|
10.8.2000 Juttelen aamiaispöydässä tarjoilijan kanssa hotellin nimestä. Se on peräisin 1900-luvun alkupuolella Savukosken kairoissa vaikuttaneesta Kemi-yhtiön metsäpäällikkö Hugo Richard Sandbergistä. Vaikeasti lausuttava nimi vääntyi kansan suussa mm. Samperiksi ja Ukko Samperiksi. Savotalla taas viitataan Sandbergin kunnianhimoiseen hankkeeseen Tulppion kairassa. Tyttö antaa minulle monisteen, jossa koko tarina on kerrottu. Paperi osoittautuu osaksi aiheesta tehtyä pro-gradu -työtä. Kemiyhtiö perustettiin vuonna 1893 ja metsäpäälliköksi valittiin Hugo Richard Sandberg. Hänellä oli ennestään vankka kokemus metsäalan töistä, hän oli mm. Kemijärvellä ja Torniossa metsänhoitajana. Hän oli myöskin innokas erämies, joten hän viihtyi hyvin Lapin maisemissa. Voimakkaan persoonallisuutensa, lahjakkaan hallitsijaluonteensa ja Lapin metsien ja uittoväylien kiistattoman asiatuntemuksensa vuoksi hän sai nimen "Lapin Kuningas". Sandbergin avustajana toimi konemestari Julius Miettinen. Heidän välilleen kehittyi luottamuksellinen yhteistyö puutavaran ajon koneellistamisessa. Jo vuonna 1909 he kokeilivat auton tapaista vetopeliä tukkien kuljetuksessa. Tämä ei kuitenkaan ollut käyttökelpoinen. Vuonna 1912 he yrittivät uudelleen ja suunnittelivat kuorma-auton rakentamista. Tässäkin oli useita vikoja, mm. maavaran riittämättömyys huonoilla teillä sekä kiehumisaltis jäähdyttäjä. Talvella 1911/1912 Sandberg lähetti Miettisen Minnesotaan Amerikkaan perehtymään sikäläisiin metsätöihin. Tämän matkan tuloksena oli se, että Sandberg tilasi 2 veturia Amerikasta. Veturissa oli 100 hevosvoimaa, 8 kilometrin tuntinopeus, 16 tonnia painoa ja verrattain kapeat telaketjut. Konetta ohjattiin ohjauspyörän eli ratin avulla. Veturi kulutti 1130 kg kivihiiltä kymmenen tunnin aikana. Nuortin koneiden tulipesän arina muutettiin kuitenkin puulämmitykselle sopivaksi. Ensimmäinen veturi tuotiin laivalla Hangon satamaan ja sieltä rautateitse Rovaniemelle tammikuussa 1913. Sen jälkeen veturi purettiin osiin ja kuljetettiin erikoisteitä pitkin Rovaniemeltä Sodankylän, Kelujärven, Tanhuan, Martinkylän ja Sotataipaleen kautta Tulppioon, yhteensä lähes 300 km. Tähän matkaan kului aikaa seitsemän vuorokautta ja 10 tuntia. Matkanteko ei ollut helppoa, sillä pakkasta oli -30 astetta ja höyrykattila kaatui kahdesti. Kyseisen veturin ensimmäinen kuorma ajettiin 21.2.1913. Seuraavana talvena Nuorttiin kuljetettiin toinen veturi. Tämän veturin ensimmäinen kuorma ajettiin 31.3.1914. Tienteko oli varsin pulmallista. Raivauksen, kuokkimisen ja maansiirtotöiden jälkeen ensi lumet poljettiin tiiviiksi ja tasaiseksi ennen vesittämistä. Aluksi poljetukseen käytettiin poroja, mutta ne todettiin liian keveiksi. Tämän takia miehet etenivät rintamassa ja kuokkaa apuna käyttäen polkivat lumen tiiviiksi. Ensimmäinen tie vedettiin liian vaikeaan ja mäkiseen maastoon. Ylämäet eivät niinkään haitanneet, mutta alamäet olivat hankalia jarrujen puuttumisen vuoksi. Vaarallisia tilanteita sattui, mutta vakavilta onnettomuuksilta vältyttiin. Jotta tukkireet eivät olisi painollaan kiihtyneet alamäissä kovaan vauhtiin, annettiin jätkille tehtäväksi päiväkaupalla punoa kuloheinästä palmikoita eli vauluja. Vanhan konetien varressa on vieläkin pystyssä kämppä, jossa sutteja punottiin. Sitä kutsutaankin Suttikämpäksi. Haitoista viisastuneina toinen tie