Tiina ja Marja tekevät matkaa sivuvaunussa.

Jäänsärkijä Sampo.

Pikku paussi Esso Tupasvillassa Keminmaalla.

Tuo tulee kyllä päälle.

Jätkänkynttilä-silta Rovaniemellä.

Rovaniemen Arktikum.

Santa Claus Park napapiirillä.

Ruotsalaisen vapaaehtoisrykmentti F 19 muistomerkki.

Lehtovaaran kylää.

Hiljaa virtaa Kitinen.

Taukopaikka Yläpostojoella.

Peurasuvannon siltamajat.

Porttipahdan tekoallas.

Tankavaaran kultamaat lähestyvät.

Nattasiksi minä noita luulin,
mutta Olli tiesi ne Rautuvaaraksi.

Kanavarakennustyömaan muistomerkki Vuotsossa.

Vuotson Porokylä -ravintola.

Vuotson kyläraittia.

Wanhan Waskoolimiehen kahvila Tankavaarassa.

Viitta armeija-aikaisen kaverini Vilin valtaukselle.

Magneettimäki.

Jäämerentien rahtareiden muistomerkki.

Prospektorin kultakaivoksen jäänteitä Saariselällä.

21.7.2001

Olli tulee tyttärien kanssa Joensuusta sukuloimasta. Jatketaan Oulusta sitten matkaa porukalla. Tytöt jäävät Saariselälle kotiin äitinsä hoiviin, ja me ajaa paukautamme Varangille.

Guzzissa on nyt uusi, Saksasta tilattu, Corbin -istuin. Nahkainen! Alkuperäinen istuin on sen alla olevan "mustan laatikon" suuren koon takia huonon mallinen ja painaa häntäluuta jo parin sadan kilometrin ajon jälkeen. Joku italialainen brylcream-tukkainen luiskaperselatino sen päältä varmasti tyytyväisenä välkyttelisi kultaisia kulmahampaitaan. Mutta yritäpä majoittaa siihen tämmöinen rehellinen, suomalainen, rasvanahkainen hehtaarihinkalo, niin illalla ainoa paikka, jossa voi tuskatta istua, on hotellihuoneen vessanpönttö.

Vaan eipä paina tämä hirmuhinnoiteltu Corbin! Niin on hyvä istua, ettei pyörän päältä haluaisi nousta pois, ei sitten millään. Täysin pakon sanelema hankinta siis. Vaan tuo hinta on kyllä semmoinen, että sen salaamisessa vaimolta on vielä iso homma. Asialle lienee eduksi, jos tässä nyt muutenkin olisi siipiänsä myöten.

Uusi istuin on kyllä tuonut mukanaan toistaiseksi ratkaisemattoman ongelmankin. Corbinissa istuu luontevimmin hieman taaempana kuin Guzzin alkuperäisellä istuimella. Nyt stongan kahvoihin joutuu kurottamaan, ja seurauksena on niskan ja hartioiden jumiutuminen. Asukkaan Pentin tarjoama ratkaisu olisi vaihtaa Guzziin Wingin ohjaustanko. Mutta eihän nyt ihan mitä tahansa voi mennä tekemään! Mieluummin hakeudun venytyshoitoon. Parin viikon kuurin jälkeen kropan pitäisi olla sellaisessa kunnossa, että kynnyksistä tarttuu rystysiin tikkuja, jollei muista hieman kyynärpäistä koukistaa.

Sujautan uuden Ixus-digitaalipokkarin talvella hankkimani - Ollin halpistakiksi rankkaaman - ajopuseron taskuun ja olen valmis lähtöön. Tällä reissulla on kaksi missiota: saada Olli katkerasti katumaan puserokommenttejaan, eikä hänen ihmisenä kasvamiselleen mitenkään haitaksi olisi, jos vaikka siinä ohessa reilusti kadehtisi tuliterää kameraanikin.

Moottoritielle kurvatessani mielessä käväisee lähes loppuun ajetun eturenkaan uusimisen unohtuminen.

Lähialuiden vierailemisen arvoiset paikat tahtovat jäädä aina käymättä, sinne kauas kun on aina niin kiire. Lähtiessä ei viitsisi heti pysähtyä, eikä takaisin tullessakaan, kun on enää niin lyhyt matka kotiin. Mutta nyt on toisin. Olen päättänyt testata kameraa heti Iin Haminassa.

