertominen. Kunhan ei vain olisi maan tapa muuallakin kuin vain Muurmanskin oblastissa! Näihin päiviin asti asian ympärillä häärivät viranomaiset ovat toimineet periaatteella, jonka mukaan vain se kerrotaan, mikä on pakko, mutta senkin saa valehdella. Otamme vielä jämerät henkilöpotretit molemmista ja ajamme sitten Colin Archerin muistopatsaalle Vardöhön johtavan tien päässä. Patsas osoittautuu jonkin vuonna 1894 myrskystä pelastetun laivan muistokiveksi. Toteamme pelastustyön ansiot ja tarpeellisuuden. Alamme hivuttautua takaisin kohti Vardötä ja illan mittaan Ivaloa. Hamningbergin ja Vardön väliselle noin 40 km tienpätkälle tulee pysähdyksiä enemmän kuin Smoto-järjestö suosittelee. Otan kymmeniä kuvia ja siunaan samalla digikameran käyttökustannukset. Jossakin vaiheessa kivien kuvaaminen alkaa kyllästyttää. Voi olla, että maisemiinkin kyllästyisi melko nopeasti. Kivi on kivi on kivi on kivi, ja sillä siisti. Vastaan tulee suomalainen Gold Linen turistibussi. Ja niin näkyy olevan japsimatkailijoillakin silmä tiukasti kameran luupissa, että kumma on, jos ei jonkinlainen silmäluomi- tai poskihalvaus iske. Olli tuntee bussia kuljettavan tytön. Pysähdymme Vardön kohdalla tupakalle. En viitsi riisua kypärää. Olli sanoo jotain, mitä en kuule korvatulppien taakse. Vastaan kuitenkin myöntävästi. Olli tykkää kun sille on mieliksi. Teen toki sitten niin kuin itse parhaaksi näen. Jatkamme matkaa. Kurvaan Kibergin kylään museolta näyttävän rakennuksen eteen. Ollia ei näy missään, mutta samassa Guzzin jyminä alkaa kuulua. Olli on poikennut Domenin noitavuorella, jota asiaa hän minulle yritti selittää tupakkatauolla. Kibergin museoon emme mene, matkaa on vielä hyvä huikonen, ja iltapäivä alkaa olla pitkällä. Luen kuitenkin museon esittelykyltin ja vilkaisen muistopatsaan tekstin. Kibergilla on ollut huomattava osuus pomorikaupassa, venäjänkalastuksessa ja Toisen Maailmansodan aikaisessa partisaanitoiminnassa. Siellä on ollut myös laaja suomalaisperäinen asujamisto. Kibergilaisten kauppaslobot - venäläiset pomorit - asuttivat Kuolan rannikkoa jo 1300-luvulla harjoittaen kalastusta ja turkiskauppaa. Alueen verotus- ja kauppaoikeuksista kiistelivät venäläisten kanssa Ruotsi-Suomi, Norja sekä hollantilaiset ja myöhemmin englantilaiset. Valtansa tueksi Venäjä rakennutti 1565 Kuola-vuonon suulle puulinnoituksen sekä Petsamon yläluostarin 1533, jonka suomalaiset hävittivät 1589. Alkaa hieman ripistellä. Ei mitenkään haitaksi asti, mutta pisarat jäävät kiinni likaiseen visiiriin. Lähdemme kohti Komagelvan lohestuspaikkaa. Jos ei ihan lohta bongattaisikaan, niin kaipa sentään lohestaja! Hannu Kostilainen kertoo webbisivuillaan Komagelvasta seuraavaa: "Komagelva on erilainen perhokalastajan lohijoki. Joki sijaitsee Varangin niemimaalla, tundralla, joten kasvavia puita sieltä on turha etsiä. Niinikään tuulta löytyy reilunlaisesti. Varo, ettei telttasi, asuntovaunusi tai -autosi lähde tuulen mukaan. Kysy ohjeita lupamyynnistä! Kala-alue alkaa jokisuusta ja jatkuu n. 35 km ylävirtaan, joten jonottaa ei täällä tarvitse ainakaan kalapaikalla. Joella on hyvä olla kahden käden lohikeppi, esim. 15-18 -jalkainen. Hyviä perhoja ovat esim. Bomberit, Blue Charm, Green Highlander ja Zulu kokoina 10-14. Joella paikalliset kalastavat siten, että sivuperukkeessa on pieni, pomputtamalla