|
|
3.8.2004 Tavanmukaiset aamutoimet. Jalatkin alkavat jossakin määrin tuntua omilta. Illan tai yön aikana hotellin eteen on ilmestynyt kaksi Belgian kilvissä olevaa Hondaa. Kuskeja ei vain näy missään. Juha käy vielä hakemassa rahaa pankin seinästä. Piilottelen sen ajan auringolta jakeluauton varjossa. Belgian pojatkin tulevat pakkaamaan pyöriään. Moikkaamme, muuten ei juttua synny. Lähtö alkaa olla itkua vaille valmis. Senja on Norjan toiseksi suurin saari. Mieleeni palautuu vastaanoton rouvan eiliset sanat. Hänen mukaansa Senja on Norjan toiseksi kaunein saari. Jotain hämäräperäistä ja salattavaa saarella täytyy olla, jos kerran paikallisetkin sen vain hopealle rankkaavat. Yritetään ottaa selville, mitä se on. Faktoja Senjasta: - pinta-ala 1590 km2 Sillan yli ja oikealle. Ajelemme vuonon reunaa pikku kylien halki. Ketään muita ei näy olevan liikkeellä. Jospa nämä paikalliset eivät ole tottuneet näin komealla ilmalla ulos lähtemään. Tie on kapea ja päällystetty mutta muuten huonossa kunnossa. Tätä on yhtä hankala ajaa kuin myöhemmin tästä kirjoittaa. Pysähdymme tupakoimaan levikkeelle. Aurinko on lämmittänyt asfaltin pinnan niin pehmeäksi, että renkaiden kuvio painuu tien pintaan. Pitoa riittää varmasti. Ajamme Botnhamnin lauttalaiturille. Kaijaan peruuttelevaa lauttaa lukuunottamatta muuta liikettä ei näy. Saaren noin 15000 asukkaasta olemme nähneet kolme tai neljä. Jospa se Senjan karmea salaisuus onkin juuri tässä: täällä ei oikeasti asu ketään! Tähän väliin voisi olla vaikkapa norjalaisvitsi paikallaan:
En tiedä, aina näitä poloisia on kiva herjata! Lautan päästyä lastaussillan päähän vähäinenkin liike loppu. Jonkin ajan kuluttua laiturille ajaa henkilöauto. Seurailemme sen edesottamuksia aikataulukyltin varjosta. Autosta nousee kaksi nuorta miestä, jotka tulevat heittelemään kiviä rantaveteen. Juha esittää arvelunsa kaverusten etumerkistä. Kivien heittely loppuu äkisti. Arvaan syyn. Vilkaisen auton rekisteriä. Oikein, Suomen kilvissä näkyy olevan. Ei taida kannattaa heittäytyä juttusille. Lastaus alkaa ja sujuukin ripeästi. Saamme pyörät kiilatuiksi tukevasti reelinkiä vasten. Kansimies heittää vielä köydenpätkät varmuuden vuoksi. Guzzi ei sinä ainakaan tarvitse; sivutuki on sen verran pitkä. Menemme kahville. Kannelle palatessamme lautta on jo ajaa puksutellut hyvän matkaa. Styyrbuurin puolella edessä soutuvene halkoo peilityyntä vuonon pintaa. Tuskin ovat kalaan menossa näin kuumalla ilmalla; uintireissulle pikemminkin. Nyt ei meilläkään ole muuta tekemistä kuin napsia valokuvia ja antaa tuulen vilvoittaa oloa. Lautta ajaa ulos vuonosta. Senja jää taakse. Vähän mitäänsanomaton tunne saaresta jää, ei mahda mitään. Tuossako se kaikki nyt sitten olikin! Kaunis? No joo, mutta paljolti helteisen sään ansiosta. Mahtava? Ei missään tapauksessa. Ystävällinen alkuasukasväestö? Tuskin, eihän tuolla tunnu ketään asuvankaan. Uuden vierailun väärti? Ehdottomasti, sen jälkeen kun kaikki muut paikat on katsottu. Keulan edessä on Sommarøy ja sen takana aava. Siitä jos lähtisi uimaan, hyvällä tuurilla päätyisi Islantiin. Vähän huonommalla osuisi rantaan