Hamina on ollut kauppapaikka ainakin 1300- luvulta lähtien. Aikaisemmin satama sijaitsi Satamansaarella, nykyisellä Kruununsaarella, joka vihittiin vainajien lepopaikaksi v. 1810 (aivan nelostien reunassa). Satama siirrettiin 1500-luvulla, joen etelärannalle, nykyiseen Haminaan. Haminan vakituinen asutus kylälle ominaisine pikkutaloineen alkoi tihentyä vasta 1800-luvulla.

Lohi on ollut ammoisista ajoista asti se hyödyke, joka houkutteli tänne pysyvän asujaimiston. Hylkeenpyytäjät ja lohenkalastajat, lappalaiset mukaan lukien, olivat jokisuun varhaisia eläjiä. Jo keskiajalla tulivat ylimaan ihmiset tänne myymään turkiksia, voita, hilloja ja muita luontaistuotteita. 1600-luvulta lähtien perinteisten maalaistuotteiden ohella terva alkoi tulla lauttojen päällä aina Kuusamosta ja Kainuusta asti. Parhaina aikoina tuotiin kesän aikana yli 10.000 tynnyriä tervaa Haminaan, josta se pääasiassa jähtien kuljettamana jatkoi matkaansa Ouluun, Tukholmaan ja Englantiin asti. Kun 1800-luvulla sahateollisuus alkoi voimallisesti elpyä ja kun Iijokisuulle perustettiin Suomen ensimmäinen höyrysaha v. 1860, alkoi puutavaran lauttauksen suuri tuleminen.

Haminan asukkaat saivat elantonsa kesäisin kaupan mukanaan tuomista työmahdollisuuksista, 1800-lvulta lähtien myös puutavaranuittoon kuuluvista tehtävistä. Osa hankki kalastuksesta leivän jatketta, osa viljeli kylän ulkopuolella sijainneita maitaan. Käsityöläiset, leipurit, nahkurit ja muut ammattilaiset sijoittuivat Haminan maisemaan. Jotkut harjoittivat henkensä pitimiksi salakapakointia, mikä oli omiaan antamaan Haminalle oman leimansa. Talvisin olivat työpaikat lujassa. Ylimaiden ja Lapin savotat tarjosivat työtä, mutta työttömyys oli pysyvä ilmiö.

Asutus on aina keskittynyt kahden kadun, Takakadun ja Etukadun varrelle rantatörmän läheisyyteen. Karjavajat, saunat ja liiterit on sijoitettu asumusten ja seurakunnan omistamien peltomaiden väliin. Tietysti tällaisessa kyläryppäässä sattui myös tulipaloja. Haminalaiset ovat kuitenkin aina olleet vikkeliä palonsammuttajia. Kuuluisa onkin Haminan akkain ämpäriketju, joka siirsi tiuhaan tahtiin sammutusvettä jokirannasta palopaikalle. Palon uhka kosketti jokaista asukasta. Vain 3-4 talon tuhoja on pahimmillaan päässyt tapahtumaan.

Jo vuosikymmeniä sitten on Museovirasto (Muinaistieteellinen toimikunta) kiinnittänyt huomiota Haminan kyläyhteisön säilyttämiseen. Tällöin saivat monet asukkaat myös rahallista tukea, jonka avulla vanhoja ja arvokkaiksi todettuja kiinteistöjä asiantuntijain opastuksella kunnostettiin. Nykyään Haminan kylätoimikunta on tarttunut tarmolla kylän asiallisen kunnostamisen ja viihtyisyyden vaalimiseen. Myös kunnan taholla on pyritty parantamaan niitä edellytyksiä, joilla voidaan valtakunnallisestikin merkittävä, historiallinen kyläyhteisö säilyttää omalaatuisena, elävänä muistomerkkinä menneiltä ajoilta.

