|
11.6.1989 Aamupala naamariin ja tielle. Lauenburgissa käymme kurkaamassa Itä-Saksan tullia, mutta emme kuitenkaan mene sille puolen rajaa. Jatkamme matkaamme kohti Lüneburgia, johon liittyy pala suomalaistakin historiaa tältä vuosisadalta. Ensimmäisen maailmansodan jälkipuoliskolla suomalaisten mielissä heräsi voimakas ajatus Venäjästä irtautumisesta. Joukko maamme nuoria miehiä lähti Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Nämä venäläisestä näkökulmasta katsoen maanpetturit koottiin juuri Lüneburgiin. Aiottua pitemmäksi venyneen reissun aikana nämä jääkärit osallistuivat useisiin itärintaman taisteluihin mm. Aa- ja Miesse-joella Venäjän joukkoja vastaan. Suomeen jääkärit palasivat vasta vuoden 1918 alussa ja joutuivat täällä saman tien vapaussodan pyörteisiin. Mutta me jatkamme matkaamme Bundestrasse nelosta pitkin kohti Celleä; kaupunkia, jonka liittoutuneet säästivät pommituksilta toisen maailmansodan aikana nimenomaan kaupungin arvokkaan rakennusarkkitehtuurin takia. Pyörät parkkiin ja kaupungille. Rakennukset ovat todella kauniita ja yksilöllisiä. Täällä ei tarvitse muistaa osoitettaan osatakseen kotiinsa. Samanlaista arkkitehtuuria näkee kyllä esimerkiksi Tanskassa, mutta täällä talojen kunto ja niistä huolehtiminen näyttää olevan vielä aivan omaa luokkaansa. Cellestä jatkamme kohti Hannoveria ja E 45:ä. Saksan moottoriteillä on kaksi pääominaisuutta. Ne ovat vertaansa vailla, jos haluaa siirtyä nopeasti paikasta toiseen. Toisaalta satunnaisen matkailijan kannattaa niitä kyllä välttää. Niillä ei ole mitään katsomista. Ja liikennetiheys ja ajonopeudet ovat moottoriteillä niin suuria, että jos mahdollisuuksia maisemamatkailuun muuten olisikin, liikenteen seuraaminen vie kokonaan tarkkaavaisuuden. Hannover ja Hildesheim jäävät taakse ilman että itse kaupungeista näkee vilaustakaan. Göttingenin seutuvilla onkin jo aika pistäytyä Rastplazilla tankkaamassa pyörät ja miehet. Parkkipaikalla on useita busseja ja niissä matkustajina BMW-moottoripyöriä. On aivan pakko käydä kysymässä, mikä on homman nimi. BMW-takkiset ukot vakuuttavat naureskellen, että kyllä Bemarit aivan ajokelpoisia pyöriä ovat, eivätkä ne tarvitse bussisaattuetta mukaansa. Nämä pyörät vain ovat tulossa suoraan Münchenistä tehtaalta, ja niitä viedään Hampuriin näyttelyyn. Kutsuvat vielä sisään bussiin tutustumaan Bemarin uuteen ykköstykkiin, K1:een. Kovin suurta vaikutusta K1 ei kyllä minuun tee. Minun silmiini pyörä on ensinnäkin ruma, kokonaan muovin ja lasikuidun sisään peitetty. Enkä kuolemakseni käsitä, miten siihen saadaan sivulaukut kiinni. Tai ehkäpä pyörä onkin tarkoitettu ostajakunnalle, jolle Visa-kortti riittää matkatavaroiksi. Akselinvälikin vaikuttaa kamalan pitkältä. Vaan eihän sitä ääneen voi moittia, varsinkin kun kahvejakin tarjoillaan BMW:n laskuun. Päinvastoin, yritän epätoivon vimmalla keksiä pyörästä jotain positiivista sanottavaa. Pelkään, etten oikein onnistu vakuuttamaan ketään. Mutta mikäs siinä, oikean sorttiselle ostajakunnalle se on varmasti oikea pyörä. Kahvia tarjotaan toinenkin kupillinen. Ulos mennessämme huomaan Adacin - Länsi-Saksan tiepalvelun - auton bussien vieressä. Ukot vakuuttavat, ettei se kuulu heidän porukkaansa. Myöntävät tilanteen olevan kuitenkin hieman kiusallisen. Paiskaamme naureskellen kättä ja menemme tiehemme. Kasselin mäet alkavat tulla vastaan. Kurvaamme uudelleen Rastplatzille. Täältä Timppa kääntyy takaisin pohjoiseen, ja minä jatkan matkaani vielä kohti etelää. Ajelen vielä E 45 pitkin Fuldaan asti ja hieman ohikin. Mutta sitten alkaa moottoritien liikenne väsyttää ja kurvaan Bad Brückenaun pikkukaupunkiin. Kaupungissa on meneillään jonkinlaiset festarit, joten päätän jäädä sinne yöksi. Sopiva pikku hotellikin löytyy aivan pääkadun varrelta. Hotellin isäntäväki on keski-iän ylittänyt pariskunta. Pieneksi ihmeekseni sekä rouva että herra puhuvat kuitenkin molemmat oikein hyvää englantia. Käyn taloksi ja menen syömään. Olen ainoa vieras alakerran ruokasalissa, mahdollisesti koko talossa. Niinpä isännällä ja emännällä on ruoanlaiton ohessa aikaa jutustella kaikessa rauhassa. Kuultuaan, että olen Suomesta, isännän päivittelystä ei oikein tahdo tulla loppua. Sieltä asti ja aivan yksin. En ensin oikein osaa päättää, onko hän tosissaan vai pelleileekö. Mutta tosissaan tuntuu olevan. Kipaisee keittiöön kertomaan vaimolleen, mikä kummajainen heillä oikein onkaan vieraanaan. Ja niinpä hänkin piipahtaa ruokasalin ovella jeesustelemassa. Molemmat istuvat pöytääni seuraamaan ateriointiani. Saan keskustelun käännetyksi pois itsestäni kyselemällä emännältä, minkä takia heidän hotellinsa on nimeltään juuri Sonne. Saan pitkän, pitkän vastauksen, jota en tosi asiassa viitsi kuunnella. Nimen alkuperä tuntuu olevan kuitenkin kovin tärkeä, koska tiettyjä faktoja täytyy välillä tarkistaa isännältäkin. Joistakin vuosiluvuista tulee jopa pientä kiistaa. Onnistuinpas!! Käyn vielä tsekkaamassa festarit. En oikein pääse niiden syystä selville. Joka tapauksessa juotuani muutaman tuopin olutta ja pyydeltyäni kymmeniä kertoja anteeksi, etten puhu saksaa, kömmin hotelliin nukkumaan. Eiköhän tässä taas huomenissa olla ajokunnossa; kaikesta huolimatta. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
