Sumua ja kallioita

Johanna valkovuokkopellossa

Hammerfest

Vuorenrinteellä kaupungin yläpuolella

Hammerfestin satamaa

Staalo odottamassa palvojiaan

Kvalsundin silta

Kvalöyan rinteitä

Porsangenin vuonoa Oldenfjordin lähellä

Johanna maistaa veden suolaisuutta
Porsangenin pohjukassa

Johannan terveiset Mikolle

22.6.1987

Aamulla käy selväksi, ettei Nordkappiin ole menemistä. Sääennuste lupaa epävakaista. Ja se tietää sitä, että ylhäällä Mageröyallä on semmoinen sumu, ettei sieltä näe mitään. Siispä kakkosvaihtoehto, Hammerfest, toteutukseen.

Kun pakkailemme pyörää, pari suomalaista kalamiestä, jotka yöpyivät naapurimökissä, kertovat, että olivat yllättäneet yöllä paikallisia pikkurosvoja heidän kalavehkeittensä kimpusta. Yksi oli kuulemma päässyt karkuun niin, ettei siihen ollut jäänyt mitään jälkeä. Varmistan vielä, puhuvatko he karkuun päässeistä kaloista. Kaverukset vakuuttavat puhuvansa vallan muista otuksista ja antaneensa napakoita iskuja pehmeämpien arvojen puolesta. Hyvä niin!

Päätämme ajaa nonstoppina Hammerfestiin ja kun takaisin tullaan samaa tietä, vasta sitten tutkailla nähtävyyksiä tien varrella.

Kvalsundin sillan jälkeen ollaankin jo Kvalöyalla. Puusto loppuu kokonaan, ja kaikkialla on lähestulkoon paljasta kalliota. Todella karua! Johanna löytää parkkipaikalta, opastaulun takaa kuitenkin muutamia valkovuokkoja. Elämää siis on, mutta ei niin kovin näkyvästi.

Hammerfest on pieni kaupunkipahanen kapealla rantakaistaleella; toisella puolella meri, toisella jyrkkä vuorenseinämä. Elämä keskittyy pääkaudun varrelle. Muuta ei sitten oikeastaan olekaan, ei esimerkiksi museota. No, satama tietysti on ja siellä kaiken kokoisia aluksia. Kyllä nämä norskit todella merestä elävät.

Lapsena kerroimme toinen toisillemme vitsejä, joissa mukana oli usein suomalainen, ruotsalainen, norjalainen ja venäläinen: Kerran nämä neljä kansakuntansa parasta poikaa päättivät kokeilla, kenen hajuaisti kestäisi pisimpään olla ketun luolassa. Miten lie voittajasta sovittu, mutta ensin tuli ulos suomalainen, sitten norjalainen, sitten ruotsalainen, jonka jälkeen ulos ryntäsikin kettu. Venäläinen tuli ulos vasta kun ymmärsi, että kilpailu oli ohi.

Mielestäni nuo vitsit jotenkin heijastivat - ja heijastavat vieläkin - meidän suhtautumistamme naapureihimme. Suomalainen on tietysti paras, mutta hyvänä kakkosena tulee norjalainen. Ruotsalainen ei oikein pärjää, koska hän on aina jotenkin heikko tai hienohipiäinen kyseessä olevaan hommaan. Venäläinen sitten edustaa sitä aron animaalia, joka ei oikein koskaan tajua, missä mennään.

Suhtautumistamme venäläisiin on varmasti viisainta olla kommentoimatta. Kaikki kuitenkin tietävät, mistä on kysymys. Hyvin toimeentuleviin ruotsalaisiin suhteemme on aina ollut jotenkin skitso, nurkkasilmällä vilkuileva, alemmudentuntoinen kademieli.

Mutta kun norjalaisilla, meidän tapaamme, on historiansa aikana mennyt välillä huonosti, toisinaan vielä huonommin, he tuntuvat meistä ihmisinäkin olevan aivan OK. Mutta nyt menee norskeillakin liian lujaa. Öljyn myötä elintaso on todella korkealla, samoin hinnat. Vaan vielä sieltä alas tullaan. Näin on. Akkurat!

Hammerfest on aika vikkelästi katsottu. Ei muuta kuin samaa tietä takaisinpäin. Mutta nyt ihan kaikessa rauhassa. Pysähtelemme ja otamme valokuvia. Aurinkokin näyttäytyy välillä.

Kvalöyan puolella lähellä Kvalsundin siltaa tien reunalla seistä tököttää staalo; kivimuodostelma, jota saamelaiset ovat aikoinaan palvoneet yhtenä luonnonjumalistaan. Eikä siinä aivan aataminaikuisiin aikoihin tarvitse mennä. Muutama sata vuotta riittää oikein hyvin.

Sekä Kvalöya että Mageröyä ja monet muut saaret ovat olleet saamelaisten porokarjojen kesälaitumia. Talvilaitumilta, esimerkiksi Suomen puolelta, sinne tuli jutaamismatkaa muutama sata kilometriä helpostikin. Eipä ihme, että siinä on välillä tuntunut olevan staalolle kumartamisen aika kun passeli kivi on löytynyt.