kalastava perho ja siiman päässä iso 1-2/0 perho. Joki on suhteellisen matala ja kalat ovat pooleissa. Yleensä ne painavat parin kilon molemmin puolin, mutta isoja toki myös löytyy! Kalasto: merilohi, merirautu." Oivallista tietoa sille, joka ei tyydy hankkimaan seipakettia K-kaupan pakastealtaasta! Kurvaamme Komagelvan leirintäalueen kahvilaan. Nyt sataa jo hieman reippaammin. Juttelen pihalla parin helsinkiläisen lohimiehen kanssa. Kertovat useiden päivien mittaisten sateiden häirinneen pahan kerran kalastusta. Tuntuu siltä, että meillä on ollut onnea, kun olemme pääosin onnistuneet seilaamaan sadepilvien ulkopuolella! Baarinpitäjänä on yllättäen suomea erinomaisesti taitava nuorimies. Tai ihmekös tuo, varsinkin kun kertoo olevansa suomalainen, vaikka asuukin Vesisaaressa. Sanoo isän hakeneen äidin Suomesta. Suomen kansalaisuutensa kaveri on taannut suorittamalla asevelvollisuutensa Ivalon rajavartiostossa. Siitä sukeutuukin Ollin ja pojan välille yhteinen puheenaihe. Poika kysyy, sattuisimmeko tietämään, mistä hän voisi ostaa suomalaisen sotilaskiväärin - vanhan kunnon pystykorvan - panoksia. Kysymys on sen verran yllättävä, että katselemme Ollin kanssa hetken toisiamme. Emme pysty antamaan vastausta aivan suoralta kädeltä. Armeija on jo aika päiviä sitten hankkiutunut eroon sotilaskivääreistä; kai myös niiden panoksista. Ja sotilaspatruuna on hieman erilainen kuin metsästyskäyttöön tarkoitettu. Metsästyskiväärin patruunapesään se ei mene, jos pesää ei porata pitemmäksi. Ja sitä hommaa asesepät eivät saa tehdä. Jos 7,62 mm kaliberin patruunaa haluaa ehdottomasti käyttää, ainoa mahdollisuus taitaa olla hankkia esimerkiksi Sakon 308, joka on tehty tuon kokoiselle urakantaiselle patruunalle. Vastaus tuntuu tyydyttävän kaveria. Saamme pootoorit ilmaiseksi. Sade taukoaa, ja kävelemme sillalle katselemaan perhokalastajan touhuja. Eipä näytä miehellä olevan tuuria. Olli soittaa kotiin ja kertoo meidän tulevan Saariselälle vasta myöhään illalla. Käväisemme vielä tien toisella puolella katselemassa vuonolle. Varanginvuono on kotivesi kaikille Jäämeren ja Barentsin kalalajeille: sillivalaalle, maitovalaalle, miekkavalaalle, jäämeren haille eli holkerille, pyöriäiselle, lohelle, turskalle, sillille, kampelalle, kissakalalle, saitalle, hyyssälle, meriahvenelle, ruijanpallakselle, punakampelalle, rauskulle, vilukalalle ja villakuorelle eli lotalle. Lisäksi siellä on manaatteja, meritähtiä, simpukoita ja kotiloita sekä tietysti pohjia pitkin mönkiviä kotimaisia ja ryssänrapuja. On aivan samantekevää, vaikka vesi on kesälläkin jäätävän kylmää - ei noiden alkuasukkaiden sekaan ihminen uimaan mahtuisi kuitenkaan! Ja taas matka jatkuu. Sanon pysähteleväni siellä täällä kuvaamaan. Sovimme tapaavamme Ekkeröyassa. Otan vielä lähtiessä rannasta kuvan ja katselen samalla Ollin häipyvän horisonttiin. Skallelvassa on aivan tien reunassa vaatimaton hautausmaa. Ristit ja hautakivet ovat ikäänkuin heinäpeltoon pystytettyjä. Olisi luullut kalmistolle löytyvän vähän rauhallisemmankin paikan! Krampenesissa itsetuhoinen lammas yrittää juosta Guzzin alle. Ekkeröyan maalauksellinen kalastajakylä uinuu tyynessä ja lämpimässä syyskesän auringonpaisteessa. Mutta kuukauden päästä asia saattaakin olla jo toisenlainen. Syyskuun puolivälin paikkeilla Varangin alueelle