|
|
22.7.2001 Aamulla pitää hieman makustella, vieläkö Ollin tarjoamilla konjakeilla tuntuisi olevan tehoja. No, eipä nyt ainakaan noin näppituntumalla siltä vaikuta. Ei kun tien päälle.
Näyttää tulevan vallan tolkun päivä; aurinko tosin ei paista, vaan eipä sadakaan. Ja lämpöäkin on ihan passelisti. Odotan kun Olli tankkaa pyöränsä. Sitten nokka kohti pohjoista. Ensimmäinen pysähdys osuu Ukonjärvelle. Olli kertoo asuneensa järven toisella rannalla useita vuosia. Olen näkevinäni hänen kädellään viisaamansa talon paikan. Polttelen ja kuuntelen tarinointia Ukonjärven kalareissuista. Olli saa lappilaisidyllin kuulostamaan idyllisemmältä kuin mitä se tosielämässä voi ollakaan. Mutta ihan kelvollisia juttuja joka tapauksessa. Olli Guzzi käynnistyy kunhan starttimoottoria hieman potkaisee. Panen seikan merkille, mutta en sano mitään. Inarissa tankkaan kymmenkunta litraa ysiviitosta. Nyt meillä molemmilla on suunnilleen saman verran bensaa, joten tankkaustarpeiden pitäisi osua yksiin. Silläkin säästää jonkin verran aikaa, vaikka ei sitä säästämistarvetta tällä reissulla syntyisikään. Vähän ennen Kaamasta käännymme kohti Sevettijärveä. Siellä täällä näkyy hillastajien autoja, muuten liikennettä ei juurikaan ole. Pysähdyn Väylässä levikkeelle. Kysyn Ollilta, muistaako hän kollegani ja kaverini Sepon, joka muutama vuosi sitten oli Nettinikkareiden mukana Luttopirtillä Saariselällä päättämässä yhtä työrupeamaa. Olli sanoo muistavansa ja hämmästyy kovin, kun kerron Sepon kuolleen kolmisen viikkoa sitten. Sanon Väylän olleen Sepolle tärkeän paikan. Hänellä oli täällä mökki, jonne hän tuli aina silloin tällöin vetämään vähän henkeä ja kalastelemaan Inarilla. Kerron, kuinka Seppo sai meidät Mikaa lukuunottamatta innostumaan intiaanipokerin peluusta Luttopirtillä, ja kuinka parissa muussa yhteydessä näin hänen pistävän kolmisataapäisen kuulijakunnan taputtamaan samaan tahtiin alle viidessä sekunnissa. Olli kysyy jotain, ja saan tilaisuuden kertoa reissustamme Teleconin konferenssiin Anaheimiin, Kaliforniaan. Olin kolmen ja puolen vuoden ajan virastani lainassa yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa. Ohjastettiin opettajia koulutusteknologian ja tietotekniikan ihmeelliseen maailmaan. Seppo oli buulaakin nokkamies. Teimme jonkinlaisella porukalla työmatkan Teleconin konferenssiin maailman toiselle laidalle. Seppo oli itseoikeutettu matkanjohtaja. Kun Finnairin kone vihdoin pääsi ilmaan Helsingistä, Sepolla oli saman tien tuppiporukka koossa. Kortinläiskettä riitti tuntikausiksi. Kennedyn kentälle kun päästiin, kävi ilmi, että Finnair oli totaalisesti sotkenut jatkolennon aikataulun. Osa porukasta hyppeli jo raivosta tasajalkaa. Seppo nakkasi laukkunsa hallin lattialle ja oikaisi siihen. Sanoi vetäisevänsä joutessaan nokoset. Lisäsi vielä, että kyllä sieltä kone tulee, joka kyttyrät korjaa Kaliforniaan. Ja tulihan sieltä. Monta hauskaa sattumusta oli sitten perilläkin, ja Seppo niihin aina jotenkin liittyi. Palattuani hoitamaan omaa virkaani kului pitkä aika, etten tavannut Seppoa kertaakaan. Miestä, jolla on työhuoneena koko maailma, on aika hankala tavoittaa. Kuultuani