|
|
30.7.2002 Aamupalan jälkeen Seppo kurvaa etelään, minä moikkaamaan appiukkoa. Hän on kuitenkin jo ensimmäisillä päivänokosilla. En viitsi turhaan herättää. Lankomies keittää kahvit. Juttelemme hetken, ja lähden jatkamaan matkaa. Alkaa nostattaa sadetta ennustavia iilejä idän inhalle taivaalle. Päätän pistäytyä Eero Mäntyrannan kunniaksi perustetussa museossa, joka sijaitsee Anu Pentikin Vihreän Pysäkin yhteydessä, muutaman kilometrin kylältä pohjoiseen. Olen aamun ensimmäinen vierailija museossa. Museonhoitajassa on kovasti Mäntyrannan kasvonpiirteitä. Tuon julki huomioni. Tyttö naurahtaa ja sanoo, ettei se mikään kumma asia ole, hän on Eeron nuorin tytär. No, ilmankos! Pyydän lupaa saada valokuvata museossa ja saankin sen. Kiertelen vitriiniltä ja taululta toiselle ja napsin kuvia. Korvissani kaikuu lapsuudesta mieleen jäänyt Pekka Tiilikaisen tuskainen huuto: "Kello käy, kello käy, mutta Mäntyrantaa ei vielä näy!" Useimmiten kyllä näkyi. Tämä 1930-luvun loppupuolella syntynyt pellolainen hiihtäsankari oli yhdessä Veikko Hakulisen kanssa 1900-luvun menestyksekkäimpiä hiihtäjiä Suomessa. Mäntyrannan kulta-aikaa osui 1960-luvulle. Hänet valittiin kahdesti Suomen parhaaksi urheilijaksi - vuosina 1964 ja 1966. Olympia- ja maailmanmestaruusmitalin Mäntyranta voitti kaksitoista kertaa ja hänen arvokisauransa kesti saman määrän vuosia. Mittava oli Eeron arvokisaputki: Squaw Valleyn olympialaiset 1960, Zakopanen MM-kisat 1962, Innsbruckin olympialaiset 1964, Oslon MM-kisat 1966, ja Grenoblen olympialaiset 1968. Sapporon vuoden 1972 olympialaisista menestystä ei enää tullut. Hiihtouransa jälkeen Eero Mäntyranta on toiminut mm. puuseppäalan yrittäjänä, kunnan nuoriso-ohjaajana ja poromiehenä. Katselen kuvia ja tavailen nimiä lehtileikkeistä. Sixten Jernberg, Kalevi Laurila, Pavel Koltsin, Assar Rönnlund, Harald Grönningen, Kalevi Oikarainen ja Franco Nones saavat vieläkin aikaan sykähdyttävän tunteen sydänalassa. Että semmoisia miehiä - aikana, jolloin Marco Bjurström ei vielä änkkäämisellään täyttänyt lauantaisin olohuoneita, eikä Simo Frangen ollut vielä kertaakaan mennyt Tampereelle! Ajan takaisin kylälle ja tankkaan Guzzin. Ja saman tien matkaan. Juoksengissa käväisee mielessä pistäytyä katsomassa everstin piiloa, kallioluolaa, jossa eversti Ragnar Nordström vuonna 1945 piileskeli Valtiollisen Poliisin etsiviä ja odotteli sopivaa tilaisuutta paeta väylän poikki Ruotsin puolelle. Lenkki luolalle vaatisi kuitenkin jonkin verran patikointiakin, eikä se tässä lämmössä ja näissä kamppeissa houkuttele tarpeeksi. Päätän sen sijaan poiketa Aavasaksalla. Aavasaksan vaara kohoaa 242 m merenpinnasta. Se on perinteinen juhannuksenvietto- ja näköalapaikka. Aavasaksa on yksi Suomen vanhimmista matkailukohteista ja samalla maamme eteläisin paikka, josta voi nähdä keskiyön auringon. Kansainvälisesti tunnetuksi Aavasaksan teki Ranskan Kuninkaallisen Tiedeakatemian astemittaukset vuosina 1736-1737. Retkikunnan johtajana toimi Maupertuis-niminen herra, joka kertoo Aavasaksasta seuraavasti teoksessa Jordens figur: "Tämä vaara sijaitsee jokirannassa 70 kilometriä Torniosta. Vaaralle ei ole helppo päästä; ensin noustaan metsän läpi ylämäkeen noin puoliväliin rinnettä, sitten tulee vastaan valtaisa kivikko jonka jälkeen tulee uudelleen metsätaival joka ulottuu huipulle saakka. Me jouduimme hakkauttamaan metsän huipulta. Vaaran koillisrinne oli pelottavan jyrkkä suurine kallioineen; niiden keskellä oli muutamia haukanpesiä. Tämän vaaran juurella virtaa Tengeliöjoki. Se kiemurtelee Aavasaksan ympäri ennen kuin se laskee Tornionjokeen. Näköala vaaralta on hyvin kaunis. Etelään tarjoutuu laaja näkymä Tornionjoelle; itään näkyy Tengeliöjoki sen virratessa läpi lukemattomien lampien; pohjoiseen 60-70 kilometrin päässä pysähtyy