Kohti Itä-Saksan rajaa

Ja samaa tietä takaisin

Katolilaisuus alkaa näkyä

Neckarin vartta

Edelleen lounaaseen

Rantakatu Heidelbergissa

Silta Neckarin yli Heidelbergissa

Näkymä "Vier Jahreszeitenin" hotellihuoneesta

Heidelbergin keskustaa

Näitä soittomiehiä riittää joka paikkaan

Näköispatsas saksalaiseen malliin

Heidelbergin linna

Vanhaa Heidelbergia

12.6.1989

Saksalaisessakaan aamiaisessa ei ole moitteen sijaa; ei mitään croisanttia tuoremehun kera, vaan kinkkua ja pekonia hieman tukevampine lisukkeineen. Ja Sonnen emäntä keittää vielä termokseni täyteen kahvia päivän varalle. Aika tanakka olo.

Päätän heittää lenkin Itä-Saksan puolelle. Ei pitäisi olla ongelmia kun viisumivapauskin on jo tosiasia. Siispä kohti Mellrichtstadtia ja sitä kautta rajalle. Takaisin länsipuolelle voisi tulla vaikkapa jostain Coburgin kohdalta - parin tunnin pyrähdyksen jälkeen supersysteemin puolelle.

Taunus-vuoriston ja Thüringerwaldin liittymäkohdissa on mukavan vaihtelevat maisemat.

Ajan itäpuolen tulliin. Puomi on alhaalla, eikä kukaan tule rakennuksesta ulos. Siispä minä menen sisään. Neljä tulliukkoa katselee toisiaan aika hämmästyneen näköisinä. Täällä ilmeisesti vielä odotetaan kiltisti ulkona niin kauan, että joku suvaitsee tulla kyselemään papereita.

Esitän asiani. Yksi ukoista ojentaa kätensä; ilmeisesti haluaa nähdä passini. Johan sitä sopii katsoa. Ja englannillahan täällä tuntuu pärjäävän, vai onko kysymys kuitenkin vähän muusta?

- "As you can see, I'm a Finn. I don't think I need a visa to enter DDR."
- "OK. Fifty US dollars."
- "???? What for??? I'm riding in transit. I'm coming back to West in Coburg."
- "Fifty dollars US."
- "But I'm not staying the night. I'll be back in West in one or two hours' time at the most."
- "Fifty dollars."

Vai niin. Nyt jos nostaisi oikein kunnon metakan, niin tänne pääsisi varmasti vähän pitemmäksikin aikaa. Ojennan käteni ja saan passini takaisin. Kurvaan takaisin länsipuolelle. Menipä, perkele, päivä piloille.

60-luvulla meitä sivistettiin saksankielen datiivien ja akkusatiivien ymmärtämiseen kirjalla nimeltä "Deutches Elementarbuch Für Ältere Anfänger". Ainoa mitä siitä mieleeni jäi oli Thüringerwaldissa asunut hirviöpeikko Rübezaal. Rübezaalin temput olivat sitä luokkaa, että ainakin oppikoulun alaluokkalaista hirvitti.

Tarkemmin ajatellen myös saksan opettajattaremme hahmo jäi mieleen, nimi ei. Näin ehkä siitä syystä, että vuosien varrella olen nähnyt saman hahmon silloin tällöin - natsien keskitysleirejä ja niiden naispuolisia vartijoita kuvaavissa elokuvissa.

Olen tainnut juuri tavata neljä Rübezaalin jälkeläistä suoraan alenevassa polvessa. Ajatus jaksaa huvittaa hetken aikaa.

Ajelen takaisin samaa tietä. Bad Neustadtista käännyn kohti Bad Kissingenia. Näyttää siltä, että täällä laitetaan jokaiseen paikannimeen mukaan arvio paikkakunnasta. Eikö täällä tosiaankaan ole yhtään Good Kissingeniä tai jotain vastaavaa? Tympii vieläkin tuo dollarijuttu niin, ettei mitään rajaa.

Mutta nyt alkaa jo olla lämmintä - siinä kolmisenkymmentä astetta. Pysähtyessä nahkapuku tuntuu tukalalta. Omakin nahka riittäisi tässä lämmössä. Mutta nyt ei kyllä valiteta. Yksin ajaminen alkaa tuntua oikein mukavalta. Eipä tarvitse neuvotella siitä, mihin suuntaan mennään. Tai jos nyt aikansa kuluksi neuvottelee itsensä kanssa, yksimielisyyteen on suht' helppo päästä.

Guzzi tarvitsisi varmastikin hieman vahvemmat öljyt. 20W-50 voisi olla aika passeli. Pysähdyn parillakin moottoripyöräkorjaamolla. Ei kuulemma ole aikaa öljynvaihtoon. No ei sitten, työntäkää öljykannunne sanonko minne. Päätän ostaa öljyt joltakin huoltamolta ja laskea vanhat maahan. Kosto se on pienikin kosto.

Tulen Neckarin vartta kulkevalle tielle, ja mielialakin alkaa pikku hiljaa kohentua. Jospa sittenkin vielä katsotaan sitä öljyhommaa ihan rauhassa.

Liikennettä on vähän, ja maisemat ovat tosi kauniit. Pysähtelen siellä täällä kun kiirettä ei ole mihinkään. Taidankin pysytellä Neckarilla ja hakea asentopaikan jostain täältä jokivarresta.