Sepon sairastuneen vakavasti soittelin hänelle ja tavoitinkin puhelimeen. Juttelimme pitkän aikaa. Toivottelin hänelle lopuksi hyvää vointia ja muistutin yhteisestä "Irti työelämästä 2005" -projektistamme. Seppo totesi ykskantaan, että saapa nähdä, miten äijän käy. Luin sanomalehdestä Sepon kuolinilmoituksen. Se hiljensi. Lähti hyvä mies inhimillisesti katsoen kovin varhain. Mutta jäipä kuitenkin mukavat muistot. Polttelen vielä yhden tupakan ja lataan sitten Ollin perään kohti Sevettiä. Hieman ennen kylää pysähdyn äimistelemään tien reunaan kipattua roskakasaa. Tuo ei ole kyllä turistien jättämää roinaa. Kasassa on traktorinrengas, jääkaappi, pari patjaa ja pienempää jätettä vaikka kuinka paljon. Ettei vain olisi hiukkasen perää niissä usein kuulluissa, rasistisiksi leimatuissa puheissa tämän perän asukkaiden siivottomuudesta! Olli kurvaa yllättäen paikalle. Kertoo kiivenneensä palotorniin katselemaan maisemia. Perhana, eikä miehellä ole kameraa völjyssä! Apatia on iskenyt Sevetin baariin! Joka kerta täällä käydessäni asiakaskunta on ollut hulluna humalassa. Nyt muutama paikallinen lipittää kaljaa synkän hiljaisuuden vallitessa. Juomme kahvit ja lähdemme pois. Pelkäämme masennuksen tarttuvan. Kävelemme Sevettijärven rantaan. Yllättäen Olli kertoo asuneensa täälläkin lapsuudessaan. Osoittaa sormellaan niemennokassa sijainneen talon paikkaa. Olli muistelee kaveriaan, kolttapoika Aslakia ja kertoo, kuinka hän kerran syytti Aslakia teosta, johon tämä oli viaton. Tapauksella oli oikeudenmukainen huipentuma: Olli sai selkäsaunan. Sanon pitäväni erityisesti jutun kasvatuksellisesta lopusta. Unohdan kysyä, miten tuttua "leuttaaminen" tälle sudeettikoltaksi osoittautuvalle reissukumppanilleni on. Leudd on kolttasaamelaisten joiku. Leudd on yleensä pitkä kertova runo, joka opitaan vanhoja ihmisiä kuuntelemalla. Usein leudd kertoo kolttasaamelaisten kirjoittamatonta historiaa. Eri puolilla asuvilla saamelaisilla on joiuille omat nimensä. Samalla ne kuvaavat esitystapaa ja joiun rakennetta. Leuddin lisäksi eri joikuja ovat juoiggus, luohti ja vuolle. Entisaikaan joiku oli eräänlainen saamelaisten sosiaaliturvatunnus. Se oli myös sosiaalisen arvostuksen mitta; jokaisella vähänkin arvostetulla saamelaisella oli oma joikunsa, muuten hän olisi ollut "ii leat oppa luodige veara" eli ei joiunkaan arvoinen. Saamelaisten sanotaan aina joikaavan jonkun tai jonkin, ei jostakin. Mutta mistä se sitten johtuu, on täysin eri juttu. Kysyin asiaa taannoin "Jänkhällä jytisee" -rallissa - niissä ainoissa oikeissa ja alkuperäisissä - esiintymässä olleelta saamenmieheltä. Hän mietti asiaa hetken ja tuumasi sitten, että "no, met vain sanoma noin ko met emmä ossaa suomea". Ajelemme kohti Näätämöä ja Norjan rajaa. Välillä käydään puuttomallakin vyöhykkeellä. Näätämössä rajakauppa käy vilkkaana. Olli käy ostamassa sikspäkin. Tässähän voi vielä illan mittaan päästä kuuntelemaan leuttaamistakin. Tutkailen kuhinaa kaupan pihalla. Enemmistö autoista näyttää olevan Norjan kilvissä, mutta joukossa on myös suomalaisia ja saksalaisia. Tavara vaihtaa vilkkaasti omistajaa. Olli sanoo olleensa täällä takavuosina