osuu säännöllisesti ensimmäinen syysmyrsky, jota saattaa kestää päiväkausia, jopa viikonkin verran. Silloin idylli on mahdollisimman kaukana. Huippuvuorilta ja Karan mereltä vauhtinsa ottava tuuli yrittää ryskyttää hajalle kaiken eteensä sattuvan. Sää pakottaa kaikki hakemaan suojaa neljän seinän sisältä. Myrskyn yllättäessä vesillä olevan aluksen, sen on pakko ajaa avomerelle välttyäkseen murskaantumasta rantaan. Talvimyrskyt ovat vieläkin ankarampia, ja niitä on useita vuodessa. Lumi kinostuu usean metrinkin paksuiksiksi nietoksiksi peittäen kaiken alleen. Myrsky tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihmisiä tiedetään kuolleen myrskyn kouriin eksyttyään matkalla ulkorakennuksesta pirttiin. Tuuli saattaa kaapata lintuja mukaansa ja heittää ne satojen kilometrien päähän. Suomen puoleltakin on järvien jäiltä löydetty myrskyn kuljettamia, mannerilmaston pakkaseen paleltuneita Jäämeren lintuja. Kiertelemme hetken laitureilla. On laskuveden aika, ja hierua haisee. Olli sanoo ajavansa Mortensnesiin komsakulttuurin arkeologisille kaivauksille. Minä olen siellä juuri muutama vuosi sitten vieraillut, enkä usko, että uusia komsia on löydetty. Sanon eläväni tällä kertaa mieluummin tätä päivää. Olli lähtee selvittelemään komsakulttuurin salaisuuksia. Minä jään vielä hetkeksi paikalle ottamaan muutaman kuvan. Talorivin takana on kumpare, jonka rinteessä on aukkoja. Muistelen täällä edellisellä kerralla käydessäni niistä kysyneeni, ja minulle kerrotun niiden olevan saksalaisten sodan aikana kaivamia varastoja. Tämän alueen asuttu historia on yllättävän pitkä: Avaapa kartta eteesi. Tökkää harpin kärki johonkin Vardön seutuville ja vedä sen verran sädettä, että Varangerbottn ja vähän vielä rantakaistalettakin tulee mukaan. Pyöräytä ympyrä. Kun mannerjää vielä kattoi laajoja osia sisämaasta, ympyrän sisään jääneillä rannoilla velloivat sulat vedet. Siellä hääräili kalastushommissa maakuopissa asuvia rasvaisiin mursun- ja hylkeennahkoihin pukeutuneita perusmiehiä ja -naisia. Tämä noin 10000 vuotta sitten. Aikanaan pyyntikansa häipyi jonnekin jättäen jälkipolvien ihmeteltäväksi kivisiä työkalujaan. Kun nämä komsakulttuurin edusmiehiksi nimetyt olivat menneet, noin 5000 vuotta heidän jälkeensä rantoja asutti kansa, joka jätti jälkeensä kalliopiirroksia aidatuista poroista ja peuroista. Mutta heitäkään ei voida pitää saamelaisten varsinaisina esi-isinä. Seuraavien tulokkaiden, saamelaisten, alkuvaiheista tiedetään jo paljon enemmän. He tulivat idästä ja kiertyivät tälle Bjarmiaksi kutsutulle alueelle Karjalan ja Kuolan kautta. Pohjoiset rannikot ja vedet kala-apajineen vetivät jo ajanlaskumme alussa puoleensa monenlaista väkeä. Lappalaiset joutuivat siinä hötäkässä riiston kohteiksi. Heitä verottivat sekä vuoron perään että samaan aikaan - yhdessä ja erikseen - norjalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset, karjalaiset, pirkkalaiset jopa hollantilaiset. Merirosvot pistäysivät, kun muut pitivät välillä taukoa. Aikaa myöten maanomistusolot vakiintuivat. