Kevyt kenttäremontti.

Narvikin keskustaa.

Narvikin sotamuseo.

Tienviittoja kaikkeen maailmaan.

Kapean rantaviivan takana tunturit.

Rombaken-vuonoa.

Riksgränseniltä Norjaan.

Riksgränseniltä Ruotsiin.

Malmiradan asema Riksgränsenillä.

Tungosta vähemmän kuin Tuiran asemalla -
jopa polllliisi ja maitotonka puuttuvat.

Taustalla Abiskon kansallispuistoa.

Tyven Torneträsk.

Tuosta nappasi kalasääksi juuri saaliinsa.

Kiirunan keskustaa.

Jäähotelli Jukkasjärvellä.

Kirjanmyyntivitriini jäähotellin matkamuistokaupassa.

Hotellihuone (copyright Yusuke Ebihara).

Konkurssi Svappavaaran ravintolassa?

Sippibelle Junosuandolla.

Torniojoen rantaa Pellossa.

29.7.2002

Herään mielestäni varhain. Seppo on jo kuitenkin kämpästä häipynyt. Vilkaisen ulos, ja siellähän se näkyy häärivän Uralin kimpussa. Etupyörä on irti. Seppo sihtailee haarukkaa muikean näköisenä. Taitaa olla viisaampi olla kommentoimatta, vaikka kiusaus siihen on suuri. Vielä hetki, ja uusi etupyörä on paikallaan. Seppo pyöräyttää rengasta ja toteaa, että jo loppui laakerin ääntäminen.

Se on kyllä uskomaton juttu, miten puolikuurokin erottaa ylimääräiset ja asiaan kuulumattomat pyörän äänet "terveistä" äänistä. Guzzista löytyy kokonainen myriadi erilaista kilkatusta, kalkatusta, kolinaa ja ryskettä. Omalla kohdallani olen ratkaissut ongelman käyttämällä aina korvatulppia. Ne suodattavat pois epäolennaisen, mutta esimerkiksi liian suuren venttiilinvälyksen aiheuttaman kovemman kilkatuksen kuulee selvästi. Jos sinne suodattuneeseen melumassaan jokin moottorin hengen päälle käyvästä viasta kertova ääni jää, niin se on sitten vain sitä huonompaa tuuria. Opissahan se on variksenpoikakin tuulessa.

Taannoinen tuttavani ei ilmeisesti ollut vielä ollut tarpeeksi tuulen tuiverruksessa oppimassa. Kertoi, että Volvosta oli alkanut kuulua jonkinlainen pieni sivuääni. Tunnetusti sinnikkäänä kaverina oli kuitenkin jatkanut matkaansa kunnes Volvo yksinkertaisesti teki stopin. Siitä mentiinkin sitten korjaamolle hinausauton lavalla. Pienen sivuäänen oli aiheuttanut männän helmasta murtunut isohko kappale, joka luonnollisesti oli tippunut kampikammioon. Eikä se siellä sitten ollut tehnyt mitään varsinaista hyvää.

Lohduttelin häntä sanomalla, että kuulohan toimi ihan hyvin. Kuulohavainto ei vain ollut saanut aikaan hälytyskellojen soimista.

Kuivahtanut sämpylä ja lasi vettä aamupalaksi taitavat olla ravintoarvoltaan hieman alakanttiin. Korjataan tilanne Narvikissa. Olemme siellä muutamassa hetkessä.

Parkkeeraamme pyörät keskusaukion reunalle ja katselemme hetken ympärillemme. Norjalaiset ovat niin hyvinvoivan ja varakkaan näköisiä, ettei sitten koskaan. Oikein vihaksi pistää! Seppo pistäytyy pankissa. Tupakoin odotellessani.

Pistäydymme kahvilla. Valistan Seppoa, että Narvikissa ollessa on pakko käydä sotamuseossa. Ajatus ei Seppoa viehätä. Hänen viiteryhmänsä löytyy pikemminkin rauhanliikkeen parista. Vaan ei auta, pakko sinne vain on Seponkin mukaan tulla. Ei sen museossa käymisen rauhanmiestäkään pitäisi pahentaa.

Totean taas kerran mielessäni, että Narvikin sotamuseo on yksi parhaista, joissa olen käynyt. Ja monista muista norjalaisista museoista poiketen täällä löytyy selostukset myös sivistyskielillä, ei ainoastaan norskiksi. Museo on saanut myös lisätiloja ja ilmeisesti myös lisää näyttelyesineistöä. Kaikkia en ainakaan muista nähneeni. Voi olla, että sotatavaraa löytyy vielä nykyäänkin, esimerkiksi tuntureilta.