Telen hommissa. Vaan mikä mies tämä oikein on! Ei ole koko Lapinmaassa sellaista paikkaa, jossa Olli ei olisi joko asunut, ollut töissä tai hiihdellyt rajavartiossa ollessaan. Rajalta tie alkaa laskea kohti Neideniä. Vaivaiskoivuvitikot tunkevat taas aivan tien reunaan saakka. Pakollinen pysähtyminen - kuinka mones lieneekään vuosien varrella - on Kolttakönkäällä, joka on Näätämöjoen alin ja samalla yksi suurimmista koskista. Heittoverkolla eli käpälällä kalastavia ei nytkään ole pyyntihommissa. Käpälänheitto on ikivanha itäsaamelainen pyyntitapa. Nykyään se on tarkoin säädeltyä puuhaa. Jos nyt jotakuta kiinnostaisi päästä käpälää heittämään, täytyy ensin täyttää muutamia perusvaatimuksia. Toimi näin: Asetu asumaan Neideniin. Osta sieltä maata. Ala harjoittaa maanviljelyä. Liity paikalliseen kalastusseura Neidenelvens Fiskefellesskapiin. Osta kunnon heittoverkko. Heitä käpälä koskeen, mutta älä hellitä yläpaulan narusta. Vedä saalis kuiville. Helpommalla taitaa päästä lohenmakuun, kun kävelee kotipaikkansa kalahalliin! Neidenissä on Norjan ainoa ortodoksinen tsasouna. Olemme molemmat siellä käyneet, joten se ei kiinnosta. Mutta Olli tietää, missä paikkakunnan varsinainen kirkko sijaitsee. Sanoo käyttäneensä muutaman kerran turisteja siellä toimiessaan laulavana bussioppaana. Puinen kirkko on varsin kaunis. Mutta sisään emme pääse. Täällä on varmaankin kaikkinainen hengellinen aktiviteetti sallittua ainoastaan sunnuntaisin. Kirkkoportissa on kuitenkin kyltti, jossa Neiden lyhyesti esitellään: Neiden on tätä nykyä alle 300 asukkaan kylä Sør-Varangerin kunnassa. Asukkaiden muuttovirta vie etelään. Etelässä pitäjä rajoittuu Suomeen. Alunperin nimi Neiden on tarkoittanut itäsaamelaisten kylää eli siidaa. Itäsaamelaiset ovat pienin saamelaisheimo ja joutuvat kamppailemaan kovasti säilyttääkseen oman identiteettinsä. Sopisiko tähän nyt sanoa, että lyhyestä virsi kaunis! Heti Neidenin jälkeen nousemme ylängölle. Taivas vetäytyy pilveen, mutta keli pysyy kuitenkin kuivana. Maisemassa on avaruutta. Mahtavat tunturijonot reunustavat tietä, joka on vielä viimeisen päälle hyvässä kunnossa. Tässä olisi nyt hyvä mahdollisuus pitää yllä hieman suurempaakin nopeutta. Pysähtelen kuitenkin siellä täällä näppäämässä kuvan. Tiedän, että tällaisesta venkoilusta Olli ei tykkää, mutta en nyt viitsi asiasta sen kummallisemmin huolta kantaa. Bugöjfjordissa tie käväisee meren rannassa, sitten noustaan taas ylös. Ylängön jälkeen käännymme kohti Pykeijaa. Norjalaiset kääntyvät samassa tienhaarassa Bugöjnesiin. Tie on kapea ja mutkikas. Sen vasemmalla puolella on Varangin vuono, oikealla kivikkoiset tunturit. Otan kuvia kala-altaista ja onkimiehistä. Olli tuntuu tietävän, että merestä saa onkia ilman kalastuslupia, mutta ulkomaalaiset eivät saa myydä saalistaan. Menemme taas palan matkaa, ja pysähdyn ottamaan kuvan uimasta nousevasta naisihmisestä. En ehdi kaivaa kameraa tarpeeksi nopeasti taskusta, joten uimari ehtii jo osin kuiville ennenkuin saan kuvan otetuksi. Olli pysähtyy taakseni. Hän sanoo minun ajavan liian keskellä tietä. Norskit joutuvat autoineen väistämään. Ei voi olla totta! Minä ajan