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että Tanska-Norjan valtio sanoi alueen kuuluvan heille. Lantalaista väestöä alkoi muuttaa alueelle. Valtio tuki muuttoliikettä aktiivisesti, koska se halusi muodostaa puskurin Venäjää vastaan. Saamelaiset joutuivat sopeutumaan, osin väistymäänkin. Nykyään Finnmarkin alue on Norjan valtion erityisessä suojeluksessa. Väestölle maksetaan parempia palkkoja kuin muualla Norjassa, samoin verotus on kevyempää. Kun Suomi liittyi Euroopan Unioniin, kalastuksesta elävät finnmarkilaiset huolestuivat elinkeinostaan siinä määrin, että ainakin yksi pykeijalainen kalanjalostusfirma suunnitteli siirtävänsä tuotantonsa Sodankylään. Norjan valtio pisti sen verran kruunuja peliin tukiaisiksi, että joutavat puheet unohtuivat. Ruijan alue on tätä nykyä myös aktiivisen siirtolaispolitiikan näyttämö. Ja se näkyy kaupunkien kaduilla selvästi. Kalankäsittelylaitosten suosikkeja ovat kuulemma näppäräsormiset srilankalaiset. Ajan Vesisaaren itäpäähän ja pidän kunnon paussin. Soitan pari puhelua. Lämpö raukaisee.
Ajan kaupunkiin ja jatkan pysähtymättä länsipäästä ulos. Jos Olli on pysähtynyt vain Mortensnesissä, meidän pitäisi olla suunnilleen samoihin aikoihin Varangerbottnessa. Ajovire on säilynyt koko päivän aivan eri tasolla kuin eilen. Tie on mukavan mutkainen kurvailtavaksi. Kuuntelen Guzzin käyntiä. Mukavasti se lutkuttelee. Mutta moottorijarrutuksen jälkeen ruisku ikäänkuin vetäisee henkeä, eikä suostu vastaamaan kapulan kiertoon niin sähäkästi kuin oikeastaan pitäisi. En viitsi kuitenkaan moisesta huolestua! Pysähdyn Vestre Jakobselvassa. Paikkakunnalla on myös suomenkielinen nimi: Annijoki. Annijokilaisilla on vankka suomalainen tausta. Suomenkielen taidon sanotaan olevan yhtä yleisen kuin Pykeijassakin. Syy siihen lienee siinä, että suomalaiset ovat aina vierailla seuduilla pyrkineet muodostamaan omia pikku-Suomiaan; pitämään tiukasti yhtä ja muut ainakin kyynäränmitan päässä. Valitettavasti yhtään jututettavaa ei kyläraitilla tule vastaan. Suomalaisten suhteellinen osuus koko Ruijan väestötä oli varsin huomattava: yli 40%. Vesisaari oli peräti 64% suomalaisten asuttama. Kun rannikon saamelaiset lasketaan mukaan norjalaiset olivat pitkäänsä vähemmistönä omassa maassaan. Tilanne ajautui norjalaisten näkökannalta kestämättömäksi. He ryhtyivätkin lakiteitse vastatoimiin: vuonna 1903 julkaistiin asetus, jonka mukaan valtion maata voitiin luovuttaa ainoastaan Norjan kansalaisille. Maansaajien tuli täyttää vielä eräs lisäehto: heidän tuli osata puhua, lukea ja kirjoittaa norjan kieltä ja käyttää sitä jokapäiväisessä elämässään. Samuli Paulaharju kuvailee viime vuosisadan alun Annijokea näin: "Maa antaa vähän, karja antaa enemmän, mutta paras antaja on meri. Se elättää sekä kesällä että talvella. Koko Annijoki onkin suuri kalanpyytökylä, joka ajaa väkensä jo pienestä pitäen merta soutamaan ja siten hankkimaan parhaan elatuksensa. Kylän keskeinen Annijoensuu onkin koko seudun suojainen satama, josta kymmenet isot pyytöveneet lähtevät ja tulevat ja taas siinä joutohetkensä levähtävät ankkurissa. Sataman vierellä ovat kalamiesten isot makasiinit patsaslaitureineen, tynnyreineen ja kalannostovinsseineen. Ja jokiranta sekä hieruanlaita on täynnä kalajällejä tuhansine kuivine turskineen." Tuntuu oudolta, että kaikki talot on rakennettu puusta - tundralla, jolla puita ei juurikaan kasva, eikä ainakaan sen kokoisia, että niistä talovärkeiksi olisi. Vai onko niin, että puutalolla on Norjassa statussymbolin arvo? Vilkaisen Mortensnesissä komsakaivausten parkkipaikalle. Ollin Guzzia ei näy, on