|
|
17.7.1993 Lähdemme aamulla koko porukalla yhtä aikaa liikkeelle. Oppdalissa pysähdytään juomaan kahvit. Paikkakunta on kuulemma Norjan ykköspaikkoja maan hiihtokeskusten joukossa. Ja kun ympäristöä katselee, ei väitteen uskominen ole edes vaikeaa. Oppdalissa Jaana ja Timo häipyvät omille teilleen. He haluavat ajaa Trollstigenin juurelle Sunndalsaran kautta. Me muut lähdemme kohti Dombåsia. Ajokeli on mitä hienoin, samoin tie ja maisemat. Dombåsin likellä tielle on juuri laskettu uusi asvaltti. Tiestä tihkuu jotain oljyn tapaista nestettä. Mielessä käy, että tuo voi olla sateella liukas. Pidämme Dombåsissa kunnon paussin ja otamme myös muutamia kuvia todisteeksi, että täällä on käyty. Sen jälkeen kurvaamme alas Raumajoen laaksoon. Porukka alkaa hajaantua. Ajelen yhdessä Nuorenmiehen kanssa. Pysähtelemme siellä täällä ottamaan kuvia. Jos täällä jokaisessa tasankojen poikaa sykähdyttävässä paikassa pysähtyisi kuvaamaan, muutaman kymmenen kilometrin ajamiseen saisi helposti kulumaan kokonaisen päivän. Ei ihme, että norjalaiset matkailuihmisetkin kutsuvat tätä Norjan kauneimmaksi osaksi. Trollväggenin seinämän juurella olevassa kahvilassa tavataan muut. Ovat kuulemma istuneet siellä vain muutaman minuutin. Sata kilometriä tultiin ilmeisesti minuutin - parin päässä toisistamme. Vähän kummastuttaa, ettei nähty. Ei silti, että sillä mitään väliä olisi. Parkkipaikalla Olli pääsee tekemään jäynän. Minulla on Bemarin kaasukahvassa kitkatiiviste, joka pitää kapulan siinä asennossa, mihin sen kääntää. Lyön pyörän käyntiin, ja se ulvaisee kuin mieletön. Kaasu on käännetty täysin auki, enkä sitä tullut tarkistaneeksi. Kaikkein viattominta teeskentelevä on tietysti syyllinen. Panen asian mieleeni vastaisuuden varalta. Alamme nousta Trollstigenin seinämää. Liikennettä on aika lailla. Jopa asuntovaunuja vetäviä henkilöautoja näkyy. Voi olla, että siinä Nissanien ja Opelien kytkimet ovat aika kovilla. Rinnettä kiipeää myös unkarilaisbussi. Vaikuttaa siltä, että Trollstigenin huippua se ei ihan heti tavoita, sen verran näkyy höyryä pukkaavan konepellin alta. Mekin hajaannumme taas yhden tai kahden miehen porukoihin. Annan muiden mennä omia menojaan. Pysähtelen melkein jokaisella levikkeellä valokuvaamaan ja vain pällistelemään joka suuntaan. Ennen en ole tällaisessa maisemassa ollut. Trollväggenin huippu on niin täynnä autoja, ettei pyörällekään enää tahdo oikein paikkaa löytyä. No, sen verranhan toki aina on tilaa, mutta parhaat paikat jo on varattu. Pistän pyörän parkkiin vähän syrjemmälle ja palaan kävellen takaisin näköalapaikalle. Katselen alas rinteeseen. Tuoltako minä tosiaankin tulin? Hyvinpä jaksoi Bemari kiskoa. Muutkin kertyvät pikku hiljaa paikalle. Lähdemme laskeutumaan alas vastakkaista rinnettä kohti Valldalin lauttasatamaa. Sitten odottaa taas nousu ja sen jälkeen lasku Geirangeriin ja sen jälkeen nousu ja ....... Lautalla kyselen Ivalon miehiltä, miksi he eivät puhu "hoon päältä". Kertovat suurimman osan nykyisistä ivalolaisista olevan alunperin kotoisin joltakin muulta murrealueelta. No, siinäpä se syy tietysti. "Hoon päällä" oleva vitsi toki menee perille. Edesmennyt kansanedustaja Liisa Kulhia oli ystävättärineen