Kierroksen jälkeen päätämme lähteä juomaan vielä toiset kahvit. Museon ulko-ovella törmäämme suomalaisperheeseen, joka on lähtenyt viettämään yhteistä laatuaikaa Norjaan. Perheen äiti haluaa museoon. Lapset lyövät vastahankaan. Isä seisoo sivummalla poissaolevan näköisenä. Äiti haukkuu siinä paikassa sutjakasti koko pesueensa paskarakoon. Uhkaa jättää kaikki vielä ilman ruokaakin. Isä siirtyy vielä enemmän sivummalle, ja meille jää tilaa pujahtaa ovesta ulos ilman että jäämme raivottaren jalkoihin. Huh huh! Paikalliset seuraavat kohtausta nurkkasilmällä. Heidän sympatiansa taitavat olla kultivoituneen, museoita harrastavan äidin puolella. Kukaan näytelmän norjalaisesta yleisöstä ei naura. Emme mekään. Jo toinen tapaus, jossa suomalaisperheen jäsentenvälisiä käydään norjalaisyleisön edessä!

Tiedän mukavan kahvilan muutaman korttelin päässä ylempänä rinteessä. Suunnistamme sinne. Helle ahdistaa kuin Mauri Pekkarinen Paavo Lipposta. Askel painaa, ja hiki virtaa. Nahkakamppeet sentään hieman hengittävät, goretexeissä olisin sulanut olemattomiin - jo muutenkin mitättömän kokoinen mies.

Palaamme pyörille. Vieressä tekee juuri harrikkamies pienen poikansa kanssa lähtöä. Kysäisen lähintä huoltoasemaa. Kaveri kehottaa seuraamaan ja ajaa edellä Shellin pihalle asti. Enhän minä ihan tämmöistä tarkoittanut. Ystävällistä kuitenkin!

Jatkamme matkaa. Seppo jää peränpitäjäksi. Hetken päästä en enää näe Uralia peileissä; on ilmeisesti jäänyt joissakin liikennevaloissa punaisen taakse. Pian Rombakkenin ylityksen jälkeen erkaantuu tie kohti Riksgränseniä. Seppoa ei näy vieläkään, vaikka olen hidastellut jo jonkin aikaa. Kurvaan levikkeelle ottamaan kuvan vuonosta.

Tähtäilen kaikessa rauhassa ja saankin mieleiseni kuvan. Levikkeelle on sillä aikaa ilmestynyt Ruotsin kilvissä oleva auto. Juttusille tulee vanhemmanpuoleinen mies, joka puhuu meänkieltä. Sanoo olevansa kotoisin Matarengista. Hän puhuu, minä kuuntelen ja nyökyttelen. Tuskin saan suunvuoroa. Jonkin ajan päästä mies kysyy, ajanko följyssä sivuvaunupyörän kanssa. Vastaan myönteisesti ja kysyn, missä hän on pyörän nähnyt. Mies vastaa sen ajaneen juuri tästä ohi kun minä olin ottamassa kuvia. Seppo ei varmastikaan ole nähnyt Guzzia, vaikka jätin sen mielestäni näköpaikalle. Ei kun perään!

Nyt tässä taitaa tulla vähän kiire. Haluan näyttää Sepolle paikan, jossa saksalaiset teloittivat jugoslavialaisia sotavankejaan. Muistopaasi ei ole mahdottoman kaukana, joten vauhtia sen mukaan. Muu liikenne hidastaa kuitenkin menoani niin, että arvelen saavuttavani Seppoa vain hitaasti. Parinkymmenen kilometrin jälkeen näen hänen nousevan vastapäisen tunturin rinnettä. En taida ehtiä tarpeeksi nopeasti. Pian olen muistomerkin kohdalla, eikä parkkipaikalla näy Uralia. Saan hellittää kaasua.

Mukaudun muun liikenteen nopeuteen. Kulkijoita täällä kyllä näyttää olevan, mutta yhtä puuttuu: tiellä ei enää nykyään kuljeskele lampaita. Jokohan niiden kaikkien yli on ajettu, ja norjalaiset lammasfarmarit ovat pistäneet korvausrahat liiveihinsä salaviisaasti myhäillen?