vasta Grönlannissa. Saarella näkyy pari kymmentä taloa. On ihan turha lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyy - sen tietää muutenkin. Viidessätoista talossa asuu kalastajaperhe. Saarelta löytyy myös elintarvike- ja siirtomaatavarakauppias, jolla on puodissaan rautatavaraosasto. Kirkon viereisessä pappilassa asuu seurakunnan pappi. Saaren korkeimmalla paikalla oleva talo kuuluu kalatehtaan toimitusjohtajalle. Levyseppähitsaaja Trygve Hansen pitää pajaansa rannimmaisimpana olevan kotitalonsa yhteydessä. Luokkahitsarina Trygve hoitaa kalastuspaattien kimuraisimmat hitsaushommat. Kylässä asuu myös postinhoitaja, ikäneito, joka on vuokrannut huoneen kylän alakansakoulun opettajattarelle. Kylän koulurakennuksessa ei asuintiloja ole. Sitä ei ole pidetty tarpeellisena, koska kansankynttilät vaihtuvat vuosittain. Joulu-tammikuun länsimyrskyt nimittäin tapaavat puhaltaa järjen lautantuomien päästä. Niin että mitäpä niille vasittuja asuntoja rakentelemaan, ainakaan niin kauan kuin tuo postinhoitaja vielä hengissä keikkuu. Meikäläinen se ei olekaan Norjassa ensimmäistä kertaa! Kyllä täkäläisten metkut tunnetaan! Rantaudumme Brensholmenin laiturille. Saari edustaa tyypillistä norjalaista nimistököyhyyttä: tämäkin on Kvaløya. Kun suomalaiselta kysyy, mistä hän on kotoisin, vastaukseksi saa esimerkiksi Äyhö, Ii, Kello, Kopsa tai Käylä. Kysyjä osaa automaattisesti paikantaa nimen kartalle. Mutta teepä sama kysymys norjalaiselle. Kun kotipaikaksi nimetään Kvaløya, on pakko tehdä lisäkysymys: mikä niistä sadoista? On siinä verbaalirajoitteisilla norskeilla selittämistä! Päästämme autot edellemme. Nyt ei kyllä tarvitse vilkaista peiliin ennen Tromssaa. Omaperäisestä liikennemerkistä on vielä pakko ottaa kuva ennenkuin päästään matkantekoon. Kiirettä ei ole. Katepillarin ohitusmahdollisuuttakin ehtii odotella kilometritolkulla. Skognesissä pysähdymme juomaan. Siinä samalla tupakoidessamme seurailemme pakoveden loittonemista. Juha erottaa hierualla tutun linnun. Väittää sen olevan viklo. Voi hyvinkin olla. Minä en sitä tunne, meitä ei ole esitelty. Pysähdymme vielä kertaalleen siinä vaiheessa kun Tromssa alkaa erottua vuonon toiselta rannalta. Otamme muutaman valokuvan. Maastossa on outo, muutaman neliön kokoinen nummimainen alue. Jalan alla myötää mukavasti. Tässä olisi kaikkien telttapaikkojen äiti. Vahinko vain, ettei ole yksiötä mukana. Tähän kyllä jäisi öitsemään ihan sen takia, että kovin harvoin selän alle osuu luonnon muovaama joustinpatja. Ylitämme sillan Kvaløyalta Tromsøn saarelle. Sillasta pitää saada kuva. Hyvää kuvauspaikkaa ei vain löydy. Joka paikassa horsmat tuntuvat änkeävän inhottavasti kuvaan mukaan. Annan periksi ja ikuistan molemmat. Karsimme Tromssan vierailukohteet yhteen: päätämme käydä kabiinihissillä, Fjellheisenilla, 421m merenpinnan yläpuolelle ulottuvan Storsteinenin vuorella. Muitakin kohteita olisi: Mackin oluttehdas, mutta siellä saattaisi alkaa viihtyä liiankin hyvin. Polariassa saisi hyvän kuvan koko arktisesta pohjoisesta. Kävin Polarian edeltäjässä Akvariumissa vuonna 1973. Muiden polskuttelijoiden joukossa