Lähde: Väinö Tolonen
Iin Hamina - vanha kauppapaikka

Vaan eipä siitä kuvaamisesta oikein mitään tule. Meillä on nyt selvä eturistiriita: minun kameraharjoitukseni vastaan Tiinan ja Marjan syöntiajat. Tytöt voittavat. Otamme kohteeksi Keminmaan Esso Tupasvillan. Sanon Ollille, että saatan poiketa pikapikaa Ajoksessa vilkaisemassa jäänmurtaja Sampoa sillä aikaa kun Marjan purkkiruoat lämpenevät.

Olhavassa tulee vastaan tuttu Bemari. Kemijärven Jaska siinä painaa tukka putkella Ouluun päin. Näyttää kuitenkin lyövän liinat kiinni ja kääntyvän perään. Olli viipottaa jo vastapäisessä rinteessä ilman aikomustakaan pysähtyä. Ei varmaan tunnistanut Jaskaa. Kurvaan läheisen kaupan pihalle Jaakko perässä. Kyselen, piruko se Kemijärven suurta poikaa ajaa takaa tuommoisella kiireellä. Jaska kertoo vain olevansa menossa Ouluun ilman sen kummallisempia jatkosuunnitelmia. Yritän tosissani houkutella häntä kääntämään Bemarin nokan takaisin pohjoiseen ja lähtemään meidän mukaamme. Hetken Jaska harkitsee, mutta Oululla on kuitenkin suurempi vetovoima. Harmi! Jaska olisi kyllä porukkaan kelvannut. Moikaamme, ja lähden polkemaan Ollin perään.

Ajoksen tienhaarassa on kyltti, jossa opastetaan jäänmurtaja Sampolle. Siellä on kahvilakin. Mutta täyttä fuulaa koko homma! Lenkin nakkaaminen satamaan osoittautuu hukkareissuksi. Laivalle pääsevät ainoastaan etukäteen varauksen tehneet asiakasryhmät. Kemissä tällainenkin huijaus ilmeisesti onnistuu, tuskin missään muualla.

Juon Tupasvillassa kahvia ja katselen, kuinka Olli hoitaa ammattimiehen ottein kahden lapsen syöttämisen: lapioi toiselle Pilttiä poskeen ja kaapii ympäri naamaa levinneitä pärskeitä samalla kun ärisee toiselle nirsoilemisesta. Muutkin asiakkaat seuraavat nurkkasilmällä performanssia. En voi olla ihastelematta isän virtuoosimaisia otteita. Otan toimituksesta kuvan ja päätän lähettää sen myöhemmin "Suomen ansioituneimmat äidit" -matrikkeliin.

Toista se oli silloin, kun isät olivat isiä ja äidit äitejä.

Juniorin ollessa vielä vaippaikäinen vaimo päätti ottaa harkitun riskin ja jättää meidät kotimiehiksi siksi aikaa, kun pistäytyi itse kaupassa. Ala-asteella olevan tyttären rooliksi oli ilmeisesti kaavailtu uhkayrityksen järkenä toimiminen. Vaimon vedottua toistuvasti isän velvollisuuksiin, katsoin olevani pakotettu ottamaan haasteen vastaan.

Jätin pojan istuskelemaan tyytyväisenä puikkosänkyynsä ja menin katsomaan telkkarista uutisia. Kävin kerran tai pari vilkaisemassa, että kaikki oli kunnossa. Hetken päästä Johanna tuli sanomaan, että Mikko haisi. Totesin tyttären tekemän havainnon pitävän paikkansa. Esikoinen pakeni nenäänsä pidellen huoneeseensa. Eikä ihme; itse asiassa miehenalun olisi voinut luulla olevan pitkällä mätänemistilassa. Mutta kun uutiset olivat vielä kesken, ja vaimonkin piti tuleman hetkellä millä tahansa, jätin asian sikseen. Säätilakin piti vielä katsoa.

Kuulin vaimon tulevan siinä vaiheessa kun meteorologi juuri esitti huomattavalla pieteetillä, mihin aikaan Kirkkonummella seuraavana päivänä pitäisi sataman. Ensin oli aivan hiljaista. Sitten kuului vaimon eläimellinen huuto. Velvollisuudentuntoisena ryntäsin paikalle. Poika oli voidellut paskalla puikkosängyn kolme pystytolppaa ruskeiksi. Neljäs oli juuri menossa. Kehtasi vielä, ryökäle, naureskella tyytyväisenä.