Keskellä mustinta Afrikkaa kylään syntyi valkoihoinen lapsi. Lähetyssaarnaajaa epäiltiin värivamman aiheuttajaksi. Eikä toki syyttä: puolen Euroopan kokoisella alueella tämä kun oli ainoa valkoihoinen.

Kyläpäällikkö päätti käyttää hänelle kuuluvaa rankaisuvaltaa ja määräsi kirkonmiehen puheilleen vastaamaan tekosistaan. Ennen tuomion julistamista syytettykin sai puheenvuoron ja puolustui pontevasti ja kaunopuheisesti varsinkin puheen loppukliimaksissa:

- ....... Katsokaa noita laitumella laiduntavia lampaita. Niidenkin joukossa valkoisella emälampaalla on valkoisten karitsoiden lisäksi yksi musta.....

Tässä vaiheessa kyläpäällikkö hämmentyi silmin nähden ja kiirehti sanomaan:

- Hyvä on, hyvä on! Unohdetaan se lapsijuttu. Mutta sitten pidetään myös turvat tukossa siitä mustasta karitsasta.

Björklidenissä käymme kahvilla. Seppo soittaa kännykällä. Olen vähällä vetää sumpit henkeeni, Seppo nimittäin saa yhteyden Raaheen. Seppo selittää puhekumppanilleen, että tämän tuskin enää kannattaa meidän kanssamme reissuun lähteä. Tai että ainakin kiirettä pitää, jos saman lenkin aikoo heittää. Me kun olemme tänään jo takaisin Suomessa, ja takana on jo kolme päivää.

On se vain hieno asia, että tuo meidän Nokiamme tarjoaa pelit sun vehkeet kaikenlaiseen tärkeään tiedonvälitykseen!

Täältä sitten taas aukeavat suoremmat tiet kohti Kiirunaa. Seppo lupaa ottaa hieman etumatkaa. Minä pyörähdän vielä pikku lenkin takaisin päin, katsomaan malmiradan rakentajien kirkkoa - rallarkyrkania. Sovimme yhyttävämme toisemme jossakin tällä puolen Kiirunan.

Rallarkyrkanista löytyy kyltti, jossa seisoo, että itse kirkko on neljän kilometrin kävelymatkan päässä. No, jokin toinen kerta sitten. Näistä Kiirunan ja Narvikin välisen malmiradan rakentajista ja rakentamisen vaiheista on todella vaikea löytää yhtään mitään. Siellä täällä, esimerkiksi Björklidenin hotellissa, on näytteillä sen ajan valokuvia, jotka ovat todella kiinnostavia. Mutta ei sitten muuta. Riksgränsenin massiivisessa asemarakennuksessakin on kuulemma jonkun ruotsalaisen nykytaiteilijan näyttely.

Pyörähdän lenkin asemalla, mutta en mene sisään. Lähden tavoittamaan Seppoa.

Abiskon ja Kiirunan välinen tiepätkä on tylsistyttävä ja huonokuntoinen. Toisaalta se tarjoaa mahdollisuuden suurten ajatusten lennolle. Mutta aivotoiminta ei lähde kunnolla käyntiin. En saa edes Irakin sodanuhkaa ja siihen liittyviä ratkaisuja järjestykseen.

Tavoitan Sepon juuri ennen Kiirunaa. Pistäydymme Systembolagetissa hakemassa pienen pullon wiskiä iltaa varten. Jatkamme saman tien matkaamme.

Tien kunto paranee ja antaa mahdollisuuden mukavan matkanopeuden ylläpitämiseen. Yht'äkkiä huomaan Jukkasjärvelle osoittavan tienviitan. Siellähän on se jäähotelli! Se on pakko käydä tsekkaamassa. Hotelli löytyy helposti, mutta sisään sinne ei pääse. Kesäajaksi se näyttää pakatun valtavan pakastimen sisään, joka muistuttaa erehdyttävästi jäähallia. Seppo puhuu jotain turistien kusettamisesta. Mutta siitä ei liene kysymys. Jäähotelli on ollut toiminnassa useita vuosia. Mielestäni taloudellinen menestys kertoo asiakkaiden tyytyväisyydestä. Toisin on esimerkiksi Kemin lumilinnahankkeen kanssa. Vuosi toisensa jälkeen kesän tullessa tulokselle näyttää käyvän samalla tavalla kuin linnalle itselleenkin. Se sulaa käsistä. Niin käy myös velkaantuneille yrittäjille. Ja lopulta yhteiskunta maksaa viulut kun perseaukisten asioita puidaan oikeudessa.