ilmeisesti jo lähtenyt kohti Varangerbottnea. Otanpa minäkin sitten vähän lisää kyytiä! Olli löytyy Varangerbottnen Essolta. Tai oikeastaan Guzzi siellä on, mies ilmestyy kaupasta tien toiselta puolelta. Sanoo käyneensä ostamassa tuliaisiksi mätitahnaa ja kutunjuustoa. Menen sanattomaksi. Jo vain pitää olla vaimonsa rakastama mies ja lastensa jumaloima isä, jos noilla tuliaisilla päästetään kotioven sisäpuolelle! Auringonpaiste on jäänyt johonkin Vesisaaren ja Varangerbottnen välille. Synkät pilvet matavat muutamassa kymmenessä metrissä ennustaen sadetta. Tankkaamme, syömme jätskit, ja taas pitäisi kiivetä pyörän selkään. Pitäisiköhän vetäistä fleece puseron ja collegen väliin? Skippagurrassa sataa jo hieman, Polmakissa kaatamalla. Pysähdymme maan pohjoisimman Alkon pihassa Nuorgamissa ottamassa valokuvan. Yritän polttaa tupakan, mutta märät sormet kastelevat paperin, eikä siitä tule oikein mitään. Alkaa hieman palella. Nuorgamin ja Utsjoen välillä sade kiihtyy entisestään. Hämärä laskeutuu. En näe enää kunnolla tietä, jossa siellä täällä on isoja koloja vettä täynnä. Joissakin isommissa lätäköissä tunnen, kuinka etupyörä töksähtää veteen ja nousee vesiliirtoon. Tämä ei nyt ole enää oikein turvallista, mutta pakko on päästä eteenpäin. Saariselälle on vielä pari sataa kilometriä. Vastaantulevien autojen valot häikäisevät taittuessaan likaisesta ja naarmuisesta visiiristä. Kurvaamme Utsjoella paikalliseen juottolaan hörppäämään lämmittävät kahvit. Ripustan puseroni naulakkoon, ja se laskee hetkessä alleen kunnon lammikon. Naapuripöydässä raakkuu ja rallattaa joku paikallinen juopunut naisihminen. Äänellä voisi hyvinkin rapata vaikkapa seinästä vanhat tapetit irti. Muuten meno on melko vaisua. Pihaan ajaa Norjan kilvissä oleva Harrikka, ja sisään vääntäytyy mies ja nainen nahkakamppeissa. Vaikuttavat läpeensä märiltä. Mies kääntyy katsomaan saappaistaan joka askeleella jääviä lätäköitä. En voi olla hymyilemättä. Moikkaavat, mutta istuvat onneksi kuitenkin omaan pöytäänsä. Tuskinpa he ovat sen innokkaampia jakamaan kansainvälistä goodwilliä kuin mekään. Juomme kahvia, polttelemme ja jurnotamme puhumatta mitään. Tiellä ajelee hitaasti etelää kohti jonkinlainen Rajamäen rykmentti: mies ja nainen omilla pyörillään, molemmilla lapsi takasitsillä. Varusteet eivät näytä kovin hyviltä; tavarat, kuskit ja kyytiläiset on peitetty liehuvin muovisuojin. Tuskinpa pysyy vesi noiden kamppeiden ulkopuolella, vaan eivätpä taida olla Saariselälle asti menossakaan. Vähän kuitenkin käy sääliksi. Teemme lähtöä. Vaihdan norskien kanssa ulos mennessämme muutaman sanan. Jåå, jåå. Kovasti on kehno keli! Akkurat! Olli on valmis. Viittaan hänet menemään. Itse soitan vielä vaimolle Pelloon. Siellä on kuulemma mitä parhain sää. Taitaa vain kiusotella kärsivää miesparkaansa! Kosteiden hanskojen vetäminen märkiin käsiin on vaivalloista. Vuori jää peukalossa ryttyyn. Tiedän sen alkavan jonkin ajan päästä painaa. Tarkistan vielä, että olen siirtänyt lompakon ja kameran takalaukkuun sateelta suojaan. Ulkomittari näyttää yhtätoista astetta. Otan sen verran vauhtia, että ilmavirta saa ainakin osan pisaroista visiirissä virtaamaan. Lasken Ollin saaneen ainakin varttitunnin etumatkan. Mutta täältä kyllä tullaan. Kevon ja Mieraslompolon välillä on sumua. Näkyvyys huononee