tarkoin omalla kaistallani, ja norskienkin on syytä ajaa omallaan, vaikka heidän maallaan ollaankin. Noinko se on Olli-parkakin rähmällään pohjoisen naapurin edessä! Olen täysin järkyttynyt! Jos vanha kunnon suomettumistermin lanseeraaja, saksalainen oikeistoradikaali Franz Josef Strauss, Baijerin sonni, vielä eläisi, hän toisi saman tien käyttöön uuden termin neu-Finlandizierung. Tästäkin kyllä vielä puhutaan! Pysähdymme kylän viereiselle kukkulalle. Täältä on komeat näkymät alas lahdenpohjukkaan. Paikalle kävelee kaksi naista. Toinen kysyy, Suomestako olemme ja jos, niin mistä sieltä. Vastaan olevani Oulusta. Nainen sanoo perheensä käyvän joka kesä Oulun Nallikarissa rantalomalla, täällä kun kesät tahtovat olla niin kovin kalseita. Hänen kaunis ja virheetön suomen kielensä saa minutkin ryhdistäytymään sen verran, että muutan Oulun murteeni yleiskieleksi. Kysyn ovatko he paikallisia ja kenties suomalaista alkuperää. Pykeijasta ovat molemmat, ja lähes koko kylän asujamisto on kveenejä. Toivotan rouvan perheineen Ouluun ensi kesänäkin. Naiset häipyvät tunturiin. Päätämme ajaa kylään. Ollin Guzzi ei käynnisty muutaman starttimoottoriin suunnatun napakan potkun jälkeenkään. Olli kysyy, onko minulla kenttäkorjaamoa mukanani. Minä kysyn, miten se olikaan sen norskien väistämisjutun kanssa. Olli väistää kysymykseni ja tivaa uudestaan, onko niitä avaimia. Kaivan nahkarullan sivulaukusta ja ojennan kymppimillin lenkin. Liian nopeasti minä nyt kyllä annan armon käydä oikeudesta! Seuraa näytelmä, oikeastaan performanssi, jollaisen olen nähnyt aiemminkin silloin kun ammattimies tietää maallikon seuraavan työtään. Kaikkia jippojahan ei toki sovi sekulaariyleisölle paljastaa. Olli koputtelee avaimella starttimoottoria, joka kipinöi liittimestä. Vääntelee mutteria auki ja kiinni. Katselee minua silmiin selittämätön ilme naamallaan. Mutisee partaansa jotain käsittämätöntä. Kiroilee hieman selvemmin. Koputtelee taas. Vääntelee muttereita uudestaan. Nousee ylös ja starttaa. Ja kone hyrähtää käyntiin. En alennu kysymään, mikä siinä oli vikana. Kohautan olkapäitäni; totta kai, noinhan minäkin olisin sen korjannut! Ajamme alas kveenikylään. Kveenit ovat suomenkielinen väestö, joka asuu Ruijassa. Sana kveeni on tunnettu jo 800 -luvulta ja kveenit asuvat hajallaan ympäri Ruijaa sekä sisämaassa että rannikolla. Kveenimaa ulottuu lännestä Skibottnista eli Jyykeasta aina Venäjän rajalle Grense Jakobselviin eli Vuoremiin. Noin 200 - 300 vuotta sitten alkoi suomalaisia suurin joukoin muuttaa Ruijaan elinmahdollisuuksien käytyä huonoiksi Suomessa. Ruijaan siirryttiin kahta eri reittiä: läntiseen Ruijaan Kittilän, sekä itäiseen Kyrön, nykyisen Ivalon, kautta. Tätä nykyä kveenejä arvioidaan asuvan Norjassa n. 5000 - 8000 henkeä. Kveenien kielen, arkaistisen suomen, käyttö kiellettiin vuonna 1936. Vasta vuonna 1997 saatiin lupa opettaa sitä taas kouluissa. Opiskelijoita ilmoittautui yli 700, vaikka viranomaiset uskoivat kielen jo kokonaan kuolleen. Olli tietää paikan, jossa voimme kahvitella. Katsomme yhdistettyä ruokalistaa ja hinnastoa, ja valinta on saman tien selvä: totta kai ryssänrapua. Kahvilan