altaassa uiskelteli toista metriä pitkä kissakala. Tosi ilkeän näköinen otus! Kun yritin katsella muitakin altaan asukeita, se ui aina eteen tuijottaen minua häijyillä viirusilmillään. Samalla se vilautteli hampaitaan, jotka olivat kuin dobermannilla. Kun siirryin vasemmalle, se siirtyi samaan suuntaan. Sama juttu oikealle. Myöhemmin se änkeysi öisin uniini. Koston paikka koitti vihdoin toissa vuonna Akureyrissä, Islannissa. Tilasin ravintolassa hirvityksen lajitoverin ja pistelin sen poskeeni. Mikään gastronominen ekstaasi se ei ollut: liha oli jotenkin samanlaista kuin hauessa, valkoista ja keitettynä vielä melko vetistäkin. Mutta jotenkin tuntui, että se kannatti tehdä. Yöt ainakin ovat menneet rauhallisemmin. Ajelen muistikuvieni mukaan kaupungin läpi. Mutta muistikuvat pettävät - vanhatkin. Ajaudumme hieman keskustan ohi. Äkkiä edessä on tunnelin suuaukko. Eihän tällä tämmöistä pitänyt olla! Pakko sinne on ajaa. Tunneli on juuri sellainen kuin tunnelit Norjassa ovat: valaistusta ei ole juuri nimeksikään, ja ajorata on sikamaisen huonossa kunnossa. Mutta täälläkin tiekarhumiehet ovat muistaneet käydä. Ja toki terä alhaalla on ajettu. Vielä ei aivan kaikkea ole koettu. Vastaan putkahtaa liikenneympyrä, josta erkanee valittavaksemme kolme haaraa. Se on nyt täysin yhdentekevää, mistä mennään! Enää puuttuu vastaan tuleva raitiovaunu naiskuljettajan ohjaamana! Tunneli sylkäisee meidät päivänvaloon. Ihmeekseni huomaan meidän olevan mantereelle johtavan sillan päässä - täysin oikeassa paikassa. En varmuudella muista, mistä kabiinihissi ylös vuorelle lähtee. Pitää ottaa aikalisä. Ajamme sillan yli ja kurvaamme kirkon kohdalta oikealle rantaan. Tupakoimme ja päivittelemme keskipäivän lämpötilaa. Nousen ylös risteykseen ottamaan kuvan Ishavskatedralenista. Huomaan, että tie kabiinille lähtee juuri tästä ja näyttää menevän kirkon sivuitse. Suoraan risteyksen yli sinne ei pääse, mutta pienen ketunlenkin jälkeen kyllä. Käännös on mielenkiintoinen: takavasemmalle ylämäkeen noin 300 astetta. Ja jottei homma kävisi liian yksinkertaiseksi, risteykseen on kylvetty kerros hienoa hiekkaa. Hissitasanteen parkkipaikalla on runsaasti tilaa. Aurinko räkittää. Jätämme kaiken ylimääräisen pyörille. Nuuhkaisen kypärän sisustaa. Väittävät, että tupakoitsija muka ajan myötä menettäisi hajuaistinsa! Hah! Kabiiniin tulee meidän ja paikallisten lisäksi muutama saksalainen. Suomeakin kuuluu puhuttavan. Meille annetaan mukavasti tilaa. Ylhäällä muut katsovat asiakseen poistua ensimmäisinä. Miten se menikään: saksalainen, norjalainen, suomalainen ja kaksi haisunäätää menivät Tromssan kabiinihissiin...... Kyllä tässä nyt varmasti kahvin edestä on tullut. Lämpömittari näyttää +28 astetta. Nappaan pöydältä Tromssan esitteen. - sijainti 69 astetta 40' 33" N, 18 astetta 55' 10" E Kaamoksen pituuteen ja lumiennätyksiin tässä ei nyt viitsi ottaa kantaa. Mutta jokohan on niin, että meidätkin kirjataan uuteen lämpöennätykseen! Olemme noin neljänsadan metrin korkeudella, joten merenpinnassa asteita pitäisi olla +32. Kirjoittaisivat nyt sitten nimet hieman tarkemmin kuin Finnsnesin