Mekin kumarramme tämän päivän staalolle; Norjan kruunulle. Kvalsundin sillan ylittäminen nimittäin maksaa molempiin suuntiin. Oikein hyvä systeemi. Siellä ei valtion sarkaa kynnetäkään ilmaiseksi, vaan ne maksavat, jotka käyttävät. Sitten kun rakennuskustannukset on saatu kerätyksi (plus vähän extraa?), tietulli poistetaan. Sama systeemi oli 70-luvun alussa käytössä Tromsassa.

Ennen Skaidia katselemme hetken aikaa perhokalastajien touhuja. Kukaan ei näytä saavan mitään. Mutta onhan lohi niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikka homma meni pelkäksi perhon uittamiseksi.

Ajelemme Skaidin läpi kohti Oldenfjordia ja Porsangenin vuonoa. Enpä muistanutkaan, että tälläkin välillä käydään ylängöllä. Aina eivät kelit ole yhtä hyvät kuin nyt, sillä molemmissa päissä ylänköä on tiepuomit. Täällä ajetaankin talvella välillä saattueessa aura-auton perässä. Niin korkealle tie ei nouse, että lunta olisi muualla kuin kauempana näkyvillä tuntureilla.

Olen kysellyt Johannalta muutaman kerran, miltä reissun päällä oleminen tuntuu. Olen saanut toistuvasti vastaukseksi "ihan kivalta". Oudon nuivalta ja niukalta kommentointi tuntuu. Varsinkin kun on aina opetettu, että kun vanhempi ihminen jotain kysyy, pitää vastata reippaasti ja kuuluvasti.

Enpä ole moiseen tyttären kanssa vielä törmännyt. Yleensä puheäänen volyymi on ollut vähintäinkin riittävä. Ja äidin perintönä puheentuottamisfrekvenssikin on sellainen, että välillä heikkopäistä hirvittää. "Ihan kiva!!!???" Tuosta voisi jo luovuttaa palkinnon vuoden anti-lausunnon antajalle! Vai voisiko olla niin, että nämä kokemukset selkiävät aikaa myöten, ja sitten minäkin saan kunnon vastauksen. Mikä tietysti on "aivan kerta kaikkiaan mahtavaa; olet maailman ensteks paras isä!!!!". Täytyy palata asiaan kymmenen vuoden päästä.

Ajelemme kohti Lakselvia. Välillä poikkeilemme vuonon rannassa. Yllytän Johannaa maistamaan, onko merivedessä vielä suolan makua. Ei kuulemma ole. Sen verran tuntuu epäuskottavalta, että pitää itsekin tarkistaa asia. Ei todellakaan ole. Ilmeiseti tuntureilta tulee tähän aikaan vuodesta vielä niin paljon makeaa vettä vuonoon, että suolaisuus vähenee. Vuorovesi-ilmiö kuitenkin on vuonon perukassakin aivan selvä.

Lakselvista selviämme vähällä; jätskit naamaan ja taas baanalle kohti Karasjokea. Tie kohoaa pikku hiljaa Lakselvan kanjonissa. Muistan lukeneeni, että jossain täällä oli saksalaisilla toisen maailmansodan aikana suuri sotasairaala. Minkäänlaista merkkiä siitä tai raunioille osoittavaa kylttiä ei näy.

Johanna sen sijaan innostuu lähettämään Mikolle hävittömiä terveisiä valokuvan muodossa. Meidän täytyy kurvata palan matkaa takaisinkin, jotta saamme kuvan Gaggavatnin tienhaarasta. No, Mikko varmaan ihastuu ikihyviksi.

Ja taas noustaan ylängölle. Eikä siinä sitten muuta kuin hanaa vähäksi aikaa, niin päästään laskeutumaan Karasjoelle, Norjan saamelaiskeskukseen. Jonkinlainen Klondyken meininki kylässä tuntuu vallitsevan. Emme kuitenkaan haistele ilmapiiriä kovin kauan; syömme hampurilaiset ja jatkamme matkaa kohti Suomea.

Karasjoen kylän ja Tenon välisellä parinkymmenen kilometrin matkalla on useita maatiloja. Päällepäin katsellen ne näyttävät oikein vaurailtakin. Lehmiä näkyy jokaisessa olevan laitumella enemmän kuin mitä ehtii ohi ajaessa laskea. Tilat kuulemma kuormittavat päästöillään Tenoa siihen malliin, että jokivesi on juomakelpoista nykyään ainoastaan Karigasniemen sillan yläpuolisella osalla virtaa.

Tankkaamme pyörän Karigasniemellä. Seuraamme lyöttäytyy näppylänaamainen nuorimies kolmipuolikkaan Yamahansa kanssa. Kaveri on innokas motoristinalku, mutta valittelee, ettei valinnanmahdollisuuksia teiden suhteen liiemmälti ole. Kysyn, missä hän ajelee. Kertoo revittelevänsä parin kilometrin matkaa mäkeä ylös Kaamasen suuntaan ja takaisin. No, eipä kyllä paljon ole vaihtelua, pakko on myöntää.

Mutta me olemme väsyneitä, joten yöpaikan hakeminen on mielessä päällimmäisenä. Ajelemme lähemmäs Kaamasta ja yövymme Kielajoen mökkikylässä.