| 23.6.1987Taidammekin tänään jo körötellä takaisin Pellon mummilaan. Mitään kovin kummoisia kiintopisteitä ei tämän päivän pätkällä tuntuisi olevan. Niemelinin Pekka on kyllä puhunut Ivalon varsinaisesta nähtävyydestä: maailman pohjoisimmasta trooppisesta puutarhasta ja sen omistajasta Ollista, joka on kuulemma yhtä vannoutunut motoristi kuin on poikamies. Mutta eipä nyt tällä kertaa. Ja voihan olla, että molempiin vielä jossakin vaiheessa tutustutaan. Aamiaisella mökkikylän isännän on pakko saada kertoa, mikä "kiela" oikein on. Sanon pariinkin kertaan sen tietäväni, mutta sillä ei tunnu olevan mitään vaikutusta. No, annetaanpa ukon kertoa. Molemmin puolin Kaamasta tehdään tiellä runkotöitä. Nyrkinkokoisten kivenmurikoiden seassa ajaminen on vähemmän imponoivaa. Pausseja tulee tuon tuosta. Yhdellä sellaisella etelästä päin lähestyy moottoripyörä, joka myös kurvaa parkkiin. Tämä tapaaminen johtaakin reissun toistaiseksi ainoaan vakavammin otettavaan kansainväliseen kommunikointiyhteyteen. Kaveri tulee viereen huolestuneen näköisenä.
Lyön Suzukin käyntiin todisteeksi siitä, että mikään todellakaan ei ole rikki. Keskustelua ei oikein saada käyntiin, joten heilautamme kättä molemmat ja häivymme omaan suuntaamme. Johanna ostaa Inarista äidille tuliaisiksi kukkaron. Istun jollakin kaiteella, tupakoin ja odottelen, että Johanna saa kukkaron pakatuksi kuormaan. Saksalaisbussista purkautuu ulos kuorma mummoja. Muutama heistä kävelee meidän suuntaamme ja pysähtyy katselemaan Johannan puuhia. Yht'äkkiä huomaan heidän tuijottavan minua vihaisen näköisinä. Tuijotan takaisin, mutta mummotpa eivät painakaan katsettaan alas. Mietin kuumeisesti, miten sanotaan saksaksi: "Ei teidän kannata minua tuijottaa, minä nimittäin olen hullu." Kielitaito ei siihen kuitenkaan riitä. Niinpä nousen jaloilleni ja otan muutaman askeleen mummoparvea kohti valmiina sanomaan vaikka käsipäivää. No, johan lähtevät köpittelemään kahvilaa kohti. Sinne mekin. Juttusille tulee italialaispariskunta, joiden pyörä näyttää olevan BMW K100RS. Moista vekotinta en ole ennen luonnossa nähnytkään. Italialaiset kehuvat pyörän olevan todella hyvän pitemmälläkin matkalla. Uskotaan. Karhunpesäkivelläkin käydään pyörän selästä poissa. Pitempäänsä ei kuitenkaan jäädä venymään. Ivalon kirkolle olen valmis myöntämään toiseksi rumimman kirkon tavoitellun arvosanan. Rumin on kiistatta Haaparannassa. Ivalon läpi johtaa suuntaansa puoli toista kaistaa leveä väylä. Tienkäyttäjillä näyttää olevan vaikeuksia päättää, oikeuttaako se ajamaan samaan suuntaan rinnakkain. Siinäpä miettimistä kerrakseen. Muutama vuosi sitten Kaakkois-Suomessa ajellessani pysähdyin kyläkaupassa kysymässä, missä tarkkaan ottaen olin. Kauppias tiesi kertoa että Savonrannassa. Kysyin vielä millaisessa kunnossa tie oli Savonrannasta eteläänpäin. Kauppias ryhdistäytyi täyteen mittaansa ja lausui hieman närkästyneen tuntuisesti, että meillä on täällä ainoastaan hyväkuntoisia teitä. Olen aiemminkin tehnyt saman tempun ja todennut, että monet kuvaavat paikalliset sorapäällysteiset kylätiensä nelikaistaisiksi moottoriteiksi. Siihen voi olla kaksikin syytä: kysyjän arvoidaan pitävän myönteisestä vastauksesta, tai sitten vastaaja itsekin mieltää asuvansa superhighwayn varrella. Todellisuus voikin sitten kysyjän yllättää. Kysyin appiukoltani lähtiessämme kannattaako Sodankylästä oikaista Unarin kautta Meltaukseen ja siitä sitten ajella Pelloon. Appiukko kertoi, että tie on oikein hyvässä kunnossa. Tiesi varmuudella, kun oli sitä vast'ikään ajanut. Varoitteli turhaan kiertämästä Rovaniemen kautta. Kurvaamme Sodankylässä länteen kohti Kittilää. Unarin tienhaaran jälkeen tie muuttuu pyykkilaudaksi. Olisikin kuoppia siellä täällä, niin nehän kiertäisi, mutta tien poikki meneviä uria ei väistä millään. Vauhtiakaan ei pysty nostamaan niin paljon, että pyörä kulkisi urien päällä. Hetken päästä toisesta peilistä putoaa lasi. Ja jotta kurjuus olisi täydellinen muutaman kilometrin päästä toinen. Maanpäällisen taivaan saavutamme Meltauksessa kun saamme allemme päällystetyn tien. Viimeinen paussi Raanujärvellä. Jonkin verran väsyneinä kurvaamme mummilan pihaan. Kaikki ovat huolissaan siitä, miten Johanna on reissun jaksanut. Sanon, että ihan hyvin, vaikka onkin koko matkan ajanut. Mutta illallakaan en pääse eroon siitä ajatuksesta, millaiset arvet tästä hullutuksesta tyttären sieluun vielä jää. Aika näyttää. |