hotellissa! Käppäilemme ulkosalla sinne tänne. Tuulenhenki tuntuu virkistävältä. Alas ei malttaisi lähteä millään. Pakko kuitenkin on, jos tässä meinataan tänään vielä olla Kilpisjärvellä. Hississä meitä ei vieroksuta; olemme ilmeisesti lakanneet haisemasta. Kirkon viereinen hiekkaristeys on jo voitettu kanta, kuten Juha Jokinen sanoisi. Kokeillaanpa toista reittiä. Katu osoitetaan merkillä umpiperäksi, mutta eiväthän ne aivan umpinaisia yleensä ole. Pujottelemme betoniporsaiden ja kadulle tehtyjen kaivantojen ohi rantatielle. Sitten nokka kohti Skibotnea ja Kilpisjärveä. Tie on aivan erinomaisessa kunnossa, leveä ja pinnaltaan moitteeton. Se suorastaan käskee kiertämään kapulaa tiukemmalle. Kovin mahdottomasti ei kuitenkaan ilkeä, Tromsdalenissa kun on maisemiakin ihan katselemiseen asti. Parin pysähdyksen ja "Festung Lyngen" -esittelytauluun tutustumisen jälkeen olemme Skibotnessa. Tällä kertaa tankkaamisessa ei ole muuta ongelmaa kuin että pitää käydä sisällä pyytämässä, että laittaisivat pumpun päälle. Hieman ennen Kilpisjärven kylää katselemme Saanaa hieman eri vinkkelistä kuin mitä se tavallisesti esitetään. Tunturin itärinteellä kulkee huipulle polku tai paremminkin ehkä kärrytie. Paljaalla silmälläkin näkee muutaman ihmisen rinnettä ylös kipuamassa. Tänne minun pitää vielä joskus rahdata XR 250:ni ja täräyttää rinne ylös konevoimalla. Kolmen valtakunnan rajakaan ei olisi aivan saavuttamattomissa. Mutta Fagernes-vuorelta laskeutumisen tuntemuksista on vielä sen verran jäljellä, ettei moiseen patikkaretkeä tarvitse vakavissaan harkita. Ajelemme Kilpisjärven Matkailumajalle ja majoitumme. Nälkäkin alkaa olla. Suihkun tarve vain taitaa olla vielä huutavampi. Viimeinen puhdas t-paita ja kalsarit tulevat tarpeeseen. Poronkäristys siirtää seuraavaa nälkää reilusti eteenpäin. Kokeneena käristyksen syöjänä osaan pyöritellä lautasta siten, että minua aina öklöttänyt puolukkasurvos värjää vain pienen osan muusista punaiseksi. Jälkiruuaksi on joko kahvi tai suklaamousse. Syön ensin moussen ja juon sitten kahvit päälle. En tule katsoneeksi, tekeekö Juha saman tempun. Jano jää silti vielä vaivaamaan. Olut voisi maistua. Viemme juomat terassille ja jäämme katselemaan, kuinka elämä soljuu kylänraitilla. Lämmintä piisaa, eikä sääskistä ole minkäänlaista haittaa. Pihaan ajaa VW Golf. Ulos nousee kaksi henkilöä: mies ja nainen. Tarkemmin katsoen mies osoittautuukin parikymppiseksi nuoreksi mieheksi. Naisen täytyy olla hänen äitinsä. Hetken viittoilun ja neuvonpidon jälkeen poika lähtee jotensakin haluttoman näköisenä vastaanoton suuntaan. Äiti jää tepastelemaan pihalle samettimikroissaan. Tapausten kehittymistä seuraava äijäporukka terästäytyy kukin kykyjään vastaavalla tavalla. Juha on jo ehtinyt analysoida tapauksen. Uranaisen pikkupoika on päässyt äidin huomaamatta kasvamaan aikuiseksi. Nyt äiti on päättänyt kerralla korvata menetykset ja palauttaa äiti-poika -suhteen kuntoon yhteisellä matkalla. Kumpihan mahtaa kärsiä reissusta enemmän? Vaiko molemmat kenties yhtä paljon? Poika ilmestyy portaille. Katse ei heti tavoita emoa. Vilkutustakaan poika ei huomaa.