syksyllä vaeltamassa Lapissa. Porukka joutui toisistaan vähän erilleen. Osa pelkäsi jo eksyneensäkin. Joku sisarista kiipesi tunturin laella olevalle kivelle ja huuteli useisiin eri suuntiin: "Kulhia, Kulhia!" Ja eipä aikaakaan kun rinteestä alkoi kuulua puuskutusta. Naima-Aslakkihan se sieltä tulla puhisi: "Tulhaan, tulhaan!". Lautalla on myös joku saksalaiskaveri enduropyörällä. Vaihdamme keskenämme joitakin yhdentekeväisyyksiä. Satamassa Hannu valittaa takapuolensa kipeytyvän Erkin Hondan takasitsillä. Olli ottaa Hannun kyytiin. Aloitamme kipuamisen. Pysähdyn tuota pikaa ottamaan valokuvia. Muut häipyvät näkyvistä. Parin kymmenen metrin suora ja 180 asteen kurvi oikealle, toiset pari kymmentä metriä ja 180 asteen kurvi vasemmalle. Ja sitä jatkuu ja jatkuu. Välillä varoitellaan kilvin kivivyöryistä. Tien nousuprosentit osoitetaan myös ajoittain. Mutta ylöspäin me vain Bemarin kanssa hivuttaudumme sinnikkäästi. Ylös tullaan aikanaan. Lunta näkyy siellä täällä sekä lumen keskellä laiduntavia lampaita. Tie kapenee huomattavasti. Täällä taitaakin olla jonkinlaisia lammaspaliskuntia. Sopivissa paikoissa niiden liikkumista rajoitetaan aidoin ja tien poikki kulkevin kiskotuksin. Idea on siinä, että tiehen on kaivettu sen koko leveydeltä kuoppa. Kuopan molemmilta reunoilta lähtee aita, joka jossakin päättyy sopivaan luonnonesteeseen - veteen tai vuorenseinämään. Kuopan päälle on aseteltu poikittain ratakiskonkappaleita. Ilmeisesti norjalainenkin lammas on sen verran älyllään, ettei lähde koipiaan moiseen katkaisemaan. Ajamisen kannalta kiskotuksella ei ole mitään haittaa. Ylänköpätkä ei ole pitkä, vaan vuoren vastakkainen rinne alkaa tuota pikaa. Ja tämän nyt pitäisi olla sitä ihan kaikkein kauneinta Norjaa. Mitä lähemmäksi Geirangeria tulen, sitä helpompi se on uskoa. Maisemat ovat sanoinkuvaamattoman kauniit ja mahtavat. Jostakin syystä täällä tuntuu olevan myös erittäin helppo hengittää. En sille keksi syytä, varsinkin kun mielestäni asian pitäisi olla juuri päinvastoin - ainakin kun tarpeeksi korkealle tullaan. Geiranger-vuono putkahtaa näkyviin. Etsin parasta mahdollista kuvakulmaa usealta levikkeeltä. Viimeisellä saan kuvaan myös vuonoa seilaavan laivan. Geirangerin kylä on jonkinlainen pettymys. Tämähän on aivan tyypillinen turistiansa. Ja hinnat ovat pilvissä. Mutta juju onkin siinä, että täällä asuu pysyvästi vain kourallinen väkeä, joiden täytyy tehdä vuoden tili heinä - elokuun aikana. Muina aikoina turisteja ei liiku, koska teitäkään ei pidetä lumen takia auki. Ja pelkät maisemat eivät ihmisiä pidä kiinni leivän syrjässä. Koposen Hannu on jotensakin vaisun oloinen. Kertoo persaustensa puutuneen Erkin Hondan takasitsillä ja vaihtaneensa Ollin kyytiin. Pahaksi onneksi lautalla ollut saksalainen ei suostunutkaan jäämään kyydistä, vaan jopa yritteli ohi. No kilvanajohan se semmoisesta syntyy. Pitemmillä - parin kymmenen metrin - suorilla vauhtia oli ollut siinä 130km/h. Siinä vaiheessa kun Olli oikaisi mutkan tien reunaa kulkenutta polkua pitkin, Hannulle oli varmistunut, että hengissä tästä ei selvitä. Eletty elämä oli vain silmissä vilissyt. Olli ihmettelee, ettei sakemanni suostunut antamaan periksi. Kysyn