Episodin lopusta minulle ei jäänyt tarkkoja muistikuvia. Mutta jotain minusta puhuttiin. Iltauutiset katselin päärakennuksesta erillään olevan saunan takkahuoneessa.

Kun meidät seuraavan kerran jätettiin kotimiehiksi, huutelin junioria käväisemään työhuoneessa. Poika lupasi tulla - kunhan saisi ensin partansa ajelluksi.

Poikkeamme vilkaisemaan asuntoautoja Tupasvillan naapurissa. Sitten tien päälle. Olli kiertää kauempana olevien liikennevalojen kautta ja jää taakseni.

Seuraavan kerran tapaamme lähempänä Rovaniemeä. Pysähdyn Gasthausiksi itseään markkinoivan majoitusliikkeen kohdalla ottamaan kuvan rakennusten katoille hinatuista traktoreista, auroista, niitto- ja haravakoneista, pihalla seisovasta tykistä ja tolpan nokkaan nostetusta lentokoneesta. Kaikenlaisia ilmenemismuotoja se hulluus aikaan saakin! Tajuaako kaiken tuon sälän mitä kummallisimpiin paikkoihin raahannut ihmispolo tilansa? Raskiiko ympäristö moisesta perverssiydestä huomauttaa?

Pienimuotoisempana samaa hulluutta esittävät ne kymmenet ja taas kymmenet kirkkoreet, joista on tehty kukkapurkkeja talojen pihoille.

Sovimme Ollin kanssa, että teemme matkaa omaan tahtiimme. Voin pysähdellä ottamaan kuvia missä haluan ilman, että minun pitää ajatella muita. Tyttärien suolentoiminta määritelköön Ollin ajotempon - mitä sitä pienten lasten isäksi rupeaa!.

Rovaniemellä otan kuvan Jätkänkynttilästä, koska minulla ei sellaista vielä ole. Samoin teen opitun tavan mukaan pikku pysähdyksen napapiirillä.

Olkkajärvellä kannattaa pysähtyä; jos ei muuta, niin ainakin hetkeksi katselemaan ympärilleen. Kylässä on Talvisodan aikana sijainnut ruotsalaisen lentorykmentin tukikohta. Tien reunassa on myös muistopatsas. Jatkosodan aikana paikka on ollut kaukopartiomiehiä kuljettaneiden lentojoukkojen, suomalaisten ja saksalaisten, hallussa.

Ruotsalainen vapaaehtoinen lentorykmentti F 19 vastasi Talvisodan aikana Pohjois-Suomen ilmapuolustuksesta. Ruotsi ei ollut virallisesti sodassa mukana, mutta se lähetti vapaaehtoisesti miehitetyn lentorykmentin kalustoineen Oulun ilmapuolustuksen tueksi. Apu olikin tarpeen, sillä Suomen omat hävittäjät taistelivat rintamalla ja etelän suurkaupunkien puolustuksessa. Yksi rykmentin tukikohdista sijaitsi Olkkajärvellä, parikymmentä kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen.

Olli ja tyttäret istuvat Käyrämön huoltiksella. Juomme kahvit. Kehun Ixusta maasta taivaaseen. Annan Ollin jopa hetken pitää sitä omassa kädessään. Kateuden siemen on kylvetty!

Jään istumaan pöytään vielä hetkeksi muiden mentyä. Pihaan kurvaa pariskunta tuliterällä Triumph Sprintillä. Tulevat istumaan naapuripöytään. Morjestamme. Kyytiläinen kysyy, mihin olen menossa. En oikein jaksa sosiaalistua ja vastaan epämääräisesti ilmansuunnalla. Tästä ei nyt oikein jutustelua synny, joten kerään kamppeeni ja menen ulos. Polttelen vielä tupakan ja tutkailen samalla Triumphia. Kovin ylös näkyvät sivulaukut asettuvan, ja takalaukku huomattavan korkealle. Vähän vaapperan näköinen kokonaisuus.

Työnnän tulpat korviini ja vedän kypärän päähän. Paikalle tulleesta bussista valuu juuri jokin eläkeläisporukka ulos. Pari vaaria olisi innokasta juttelemaan. En saa selvää, mitä he sanovat. Valitan tilannetta. Kypärä ja korvatulpat tekevät minusta entistäkin kuuromman. En kuitenkaan viitsi niitä enää riisuakaan. Täräytän tielle.

