Ruonan taistelu (1.9.1808):
|
Karstulan taistelun tappiosta säikähtäneenä ylipäällikkö Klingspor veti suomalaisjoukot Alavudelta Kuortaneelle Ruonan kylään asemiin Lintulahdelta ja Alavudelta tulevien teiden risteykseen. Sinne suuntasi myös kenraali Kamenski venäläisen pääjoukkonsa kanssa. Suomalaisten puolustusasemat oli hyvin valittu: ne tukeutuivat sivustoiltaan järviin, ja hyökkääjän etenemistä vaikeutti suoperäinen maasto. Asemista pytyi myös hallitsemaan Salmen tienristeystä. Puolustusjoukkojen vahvuus oli noin 5000 miestä, hyökkääjiä taas oli noin 8000. Suomalaisilla oli tuhansia miehiä Kauhajoen länsipuolella, mutta Klingspor ei ymmärtänyt Kuortaneen painopistealueen merkitystä, eikä keskittänyt joukkoja sinne. Taistelut alkoivat syyskuun 1. päivänä ja kestivät kolme päivää. Venäläiset tutkivat pääpuolustuslinjan vahvuutta ja tulivat siihen tulokseen, ettei hyökkäystä kannattanut kohdistaa suoraan sitä kohti. Sen sijaan he päättivät koukata suomalaisten selustaan järvet kiertämällä. Erittäin kiivaiden taisteluiden jälkeen suomalaiset saavuttivat torjuntavoiton. Kamenski harkitsi jo joukkojensa vetämistä taaksepäin. Hän sai kuitenkin yllättävän tiedon alati puuhakkaalta Kulnevilta, jonka tiedustelu oli havainnut Adlercreutzin johtamien suomalaisjoukkojen jättäneen asemansa. Venäläiset miehittivät asemat ja kiiruhtivat suomalaisten perään. Seuraava yhteentörmäys tapahtui nelisen kilometriä pohjoisempana, Salmen kylässä. Kuten Ruonalla, täälläkin suomalaisten taistelutoimilla oli menestystä: kaikki venäläishyökkäykset torjuttiin. Klingspor oli kuitenkin tällä välin saanut virheellisen tiedon, jonka mukaan venäläisjoukot olivat tunkeutumassa suomalaisten selustaan Kauhajoen suunnasta. Hän antoikin Adlercreutzille käskyn vetäytyä heti Salmelta. Venäläiset ylläyttyivät toistamiseen hyökätessään suomalaisten jättämiin tyhjiin asemiin. Klingsporin kyvyttömyyttä sotilasjohtajana pidetäänkin täydellä syyllä niin poikkeuksellisena, että maailmanhistoria ei juuri vastaavaa tunne. "Silloin saapui Klingspor marski, J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat: "Vänrikin markkinamuisto" Karstulan taistelusta alkanut kehityssuunta sai vahvistusta Kuortaneen taisteluista, niin voitokkaita kuin taistelut suomalaisille olivatkin olleet.
|
Juuttaan taistelu (13.9.1808):
|
Ruotsi-Suomen armeija oli siis toistamiseen vetäytymässä. Pääarmeija marssi Vöyristä Oravaisiin. Kenraalimajuri Kiril Kosatschovskin venäläisjoukot, jotka lähestyivät Juuttaata ja Uusikaarlebytä, uhkasivat katkaista pääjoukkojen vetäytymistien pohjoiseen. Seudulla oli kuitenkin jo kaksi suomalaisyhtymää: Reutersköldin johtama Turunmaan rykmentti oli levossa Uusikaarlepyyssä, ja 2. Prikaati oli vetäytymässä kohti Munsalaa. Näiden joukkojen tehtäväksi jäi tien auki pitäminen pääarmeijalle. Venäläiset hyökkäsivät iltapäivällä 13.9. Haraldsin talon luona kapteeni Gripenbergin vartiojoukkojen kimppuun. Vartio vetäytyi Juuttaan puolustusasemaan, jota vastaan venäläiset aloittivat välittömästi hyökkäyksen pyrkien saarrostukseen lännestä. Tietä pitkin edennyt venäläispataljoona kuljetti mukanaan kahta kanuunaa ja haupitsia. Joukon edettyä laukaisuetäisyydelle von Döbeln antoi tykistöosastolleen käskyn avata tuli. Murhaava rypälehaulien ryöppy repi aukkoja vihollisryhmitykseen. Myös jalkaväki aloitti tulituksen, ja venäläiset joutuivat perääntymään tien suunnassa. Kun von Döbeln havaitsi venäläisten perääntymisen, hän komensi porilaisprikaatin hyökkäykseen, ja venäläiset työnnettiin ensin etuvartioaseman paikkeille. Sieltä koko joukko vetäytyi Kruununpolttimolle ja aina Alahärmään asti. Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat: "Döbeln Juuttaalla" Taistelun päätyttyä ja tien auettua von Döbeln ylennettiin kenraalimajuriksi. Aivan turha mies hän ei ollut muutenkaan: Hänet on yleensä kuvattu side päänsä ympärillä. Side peitti haavoittumisen jäljen, otsakalloon syntyneen reiän. Talven tullen von Döbeln kalautti reikään puutapin suojaksi pakkasta vastaan. Toisaalta välillä kovinkin kuumana käyneen pään viilentämiseksi avoin reikä olisi voinut olla aivan paikallaan.