tytöt juttelevat hetken norjaa keskenään. Toinen heistä sanoo sitten, että ravut eivät ole tuoreita, vaan ne on pyydetty aamulla. Saamme rapuleivät ilmaiseksi, mutta sillä ehdolla, että otamme molemmat niitä kaksin kappalein. Katsomme voivamme suostua ehdotukseen. Baaritiskiltä kaljaansa hakeva vanhempi mies toteaa, että ryssänrapu pitäisi hakea merestä, mutta laivat ovat tällä hetkellä "Vatsössä". Hän ilmeisesti osaa sanoa d-äänteen norjaa puhuessaan, mutta hänen suomeensa se ei tunnu sisältyvän. Pikku-Kallekin oli kotoisin seudulta, missä ihmiset eivät puheessaan osanneet juuri tehdä eroa d- ja t-kirjainten välillä. Opettajatar otti Kallen opiskelun oikein sydämenasiakseen.
Syömme rapuleipämme hyvällä lystillä. Meille ne ovat aivan tarpeeksi tuoreita. Melkein voi aistia leivän välissä köllöttävän ryssänravun vuonon pohjalla kalvamassa hukkunutta merimiestä! Vuonna 1999 Helsingin Sanomat kirjoitti otsikolla "Pohjois-Norjan rannikkovesissä ryömii puoli miljoonaa kuningasrapua" tästä kansan suussa ryssänravuksi kutsutusta otuksesta seuraavaa: Suuri jopa kymmenkiloiseksi kasvava kuningasrapu vaikeuttaa Pohjois-Norjan vuonojen verkkokalastusta. Nopeasti lisääntynyt rapu repii ja sotkeutuu verkkoihin sekä syö verkoissa olevat kalat. Lisäksi se syö pohjaan kutevien kalojen mätiä ja kehittyviä poikasia. Uusi laji voi ajaa kalastuksen kriisiin, sillä Norjan rannikkovesissä ryömii arviolta puoli miljoonaa jättiläisrapua. Tyynen valtameren puolelta Beringinmereltä 1960-luvun alussa Murmanskin edustalle istutettu kuningasrapu on levinnyt Tromssan seudulle saakka, sillä se matkaa kohti ravinteikasta Golfvirtaa. Venäläiset eivät ennen istutusta selvittäneet kuningasravun vaikutuksia Pohjoisen jäämeren ekosysteemiin. Tuo ei kyllä nykyään enää pidä paikkaansa. Pykeijalaiset ovat oppineet hyödyntämään kuningasrapusaaliit. Niillä käydään kauppaa aina Etelä-Amerikkaa myöten. Ja tulot ovat aivan eri luokkaa kuin mulkosilmäturskasta saatavat; kalanmaksaöljykään kun ei aivan kaikkien lasten herkkua ole. Ja tuskin sillä enää kukaan yrittää lastensa luonnetta kasvattaakaan. Kiertelemme vielä hetken kylän keskustassa. Kerron Ollille vaimoni mummon isän haudatun tänne. Äijä ajoi hevosella rahtia Tornion seudulta Pykeijaan ja sattui kuolemaan linjan täällä päässä semmoiseen vuodenaikaan, ettei kalmoa voitu viikkokaupalla takaisinkaan kuljettaa. Jäi norjalaisten hyväksi sekin. Jokin selittämätön kiire tuntuu painavan Ollia. Istuu pyörän päällä hanskat käsissä ja kypärän visiirikin alas painettuna, samalla kun minä porisen vielä niitä näitä. Vaan eipä nyt rassata miestä aivan ehdoin tahdoin! Ajamme ulos Pykeijasta. Jotenkin minusta tuntuu, että perässäni ajaa autokoulun opettaja. Yritän karistaa tunteen. Kuitenkin se saa minut ajamaan huomattavasti huolellisemmin kuin tullessa. Etteivät nyt vain norskit joutuisi väistämään! Vesisaari erottuu selvästi vuonon toiselta reunalta, ilmalaivatorni aivan erityisen selvästi. Tuntuu hölmöltä lähteä kiertämään sadan kilometrin lenkki vuonon pohjukan kautta. Minua alkaa väsyttää. Menen jonkinlaiseen ajasta, paikasta ja nopeudesta piittaamattomaan