näköala vaaroihin jotka ovat kuin toinen toisensa päällä." Keisarinmajan taas rakennutti Aleksanteri I, joka itse ei koskaan kuitenkaan käynyt Aavasaksalla. Aavasaksa laki turistien päänmenoksi tarkoitettuine "palveluineen" jättää ikävän muovisen kuvan itsestään. On poljettavia joutsenveneitä sun muuta krimskramssua. Jos kuitenkin jatkaa matkaa sinnikkäästi eteenpäin kohti Keisarinmajaa ja näköalatornia, niin kaupallisuus alkaa helpottaa. Keisarinmaja on suljettu, mutta näköalatornista on hulppeat näkymät. Laen pohjoisreunalla sijaitseva kahvila on myös piipahtamisen väärti. Istun hetken terassilla kahvittelemassa ja käyn sitten kurkkaamassa Annikki Kariniemen patsasta. En ole koskaan osannut arvostaa Annikki Kariniemeä kovin korkealle Lapin kuvaajana. Liekö sitten syy Kariniemen vai minun! Jotenkin - perverssin uteliaalla tavalla - on ollut kiinnostavampaa lukea kertomuksia hänen omasta elämästään; skandaaleista, joita hän sai aikaan Rovaniemen pikkuporvariston keskuudessa ja varsinkin suhteestaan eversti Oiva Willamoon, joka oli, jos mahdollista, vieläkin omalaatuisempi henkilö. Kaisa Toiviainen kirjoittaa Annikki Kariniemen elämästä ja tuotannosta seuraavasti: "Annikki Kariniemi syntyi 24.7. 1913 Rovaniemellä ja kuoli 22.10. 1984 Ylitorniolla. Ennen kirjailijanuraansa hän toimi keskikoulun opettajana ja rajavartiolaitoksen kanslistina. Annikki Kariniemi oli värikäs persoona ja monipuolinen kirjoittaja: hänen tarinansa ulottuvat metsästyskertomuksista historiallisiin kuvaelmiin ja rakkauskertomuksiin asti. Hän on kirjoittanut yli 20 romaania sekä lukuisia näytelmiä. Teoksissaan Annikki Kariniemi käsittelee toisaalta nyky-Lappia ja toisaalta vanhaa kulttuuria. Hänen teoksiaan ovat esim. Laulu Lapista ja Lapin papista (1973), Veren ikävä (1977) ja Poro-Kristiina (1952). Nuorten kirjoja ovat Pikka. Kirja Lapin tytöstä (1963), Maanpakolaisen poika (1972), Tupsukorva (1972) ja Pikku Jounin tarina (1976). Lisäksi Annikki Kariniemi kirjoitti paljon artikkeleja sanoma -ja aikakauslehtiin metsästyksestä, Lapin historiasta ja elämästä pohjoisessa. Hän on saanut Valtion nuorisokirjailijapalkinnon vuonna 1977 ja Suomen kirjailijaliiton palkinnon vuonna 1983. Annikki Kariniemi harrasti mm. luonnossa kulkemista sekä metsästystä ja tietenkin lukemista. " Ajelen alas aurinkovaaralta ja törmään keskelle varisparvea, joka viettää juhla-ateriaa tielle liiskaantuneen jäniksenraadon kimpussa. Teemme kaikki äkkinäisiä väistöliikkeitä. Linnuilla tuntuu olevan vielä aikaa noitua keskenään minua. Henkilö- ja eläinvahinkoja ei satu, mistä Sampo-yhtiössä ollaan varmasti onnesta mykkyrällään. Toisinkin olisi voinut käydä. Siis variksille: Moottoripyöräilijän hurjastellessa maantietä kahtasataa lentää varis suoraan häntä kohti. Motoristi yrittää väistää lintua, muttei onnistu tässä, ja törmäys on väistämätön. Taustapeilistä hän näkee miten varis pitkän, holtittoman lennon jälkeen jää tielle siivet levällään makaamaan. Motoristi pysähtyy. Omantunnontuskissaan motoristi nostaa linnun varovasti ylös, hankkii sille häkin ja peittelee siivekkään hellästi kangastilkkuun, laittaa vielä palan leipää ja astiaan raikasta vettä häkkiin odottamaan linturaukan virkoamista. Seuraavana päivänä varis herää, katsoo häkin metallikaltereita, vesikuppia ja leipäpalaa, painaa päänsä siipiensä suojaan ja parkaisee tuskissaan:
Sitten pitää vain istua ja aina suoran päässä vähän kallistaa. On se helppoa! Ajatukset alkavat jo olla kotiasioissa. Lapintuulessa poikkean vielä kahvilla. Juttusille tulee pari motoristinbasillia pyhää bomberhenkeä täynnä. Kyllä kyllä, komeasti keulii Guzzi nelosella, ei muuta kuin hanaa vittu hei hei! Juutun neljän rekan taakse. Jurri iskee päälle. Henkisesti reissu loppuu Simossa. Mutta kyllä tästä taas. Jep jep. |