Tulen hyvissä ajoin iltapäivällä Heidelbergiin. Liikenteen määräkin kasvaa, mutta jokaisessa autossa tuntuu olevan ratissa kohtelias pikku saksalainen. Kenelläkään ei tunnu olevan turhan suuria luuloja itsestään. Paitsi tietysti motoristeilla. Muutama painaa japsipyörillä kurvissa ohi korva maassa.

Tämähän tuntuu ihan säälliseltä paikalta pysähtyä loppupäiväksi ja seuraavaksi yöksi. Nakkaan lenkin kaupungilla katsastamassa passelin näköistä Gasthausia tai vastaavaa. Kierryn takaisin Neckarin rantaan ja hoksaan hotellin nimeltään Vier Jahreszeiten. Nimi tuntuu niin hienolta, etten malta olla käymättä ainakin kysymassä hintoja. Nekin osoittautuvat budjettiin sopiviksi, joten ei muuta kuin taloksi.

Huoneesta on hieno näköala joelle, eikä muutenkaan ole valittamista. Mutta millaistahan väkeä täällä yleensä asustaa? Pöydällä on puoli metriä kanttiinsa oleva raamattu, jonka paksuuskin on vastaavaa luokkaa. Nostan sitä, ja painosta päätellen sisältökin on pelkkä rautaa. Vakavaa huolta vieraiden hengellisestä tilasta täällä ainakin tunnutaan kantavan. Varmasti hyvä minunkin kohdallani.

Siistin itseni jossakin määrin ihmisen näköiseksi ja hajuiseksi ja lähden kaupungille. Jotain epäilyttävää olemukseeni taisi kuitenkin jäädä, sillä keskustassa minulle kaupataan kahdesti hassista. Kauppoja ei synny, ja kauppamiehetkin uskovat kerrasta.

Hieman kummastuttaa, että täällä kaikki, huumediilereitä myöten, puhuvat todella hyvää englantia. Mitäs tämä tämmöinen on?

Otan asian puheeksi Vier Jahreszeitenin portsarin kanssa, joka itsekin kuulostaa jenkkiläisemmältä kuin jenkit itse. Heidelbergin lähellä on suuri Nato-tukikohta, jossa asustaa jenkkisotilaita perheineen pilvin pimein. Bisnes vaatii englannin osaamista, vakuuttaa tambuurimajuri. Uskotaan, uskotaan.

Vetäisen pikku nokoset ja lähden illansuussa uudelleen kaupungille. Aivan hotellin vieressä on aika omituisen näköisiä patsaita. Ne osoittautuvat paviaanien näköispatsaiksi - palleineen kaikkineen. Saksalaista huumorintajua? Varmasti nauravat vääränä patsailleen.

Englannin kielessä on sanonta, jolla ilmaistaan pakkasen ankaruutta: "cold enough to freeze the balls of a brass baboon". Siinäpä on jenkkipojille talvella oiva tilaisuus käydä patsailla tarkastamassa sanonnan paikkansapitävyys.

Jään lipittämään olutta hotellin viereiselle patiolle. Naapuripöytään kertyy paikallista väkeä, jotka tyrkyttävät tuttavuuttaan. Käy ilmi, että he ovat joitakin "Hilpeän Hutikan Harrastajaseuran" paikallisjäseniä. Ja hauskaa piisaa. Hans-nimisen kaverin nauru saa tärykalvot nilelle. Mutta mitäpä siitä; hankalamman sorttisiinkin ihmisiin on tullut törmätyksi.

Hansin kaveri kehuu olevansa haka joissakin yleisurheilulajeissa. Ja niinpä tietystikin järjestämme, kypsään aikuiseen tapaan, pituushyppykilpailut jalkakäytävällä.

Siirryn suosiolla yleisöksi. Hansin kaveri ei pärjääkään, vaan yksi hyppää häntä pitemmälle. Pohdimme yhdessä häviön syitä; pituushyppyyn sopimattomat kengät, tietysti.

Ja, totta kai, kisailu päättyy Suomi - Saksa maaotteluhaasteeseen. Yritän vedota viisimiljoonaisen kansan olemattomiin mahdollisuuksiin viisikymmenmiljoonaista vastaan. Sakut myöntävät olemassa olevat tosiasiat ja tarjoavat minulle tasoitusta siirtämällä minun hyppymerkkiäni eteenpäin. Torjun kuitenkin tarjouksen sillä perusteella, että jo isätkin pistivät Lapin sodassa ylivoimaista saksalaisvastusta turpiin. Kisa päättyy yhteisestä sopimuksesta tasapeliin.

Istumme takaisin pöytiin. Hilpeän hutikan harrastajat tietävät kertoa, että Taivaallisen rauhan aukiolla on ammuttu ihmisiä. Juttelemme vielä saksalaisten ja suomalaisten välisistä suhteista viime maailmansodan aikana ja toteamme, että periaatteessa olemme vieläkin sotatilassa keskenämme, koska välillämme ei koskaan solmittu rauhaa.

Hans kertoo setänsä sotineen Suomessa suomalaisten kanssa neukkuja vastaa. Kerron isäni olleen samoissa hommissa saksalaisten joukoissa. Juomme vielä muutamat veljenmaljat.

Huomenna ei aivan aamulla passaa lähteä tien päälle.