entisestään. Siellä täällä seistä pököttää poroja tien reunassa. Mutta kun pyllistelevät tielle päin, niin tuskinpa ne siitä kovin nopeasti ehtivät eteen hypätä. Ylängöllä tie suoristuu, ja sumu hälvenee. Nyt alkaa jo nähdä, joten vauhtia voi lisätä reilusti. Sade piiskaa kuitenkin edelleen, ja lännestä alkaa tuulla kylmästi. Tunnen, kuinka vesi valuu puseron kauluksesta sisään. Nyt on myöhäistä miettiä fleecen päälle pukemista. Vasemman jalan saapas päästää vettä sisäänsä, ja hetken päästä haalarit alkavat vuotaa haaroista. Siinä on miehestä luonto poissa, kun munat kastuvat! Lihavakalajärvillä vedän savut, hypin ja kirmaisen pari kertaa levikkeen ympäri. Saan veret kiertämään, mutta märät kamppeet haiduttavat lämmön saman tien. Pilvissä alkaa kuitenkin näkyä rakoja. Sade alkaa laantua. Kaamasessa ei enää sada. On vain kylmä. Pinkaisen taas levikkeellä pikku lenkin. Nyt sitten mennäänkin jo yksillä perseillä Ivaloon asti. Sieltä pitää saada bensaa. Inari vaikuttaa täysin kuolleelta paikalta. Kurvaan Ivalon Essolle juuri kun omistaja on sulkemassa mittareita. Kysyn, sopiiko, että tankkaan vielä. Ei sovi muusta kuin automaatista. Yritän sovittaa koneeseen ensin satasta, sitten viisikymppistä. Se ei hyväksy kumpaakaan. Essomies vaihtaa ryppyisen viisikymppiseni sileämpään, ja mittari suostuu antamaan minulle muutaman litran. Polttelen ja tärisen. Tuntuu kuin paikat tippuisivat hampaista. Mutta nyt ei ole enää pitkästi Saariselälle. Vielä kerran on pakko jalkautua. Satun pysähtymään paikkaan, josta lähtee tientapainen kairaan itään. Tuon tien varressa pidettiin joskus Jänkhällä Jytisee -ralli. Ja tuota tietä tultiin Ollin kanssa Seijan Opelilla taksin hinaamana. Vaan siitä ei puhuta, niin minun on annettu ymmärtää! Kaunispään rinnettä laskiessani alkaa maali häämöittää. Olisipa Olli ehtinyt lämmittää saunan! On ehtinyt. Sanoo tulleensa kolmisen varttia sitten. Vakuuttaa myös, ettei häntä mitenkään erityisesti palellut. Minusta alkaa tuntua, etten ainakaan tänä iltana tee halpispuserostani isompaa puheenaihetta. Saunan lämpö alkaa vähitellen elvyttää elintoimintoja. Lihasten tärinä loppuu. Olli kyselee, muistanko mitä aikoinaan ennakoivan ajon kurssilla sanottiin kylmettyneenä ja kastuneena ajamisen vaaroista; kuinka kuski tulee pikku hiljaa välinpitämättömäksi ympäristöstään ja laiminlyö normaalisti selkärangan jatkeella hoidettavatkin tehtävät. Sanon ajatelleeni asiaa muutaman kerran Varangerbottnen ja Saariselän välillä. Viimeisellä pysähdyspaikalla laskeskelin, että käytin viimeksi vilkkua Skippagurran tienhaarassa Suomeen päin käännyttäessä. Niin, että kyllä ne vaarat tiedossa olivat, vaikka varmasti välillä jo toimin toisin kuin olisi pitänyt. Muistutan aikeistamme tehdä reissu etelä-Norjaan. Olli epäilee sen onnistumista ensi vuonnakaan. Tien päällä olemisen yhteensovittaminen kotielämän kanssa lastenhoitoneen kaikkineen on tässä vaiheessa hieman vaikeaa. Kysyn, hoksaako hän, kuinka meidän roolimme ovat muuttuneet. Mutta elämäntilanteiden muuttuminenhan on vain ajan kysymys. Ollin nuorimmainenkin kirjoittaa tuota pikaa ylioppilaaksi, kun nyt jo harjoittelee kävelemään. Menemme sitten. Suunnitelman myöhentäminen tuntuu sopivan. Otamme lisää löylyä. Olli sanoo konjakin loppuneen toissa iltana. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