|
Oravaisten taistelu (14.9.1808):
|
Oravaisten päivä kun onneton J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat: "Wilhelm von Schwerin" Ruotsi-Suomen armeijan pääjoukko vetäytyi Vöyristä kohti pohjoista. Joukkojen vahvuus oli noin 500 miestä, kaksi kolmasosaa niistä ruotsalaisia. Komentajan toimi kenraalimajuri Adlercreutz. Venäläisten miesvahvuus oli noin 7000, komentajanaan kenraalimajuri Kamenski. Adlercreutz asettui asemiin laajan peltoaukean taakse kallioharjanteelle Oravaisten kylän etelälaidalle. Etujoukkonsa hän ryhmitti pari kilometriä etelämmäksi Lillträskin alueelle. Joukkoja johti von Platen. Tappotöihin aina valmis eversti Kulnev hyökkäsi 2000 miehen voimin etujoukkoja vastaan ja onnistui murtamaan asemat. Taistelussa haavoittui von Platenin lisäksi nuori, 15-vuotias tykkijulli, luutnantti Wilhelm von Schwerin. Tämä Oravaisten taisteluiden epitomi kuoli pari viikkoa myöhemmin haavoihinsa Kalajoella, jonne hänet myös haudattiin. Taistelun painopiste siirtyi pääasemaa vastaan. Adlercreutzin onnistui heittää hyökkääjät vastaiskulla takaisin Lillträskin alueelle. Venäläiset saivat kuitenkin huomattavia vahvistuksia, ja aaltoliike muutti taas suuntaansa. Kamenskin aloitettua saarrostusliikkeensä Adlercreutz antoi käskyn yleiseen perääntymiseen. Ruotsi-Suomen läntinen sotajoukko oli lyöty lopullisesti hajalle. Runeberg tuo Oravaisten taistelun yhteydessä esille myös haavoittuneiden hoidon Lotta Svärdin hahmossa, joka kuitenkin on kirjailijan luoma fiktiivinen henkilö. Lotta Svärdin esikuvana lienee ollut kokkolalainen Brita Johanna Ahlbäck. Suomen sodan puhjettua Brita miehineen seurasi armeijaa toimien kanttiininpitäjänä. Hän myi sotilaille ruokatavaraa, juomaa ja tupakkaa, mitä milloinkin sai hankittua. Brita Johannan kerrotaan olleen kaunis, iloinen ja määrätietoinen nainen, jolta kaupanteko sujui luontevasti. Toisin kuin Lotta Svärdin aviopuoliso Britan aviomies selvisi sodasta hengissä. Sodankäynnin yhteydessä on aina tarvittu avustavia ryhmiä, joihin usein on kuulunut myös naisia. Runebergin luoma hahmo antoi nimensä Lotta Svärd -yhdistykselle, joka merkittiin yhdistysrekisteriin 9.9.1920, ja jonka Valtioneuvosto lakkautti 23.11.1944, koska yhdistyksen katsottiin olevan liian likellä suojeluskuntajärjestöä.
|