Hannulta, onko hän sukua maankuululle Kuikka-Koposelle. Ei ainakaan tiedä olevansa. Mutta on vielä sen verran järkyttynyt, ettei edes kysy, millä ansioilla Kuikka-Koponen kuuluisuutensa oli lunastanut. Kuikka - oikealta nimeltään Abel Koponen - oli savolaisia parhaasta päästä; kaikenlaisten silmänkääntötemppujen tekijä, kansanparantaja ja kulkumies. Tämä savolainen fakiiri syntyi vuonna 1833 Varistaipaleella ja kuoli 57 vuotta myöhemmin Jäppilässä. Kirkonkirjoihin Kuikalle oli merkitty kaksikin ammattia; maankiertäjä ja irtolainen. Lisänimensä hän sai siitä, että hän kuljetti tarvekalujaan kuikannahkaisissa pusseissa. Nimittäin Kuikka-Koposen perhe kuului 1800-luvulla yleiseen tilattomien kastiin. Kuikan ei tiedetä koskaan tehneen mitään kunnon työtä - piällysmiehiä kun halusi olla hänkin. Sen sijaan hän kierteli ympäri maakuntaa parantaen sekä ihmisiä että eläimiä ja siten hankkien perheelleen jonkinlaisen toimeentulon. Mikään huomattava parantaja hän ei kuitenkaan ollut, mutta silmänkääntäjänä hänen maineensa oli sitäkin suurempi. Kuikka oli maakuntamatkoillaan saanut tottua monenlaiseen kohteluun. Helposti häntä ei toki masennettu, ja hän pystyi kyllä lyömään jauhot suuhun sellaiselle, joka häntä nurjamielisesti kohteli. Kerran Kuikka sattui tulemaan taloon, jossa vastaanotto ei ollut aivan sieltä parhaasta päästä. Emäntä alkoi heti Kuikan nähdessään valittaa, että kulkumiehille ei kyllä ruokaa riittänyt - hyvä kun jotain omalle väelle oli pöytään pistää. Kuikka istuutui kaikessa rauhassa penkin päähän ja veti taskustaan narunpätkän. Sen hän sovitteli lattianraon läpi ja alkoi vetää ylös ahvenia toinen toisensa jälkeen. Kun kaloja oli kymmenpäinen läjä, Kuikka keri narun, työnsi sen taskuunsa ja sanoi emännälle, että siinä nyt kuitenkin olisi kalasopan ainekset. Heitti repun selkäänsä ja käveli ulos. Emäntä keräsi kalat ja pisti ne kattilaan. Miesväen tullessa illalla kotiin, heitä odotti höyryävä soppa. Mutta kovin oli keitto karvaan makuinen ja hampaissa narskuva. Vasta tässä vaiheessa emäntäkin vapautui Kuikan noituudesta ja huomasi keittäneensä kattilallisen lastuja. Melkein joka maan kansantarusto tuntee vastaavanlaisia henkilöitä Usein tarinatkin ovat lähestulkoon yksi yhteen - vain sillä poikkeuksella, että niissä kussakin on tietysti oma paikallinen värityksensä. Mutta Kuikka-Koponen on todella ollut olemassa, ja hänestä on kirjoitettu muutamia kirjojakin. Kuikan omalaatuista huumoria kuvaa hyvin hänen lapsilleen antamansa nimet. Vanhimman tyttären nimi kirkonkirjojen mukaan oli Lucina Concordia Gemma Jeklubet. Toinen tytär oli Ohlipoobaama Siromilda Noa Neere. Poikien nimet olivat vastaavanlaisia: Alfred Ikai Opatus sekä Elnaam Jaebets Jesobeam. Nuorin pojista olikin sitten Juhana Evert. Näin siitä syystä, että poika syntyi seitsemän kuukautta Kuikan kuoleman jälkeen, ja nimestä päätti äiti. Onkohan niin, että Savossa vieläkin järki kuuluu nimenomaan naisten avuihin? Hannu ei todellakaan tunnista Kuikka-Koposta sukulaisekseen. Pitää tarinaa kuitenkin kovin mielenkiintoisena. Kehotan häntä tutustumaan Kuikkaa käsittelevään kirjallisuuteen, minkä hän lupaakin tehdä. Tankkaan pyörän, eikä kassalla