Poika luikkii autolle häntä koipien välissä. Terassilla kaljaa särpivä studiojoukkuekin katselee jo hienotunteisesti muualle. Golf kääntyy etelän suuntaan. End of Scene! Näköalapaikka tämä Matkailumajan ulkojuottamo! Parkkipaikalle kurvaa pitkän nuoruutensa jälkipuoliskolla oleva herrahenkilö suhteessa saman ikäisellä RT-boxeribemarilla. Hetken päästä paikalle ajaa kolme harrikkaa. Ja sitten vielä yksi lajitoveri. Samaa porukkaa näyttävät olevan. Bemarimies esittelee kumppaneilleen vetreää oloaan. Vähän vaikuttaa vanhalta kunnon kisalta rennoista ja puuduttavista ajoasennoista. Porukka häipyy kämpälleen, mutta viimeisenä paikalle tullut harrikkaukko tulee ottamaan oluet. Olen tunnistavinani pyörän Fat Boyksi umpinaisen etuvanteen perusteella. Kaveri sanoo arvaukseni olevan väärän. Pyörässä on vain käytetty Fat Boyn paloja runsaanlaisesti. Pyörän tyyppi jää minulle epäselväksi, mutta omistaja vaikuttaa jotenkin tutulta. Kaveri kertoo oikeastaan olevansa brittipyörien harrastaja; nyt vain ajelee harrikalla. Ja niinhän se vain käy ilmi, että hänkin on Oulusta - totta kai. Tiedän saman tien, kenen kanssa puhun, nimeä en vain saa millään mieleeni. Ällällä se alkaa. Kertoo heittäneensä kesäkuussa reissun Man-saarelle ystävämme ja kollegamme Kromi-Jussin kanssa. Juttelemme vielä hetken niitä näitä. Herrajengi on kuulemma matkalla Altaan viikonloppureissulle. Sitten ällällä alkava mies Oulusta täräyttää harrikkansa porukan kämpälle. Eiköhän tässä vielä illan mittaan nähdä. Nimijuttu jää hieman kiusaamaan. Terassille kiipeää erityisen velton oloinen jätkämies puukko vyöllään. Tämä Lapin kansallispukuun: maastopuvun housuihin ja nokialaisiin pukeutunut menninkäinen ei istu tuoliin, vaan valuu siihen kuin räkä ja alkaa yksin tein kääriä sätkää. Näitä originaaleja jänkhänpolkijoita näyttää sittenkin olevan vielä jäljellä! Tulitikut kaverilla vain ovat jääneet kairaan. Tarjoan tulta ja sanon jotain yhdentekevää. Vastaus tulee englanniksi. Ilmeeni voisi olla ikuistamisen arvoinen. Pakko kai tästä on selko ottaa! Kaveri kertoo olevansa kotoisin Hampurista ja harrastavansa Lappia kolmen Pohjoismaan alueella. Edellisen viikon hän on viettänyt kairassa yksin ja kertoo vaeltaneensa Abiskosta Kilpisjärvelle. Melkomoinen matka kiveliön poikki! Tiedustelen hänen paikannuslaitteitaan. Ei minkäänlaisia, jonkinlainen kartta vain. Hampurin ala-asteen koulukartasto? Entäpä puhelin? Ei, tuskin siellä on kenttääkään. No, entäpä jos sattuu nilkka niksahtamaan? Ei kai siinä muuta kuin odottaa, sattuisiko joku paikalle. Jos ei muita vaeltajia, niin jossakin vaiheessa joku saapuu kyllä noutamaan. Saksalaisen tietokoneäijän, rehellisen lapinmiehen Hampurista. On meitä moneksi. Ilta viilenee, ja vilu alkaa kappaista. T-paidassa ei enää oikein tarkene. Oikeastaan tästä kai voisi pistää ruotonsa vaakasuoraan. Käymme kuitenkin vielä vilkaisemassa kämppien takana olevaa leirinräaluetta. Se on saanut aika lailla julkisuutta, koska sen rakentamislupien kohdalla on ollut jonkinlaista epäselvyyttä. Melkoiselta raiskiolta paikka näyttääkin. Ei juurikaan houkuttele leiriytymään. Harrikkaporukka ja bemarimies tulevat saunasta. Keskustelu pyörien ergonomiasta tuntuu jatkuvan vieläkin. Muu porukka vaikuttaa jo hieman kiusaantuneelta. Bemarimies hehkuttaa ajaneensa muita hieman pitemmän päivämatkan. Aamukahvit on lähtiessä heitetty kitusiin Jämsässä. Kun vielä todetaan Guzzin ja RT:n pyttyjen osoittavan oikeaan suuntaan kaikki alkavatkin olla valmiita vetäytymään levolle. Jaksan lukea vain hetken, sitten uni voittaa.
|
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