Sodankylässä arvon mielessäni hetken aikaa, pitäisikö käväistä moikkaamassa Mikkoa kasarmilla. Mukava olisi nähdäkin, mutta päätän kuitenkin jatkaa matkaa. Mistäpä sen tietää, miten ratkaisevassa vaiheessa isänmaan puolustaminen juuri nyt on! Sitä ei ole syytä mennä isä-poika -suhteen varjolla sotkemaan.

Sodankylän jälkeen ajelen vain menemään muutamia kuvauspausseja lukuun ottamatta. Odotan Nattasten putkahtamista näkyviin. Ja Roivaisessahan ne sitten näkyvät, juuri niinkuin ennenkin. Kesäaikaan niissä vain ei ole samaa mahtavuutta kuin talvella.

Ja ihmekös tuo. Olli nimittäin oikaisi tunnistusvirheeni. Minun Nattaseni muuttuivat todellisuudessa Rautuvaaraksi.

Vielä pakollinen pysäys Tankavaarassa ja sitten Saariselkä. Olli on jo ehtinyt koplata sivuvaunun irti Guzzin kyljestä. Käyn taloksi.

Illemmalla Olli kysyy, maistuisiko konjakki. Toki, mutta vasta opastetun kiertoajelun jälkeen. Haluaisin nähdä Kaunispään museotien, jolla en ole tullut koskaan poikenneeksi. Hyppäämme Ollin Yarikseen ja ajamme sinne. Mainitsen Erno Paasilinnan kirjasta "Maailman kourissa", jossa Rovaniemen ja Petsamon välistä rahtiliikennettä on kuvattu hyvinkin tarkasti. Olli lupaa kirjan jostakin käsiinsä kaivaa. Lupaan omani tarvittaessa lainaan.

Jäämerentien muistomerkissä tien historiaa kuvataan lyhyesti:

Maantie Rovaniemeltä Sodankylään valmistui vuonna 1902. Tie toi tullessaan vuonna 1914 Kyrönkylälle nimen Ivalo. Tarton rauhassa vuonna 1920 Petsamo liitettiin Suomeen. Petsamon Liinahamariin valmistui tie vuonna 1933. Tie sai nimen Jäämerentie. Jäämerentie muuttui valtatieksi nro 4 vuonna 1938. Petsamo menetettiin vuonna 1944 toisessa maailmansodassa. Valtatien uusi suuntaus Saariselän tunturialueen yli valmistui vuonna 1976, jolloin mm. Magneettimäki lakkasi yleisenä tienä. Magneettimäki hyväksyttiin tiemuseokohteeksi vuonna 1992 Veteraanikuorma-autojen Seura Ry:n aloitteesta.

Olli haluaa näyttää vielä toisen Saariselän historiaan liittyvän paikan. Ajamme muutaman kilometrin pitkin metsäautoteitä ja välillä kelkkareitilläkin. Muistutan, miten kävi Opelille, kun oikaisimme Rajajoosepista kairan poikki Saariselälle. Sitä Olli ei suostu muistelemaan, vääntää vain rattia määrätietoinen ilme naamallaan.

Tulemme Prospektorin kultakaivoksen jäänteille. Kaivoskuilun päälle on rakennettu maja, josta kuiluun sopii käydä kurkistelemassa. Ojennamme kaulamme mahdollisimman pitkälle ja kurkkaamme alas. Huimalle näyttää. Tulee semmoinen olo, että sinne voisi vahingossa tipahtaa, vaikka edessä on vankka kaide. Kaikenlaisissa onkaloissa sitä mainarit ovat töitään puskeneet! Ei olisi meikäläisestä kyllä siihen hommaan!

Ajamme takaisin. Nyt sitten se konjakki. Saunassa kyselen Ollilta selitystä kommenttiin halpispuserosta. Olli pitää minua täysin huumorintajuttomana ja käskee unohtaa koko jutun.

Vaan en minä ihan vielä suostu unohtamaan. Ilta vierähtää rauhallisesti lasitöitä tehdessä.