jurriin. Jos tähän nyt sattuisi joku rollaattoriajelulla oleva mummo, niin varmasti alamäessä viipottaisi ohi. Big deal! Ei voisi vähemmän kiinnostaa! Varangerbottnissa käännymme seuraamaan vuonon pohjoisrantaa. Sataa ripistelee. Annijoella pysähdyn tupakalle. Olli jurnuttaa hitaasta vauhdista. Myönnän sen ottavan itseänikin päähän, mutta nyt se vain on näin. Olli on myös kiinnittänyt huomiota, että heitoissa minun Guzzini perä irtoaa tien pinnasta. Tuokin on totta; tunnenhan minä sen perseessäni. Nytkin on illalla varmasti syytä tutkia housunpersaukset, ettei vain maksa olisi sattunut tippumaan lahkeeseen. Vaan kun Guzzin iskareiden paluuta ei voi säätää, niin ainoa konsti olisi vaihtaa ne parempiin. Mutta tässä tilanteessa ei ole pahan paljon tehtävissä. Minä sitten tykkään tästä fatalistisesta itsestäni! Se tekee minusta niin coolin oloisen. Ajamme Vesisaaren turisti-infoon, mutta se on jo suljettu. Kun vettäkin sataa jo aika reippaasti, hotelliyöpyminen tuntuu kelpoiselta vaihtoehdolta. Vesisaari on aikojen kuluessa ollut useiden kulttuurien kohtauspaikka. Vanhin asutus on peräisin n. vuodelta 8000 e. Kr., ja asuinpaikkoja ja pyyntikuoppia on löydetty monilta paikoilta, mm. Vadsöyan saaresta, Klubbenista ja Krampenesista. Jälkiä on sekä saamelaisesta että norjalaisesta asutuksesta. Viime vuosisadalla tänne muutti paljon suomalaisia, ja venäläiset pomorit kävivät täällä kauppaa 1700- ja 1800-luvulla. Vuonna 1944 pommitettiin ja hävitettiin 80% rakennuksista, ja varsinkin kaupungin keskusta kärsi suuria vaurioita. Kaupunki jälleenrakennettiin kohta sodan jälkeen. Nykyään Vadsössä on kuutisentuhatta asukasta, jotka edustavat noin 20 kansallisuutta.. Marssimme Hotelli Leilan respaan. Kysyn vastaanoton tytöltä englanniksi, olisiko heillä vapaata kahden hengen huonetta. Tyttö ei ymmärrä kysymystäni. Taas sama juttu kuin niin monesti ennenkin! Olli nauraa ja sanoo, että kysyin jälleen liian vaikeasti. Kysyn yksinkertaisemmin, ja asia selviää. Huone löytyy. Voihan se olla, että asiansa saisi hotellissa parhaiten perille, jos naama punaisena karjaisisi "room", "zimmer" tai missä tahansa maassa sen maan "huonetta" tarkoittavan sanan. Mutta kun eihän se niin käy. Kun ollaan tekemässä PR:ää moottoripyöräilylle, niin ihmisten kanssa on syytä olla sosiaalinen ja korrekti. Ja puhua niinkuin ihmisille puhutaan. Täytyy osoittaa, ettei tässä karusta ulkokuoresta huolimatta mitään mummonpotkijoita olla. Näillä meidän yhteisillä reissuillamme tunnen korrektiuden tarpeen erityisen korostuneena. Tutkataanpa vielä tuota Ollin yksinkertaistamisperiaatetta: Jos minä antaisin hänelle käännettäväksi englanniksi lauseen "Koirani haluaisi olla sukupuoliyhteydessä", hänen mielestään asian selvittäisi helpoimmin sanomalla "How nice". Olisiko se sitten muka kansainvälistä kanssakäymistä! Kirjaudumme hotelliin ja alamme raahata kamppeitamme sisään. Portailla tulee vastaan kaksi iloisessa kekkulissa olevaa igoria. Kauppaavat minulle votkaa. Ei synny kauppoja. Taitavat pojat olla laituriin kiinnitetystä venäläisestä kalastusaluksesta. Ovat vain lähteneet kaupungille tekemään vähän lisäbisnestä ja siinä