Svappavaaran tienhaarassa kurvaan vanhan tutn kahvittelupaikan pihaan. Mutta talossa ei näy minkäänlaista liikettä. Ovella lukee "stängt". On tainnut konkurssiin koko puulaaki. Seppo huristaa ohi ja näyttää kääntyvän Svappavaaran kylään. Hyvä noin. Siellä saa varmasti tankinkin täytetyksi.

Tankattuamme juomme kahvit ja syömme jätskit. Mittailen kartasta etäisyyksiä. Pajalaan asti tässä hyvinkin tänään vielä ehditään. Kauppias tulee ulos juttelemaan - suomeksi tietystikin. Kyselee, mistä kaukaa olemme. Vastaamme olevamme aivan tuosta naapurista. Vastaus tuntuu tyydyttävän kysyjää. Helle painostaa edelleen.

Pajalaan johtava tie on todella huonossa kunnossa. Guzzin jäykkä peräjousitus ei ehdi kuopissa joustamaan vähääkään. Keula ja perä ovat kuin eri paria. Illalla pitää varmasti tarkistaa, etteivät vain munuaiset olisi päässeet tipahtamaan housunpersauksiin. Seppo vetää jatkuvasti kaulaa. Ural tuntee tällä tiellä olonsa varmasti varsin kotoisaksi. Mieleeni juolahtaa, että Mikko tulee tätä tietä parin päivän kuluttua. Pitääpä kysyä kommentit.

Huokaisemme hetken Pajalassa. Kysyn Sepolta, haluaisiko hän mieluummin tutustua Lestadiuksen museoon vaiko pistäytyä Vittulassa. Kumpikaan ei tunnu oikein kiinnostavan. Taitaa pelätä saavansa tartunnan molemmista. Suosittelen Sepolle vaarattomampaa keinoa; Mikael Niemen teoksen "Populäärimusiikkia Vittulajänkältä" lukemista. Saman voi toki tehdä myös Lestadiuksen kirjoitusten suhteen.

Ajamme Kolariin. Seppo käy repimässä rahaa pankin seinästä. Odottelen häntä parikymmentä minuuttia. Alkaa tulla kylmä. Kolarista ei löydy yösijaa. Soitan Pellohoviin. Yöpaikka löytyy, ja lupaavat vielä ruokaakin, vaikka olemme perillä vasta puolenyön paikkeilla. Sovimme Sepon kanssa, että ajan edeltä ja hoidan sisäänkirjautumiset kuntoon.

Nyt alkaa palella ihan oikeasti. Harkitsen hetken, kaivanko goretex-pusakan laukusta päälleni. Siihen menisi kuitenkin sen verran aikaa, että etumatkani kutistuisi olemattomiin. Lisää hanaa. Matkaa ei ole kuin kuutisenkymmentä kilometriä. Mutta sen verran kylmä on, että jos tässä nyt olisi verkkopaidassa, niin talitintit luulisivat rasvapalloksi ja tulisivat nokkimaan.

Likempänä Pelloa poroparttio seisoskelee tien vieressä. Liikennelaskentaako lienevät tekemässä. Vähennän vauhtia, joukossa saattaa olla minunkin poroni. Omansa kanssa olisi noloa kolaroida. Ja varoitukseksi muillekin: Jos poron korvissa teot ovat; oikea poikki, hanka alla, pykälä päällä - vasen alta vita, kahdesti halki, pykälä päällä, niin sen päälle ei ole mitenkään välttämätöntä ajaa. Se nimittäin on minun poroni!

Vaimon kotitalossa vaikuttaa hiljaiselta. Ovat jo varmasti panneet yöpuulle. Ajan Pellohoviin ja kirjaan meidät sisään. Nyt maistuisi wiskipaukku lämmikkeeksi, mutta leka on Sepolla.

Seppo tulee vartin päästä. Syömme poronkäristykset ja tupakoimme kaikessa rauhassa. Katselen televisiota, mutta en jaksa uppotua siihen edes sen vertaa, että pääsisin perille, mistä ohjelmassa on kysymys. Väsyttää.

Huomenissa ajelemmekin molemmat omaan tahtiimme omille maillemme.