laskua maksaessani itku ole kaukana. Sen hintaista on bensa täällä öljyä tuottavassa maassa. Investoin kuitenkin vielä muutaman kymmenen Nokkia Sør Norgen kartaan, johon on merkitty kaikki pikkutietkin. Ja sitten matkaan. Kun äsken laskeuduttiin alas, niin nyt täytyy tietysti kiivetä ylös. Matka reissun korkeimmalle kohdalle, Dalsnibballe, ei ole pitkä - alle kaksikymmentä kilometriä. Mutta nousu on sitten sitäkin jyrkempi. Tämä kyllä hyydyttää huonokuntoisen ajopelin, oli se sitten mikä tahansa. Jollakin korkeuskäyrällä ajan talveen. Aivan kirjaimellisesti. Tien reuna on lumen peitossa, ja ilmanala alkaa käydä niin viileäksi, että on pakko lisätä villapusero ajopusakan alle. Tulen Djupvattnetin rantaan. Järvi näyttää olevan lähes kauttaaltaan jäässä. On aivan pakko käydä katsomassa, onko asia todella näin. On se. Mutta parempaa suuntaan täällä tunnutaan olevan menossa. Jäät nimittäin pitävät sulaessaan äänekästä sirinää. Kesä se on tännekin tulossa, kunhan vain ei aika lopu kesken. Jostakin syystä on myös aivan pakko kokeilla, onko vesi kylmää. Kyllä se on juuri niin kylmää kuin mitä jäinen vesi voi olla. Kyllä tämä kaikki on sittenkin totta, vaikka hankalalta se tuntuu uskoa. Käyn syömässä järven rannalla olevassa ravintolassa, Djupvasshyttassa. Tarjolla on tietysti lammasta, mitäs muutakaan. En siitä oikeastaan juurikaan pidä, se nimittäin haisee lampaalta. Tai pitäisikö sittenkin sanoa, että pidän lampaasta niin paljon, etten sitä raaskisi millään syödä. Niin tai näin; pakko on nälkäisen olla nöyrä ja yrittää saada alas se, mitä eteen on laitettu. Kuppi kahvia ja pari tupakkaa häivyttävät viipyilevän karsinanalustamaun suustani. Mutta ylös Dalsnibban laelle on vielä muutama kilometri matkaa. Tie on sulamisvesien kovertama, mutta varovasti ajaen kaikki onnistuu. Tien reunalla on muutamia mahtavia vesiputouksia. Maistan vettä, enkä siinä mitään huonoa huomaa. Toisaalta, olisiko se lammasaterian jälkeen mahdollistakaan? Dalsnibban laella kaikki ilma tuntuu olevan väärin sijoittunutta ja kovassa kiireessä hakemassa itselleen uutta paikkaa. Kylmä iskee luihin ja ytimiin. Saan pyörän kuitenkin kivimuurin suojaan niin, ettei sen kaatumista tuulessa tarvitse pelätä. Muutama hetki täällä täytyy kuitenkin viivähtää, niin paljon katsomista näyttää olevan. Otan myös lisää kuvia ja huomaan filminkulutuksen ylittäneen arvioni. No, jos loppuu, ostetaan lisää. Toivottavasti filmin hinta ei ole aivan suorassa suhteessa bensan vastaavaan. Tuuli on todella kova. Vedän kypärän päähäni suojaksi sitä vastaan. Laella on myös saksalainen asuntoauto. Rouva tulee pyytämään minua sisään lämmittelemään. Sanoo maisemien katselemisen onnistuvan mukavammin lämpimässä autossa. Kiittelen kovasti, mutta sanon olevani juuri lähdössä takaisin alas. Etelärinne on loivaa laskua ylängölle, joka on muutaman sata metriä merenpinnan yläpuolella. Itään päin ajellessa tie tuntuu koko ajan hiljalleen laskeutuvan. Tie vieressä virtaa joki, joka välillä paisuu leveämmäksi suvannoksi. Yöpaikassa, Lomissa, muut ovatkin jo paikalla. Ihmettelevät, että viihdyin noinkin pitkäänsä tien päällä. Niin no, mutta kun minulle siellä oli niin kovin paljon