samalla nauttineet osan kauppatavarastaan. Majoitumme, ja saman tien huone on niin täynnä tavaraa, ettei tahdo jalansijaa löytyä. Siistiydymme, ja kun sadekin näyttää taukoavan, lähdemme kaupungille syömään. Kiertelemme katuja hetken. Kahta votkakauppiasta lukuunottamatta koko kaupunki vaikuttaa kuolleelta. Mutta pojat moikkaavat aina vain iloisemmin joka kerta kun tulevat vastaan. Löydämme intialaisen ravintolan ja syömme hyvällä ruokahalulla. Olli soittaa kotiin. Maksettuamme päätämme lähteä tutkimaan Umberto Nobilen "Italia"-ilmalaivan kiinnitysmastoa. Umberto Nobile (1885 - 1978) oli italialainen ilmailualan insinööri. Vuonna 1926 hän lensi "Norge" -nimisellä kuumailmapallolla yhdessä Roald Amundsenin (1872-1928) kanssa Huippuvuorilta Alaskaan. Vuonna 1928 Nobile tavoitteli Pohjoisnapaa ja onnistuikin siinä. Matka tehtiin aluksella nimeltään "Italia". Kuumailmapallo koki haaksirikon. Nobile miehistöineen saatiin pelastetuksi, mutta etsintöihin osallistunut Amundsen katosi matkalla. Tutkin mastonjalan muistolaattaa ja huomaan tekstissä virheen. Huudan Ollinkin katsomaan. Passiivilauseesta puuttuu be-apuverbi! Kehenkäs tässä nyt pitäisi ottaa yhteyttä; Norjan vai Italian suurlähetystöön? Olli pitää asiaa kovin vähäpätöisenä, ei ymmärrä englannin opettajan tuskaa. Palaan vielä kerran katsomaan laattaa. Ei siinä loppujen lopuksi virhettä olekaan; passiivissa on käytetty lauseenvastiketta. Yritän selittää asiaa Ollille. En saa oikein vilpitöntä kiinnostusta aikaan. Tutkimme vielä saksalaisten sodanaikaiset asemat. Sen jälkeen kävelemme hotelliin. Tupakoimme parvekkeella ja katselemme, kuinka tapaamamme kaksi votkakauppiasta kulkevat laivan ja kaupungin väliä. Taitaa olla niin, että aluksen kapteeni antaa pojille myytäväksi vain pullon kerrallaan. Ehkäpä kaverusten bisnesajattelumalliin ei kuulu se periaate, että kuormasta ei syödä eikä juoda. Juttelemme niitä näitä. Armeija-aikojen tapahtumat nousevat pintaan, ehkä osin siitä syystä, että Mikko on juuri suorittamassa asevelvollisuuttaan. Olli kertoo, kuinka hän kerran meni sotaharjoituksen aikana täysin finaaliin; evääkään ei jaksanut heilauttaa. Myös minulla on samanlainen kokemus. Mutta hauskempiakin muistikuvia löytyy: Eversti Mielonen köpötteli meidän tulipatteriimme ja suoraan minun tykilleni. Kävi heti juttusille tykkimiesten kanssa. Suuntaajan hommia hoiteli semmoinen puhelias tilallisen poika Savosta, joka ei turhia arastellut:
Katselemme ikkunasta Pykeijan suuntaan. Pilviriekaleiden välistä alkaa näkyä vanhaakin taivasta. Ehkäpä meillä huomenissa on oikeinkin hyvä sää. Juon yhden kuudesosan sikspäkistä. Vaan kyllä kuudesta tyhjästä kaljapurkista tulee korkea torni! Käymme vielä parvekkeella tupakalla. Yläkerran eteisaulassa istuu pari naisihmistä lipittämässä punaviiniä. Rouvat hiljenevät kun kävelemme ohi. Tervehdimme, ja hetken perästä säkätys kuuluu alkavan uudestaan. Varmaan hekin ovat laittamassa maailman asioita kuntoon omalta kannaltaan. Vaan millainenhan maailma sekin sitten olisi! Igorit näkyvät hoipertelevan kaupungille trokaamaan vielä yhden lestin. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