katseltavaa. Muut eivät ole vielä syöneet. Lähden mukaan haukkaamaan vielä jotain pientä minäkin. Olli kertoo Markun kanssa 80-luvun puolivälin paikeilla itäblokkiin tekemästään reissusta. Pojat haeskelivat passelin hiljaista tulliasemaa päästäkseen ilman suurempia jonotuksia Tsekkoslovakiasta Unkariin. Ja löytyihän se semmoinen. Tämä tulli oli nimenomaan rekkamiesten suosiossa. Jossakin vaiheessa poikienkin paperit ja passit otettiin tarkastettaviksi. Mutta enemmän kuin papereista, tullimiehet olivat kiinnostuneita pyöristä. Siihen aikaan suuret nelipyttyiset japsipyörät eivät olleet itäblokin maissa aivan jokapäiväistä nähtävää. Tavanomainen renkaiden potkiminen, käyntiäänien kuuntelu ja pyörien ympärillä tepastelu ei nyt vain riittänytkään. Elekielen ja puhekielen sekamelskaa hyväkseen käyttäen tullimiehet tekivät selväksi, että he haluaisivat nähdä, miten pyörät kiihtyivät. Ainoa kiihdytysrata oli tie Unkarin puolen tulliin. Pojat selittivät, että asia oli periaatteessa aivan OK. Muutama mutta kuitenkin oli; Tonavan ylittävä silta oli keskeltä kovasti koholla laivaliikenteen takia. Keskellä siltaa oli mutka. Sillalle oli pysäköity rekkoja molemmin puolin ajorataa. Ja kaiken kukkuraksi Unkarin puolen tullipuomi oli alhaalla. Niema problema. Yksi tullimiehistä häipyi tullikoppiin soittamaan. Toinen meni antamaan rekoille määräyksen peruuttaa pois sillalta. Kotvan kuluttua Unkarin puolen tullista marssi paikalle kolme tullimiestä mukanaan puinen laukku, jossa oli kaikki tarpeellinen välineistö poikien passien ja papereiden leimaamiseen. Asiat laitettiin kuntoon siltä seisomalta. Sillä aikaa silta tyhjeni rekoista, ja Unkarin puolen tullipuomikin tökötti jo pystyssä. Ja sitten vain tulliaseman päällikön kädenviitaus, että baana oli nyt auki. Olli lähti ensin. Ottikin oikein kunnon lähdöt. Keskellä siltaa aurinko oli kuitenkin sulattanut bitumin todella liukkaaksi mössöksi. Ei muuta kuin pyörä sladiin ja vauhdilla läpi Unkarin tullista. Ollin menoa katsellessaan Markku huomasi tien liukkauden ja päätti ottaa kisaan eri lähestymistavan. Hieman tuntui siltä, että oli syytä olla varovainen. Sen verran antoi kuitenkin kaasua, että sai pyörän keulan ylös. Siitä sitten vain takapyörällä maasta toiseen. Tullimiehet hurrasivat, taputtivat käsiään ja heittelivät koppalakkejaan ilmaan. Istumme iltaa mökkien rappusilla. Seppo ja Nuorimies jatkavat huomenna kohti Tukholmaa. Erkki, Hannu ja Timo aikovat vähän pitemmälle - Unkariin. Jaana tulee Ollin kyydissä takaisin Ivaloon lapsia kaitsemaan. Ja kaipa tästä kotiin joudan jo minäkin. Yritämme Jaanan ja Ollin kanssa saada varatuksi passelin hytin Wasa Kingille Sundsvallin ja Vaasan välille huomisen yölautalle. Meidän kukkaroillemme parhaiten sopivat hytit ovat kaikki jo varatut. Mutta King's Suite olisi vielä vapaa, hinta yhteen suuntaan 800Fmk. Pakko kai se on yli päästä, ja kerranhan se vain kirpaisee. Varaamme sviitin. Nenäni sanoo, että ilmassa on pettämättömät sateen merkit. Taitaa olla viisainta lähteä aamulla hyvissä ajoin. Sanon Jaanalle ja Ollille aikovani ajella Sundsvalliin omaan tahtiini. Se tuntuu sopivan heille hyvin. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