tehtiin tasaisempaan maastoon ja se kulki pääasiassa soiden kautta. Sen hankaluutena olivat kevättalven tuiskut ja syksyisin ongelmana oli tien saaminen kantavaksi. Kuorman perässä vedettiin suurta vesitankkia, jonka tilavuus oli ainakin 9500 litraa. Vettä käytettiin tien jäädytyksessä ja vetureissa. Sitä varten Tulppioon, Jänisojalle ja Sotataipaleeseen oli rakennettu vesitorneja sekä kaksi kaivoa Mukkajängälle ja Valvinginkumpuun. Koska vetureilla ei saatu puita metsästä suoraan kannolta, ne ajettiin hevosilla täyspitkinä välilansseihin eli tilapäisiin varastoimispaikkoihin konetien varteen. Siellä ne katkottiin eli justeerattiin. Kuljetuksen jälkeen kuormat purettiin Kemijoen rannassa eli Lattunan lanssissa, josta ne oli kevättulvan aikana helppo vyöryttää jokeen. Koneita ajettiin kahdessa vuorossa. Hyvissä olosuhteissa vetureilla ehdittiin ajaa kaksikin edestakaista matkaa vuorokaudessa. Tavallisesti yhteen reissuun kului aikaa 18 tuntia. Lauantai-iltaisin koneet ajettiin talleihin ja sunnuntai-iltaisin lähdettiin taas liikkeelle. Höyry oli kuitenkin vetureissa aina päällä koko talven ajan. Veturin perään laitettiin 4-9 rekiparia ja jokaiseen rekipariin lastattiin 50-80 kpl tukkeja. Tavallisessa kuormassa tukkeja meni rantaan 400 - 600kpl. Polttopuita sai neljältä varahalkoasemalta sekä vesitornien luota. Halkoja kuluikin suuret määrät, yhtä veturia kohden 12 syltä vuorokaudessa. Koneissa oli neljän hengen miehistö. Ohjaaja joutui hoitamaan työnsä veturin keulalla avoimen taivaan alla. Onneksi yhtiö oli hankkinut ohjaajalle varusteiksi lammasnahkaiset välihousut, karvalakin, koirannahkakintaat, karvakengät ja susiturkin. Konduktöörin varusteet olivat samanlaiset. Hänen tehtäviinsä kuului liikenteen hoitaminen veturitiellä ja puiden sekä vedensaannin varmistaminen. Konemies hoiti venttiiliä, jolla säädettiin veturin liikkeet. Lämmittäjä piti huolta siitä, että kattilassa riitti höyry ja pani puita pesään. Tulppioon oli rakennettu pääpirtin ja leipomon lisäksi koneiden huoltoa varten veturitalli sekä korjauksia varten paja. Konevikoja sattui paljon ja Suomesta saadut varaosat eivät olleet parhaita mahdollisia. Varsinkin heikot hammaspyörät aiheuttivat päänvaivaa. Tämän takia varaosia alettiin hankkia Amerikasta. Savotassa työvoiman vahvuus oli noin 470 miestä. Nämä koostuivat ukkoherroista eli työnjohtajista, kassanhoitajista, järjestyksenvalvojista, ruokatavaroiden hoitajista, mittamiehistä, metsänvartijoista, leimaajista, halonhakkaajista, kokeista ja niin edelleen. Hevosia työmaalla oli 100 - 130. Miesten palkka oli noin 4mk/pv ja hevosten 8 mk/pv. Yhtiöllä oli kymmeniä vakituisia huoltorahdinajajia, jotka toivat ruokaa Kemijärveltä ja Rovaniemeltä. Ruokatavaroiden hakuun Kemijärveltä meni aikaa yhdeksän päivää ja Rovaniemeltä lähes 2 viikkoa. Pitkäaikainen yksipuolinen ravinto aiheutti keripukkia. Tämän takia Tulppioon ja Sotataipaleeseen rakennettiin navetat ja niihin hankittiin lehmiä. Maidolla keripukki saatiin aisoihin. Jätkät ostivat ruokatarvikkeensa savotan kauppiaalta eli hartsuherralta. Ruokalasku perittiin tilistä. Työmiehet joutuivat myös maksamaan vuokraa alkeellisista asunnoistaan. Vuonna 1916 maailmansota alkoi vaikeuttaa työvoiman saantia. Hevosia tarvittiin puuvillan ja kassinajoon. Kassit eli puulaatikot sisälsivät kiväärejä, panoksia ja muita sotatarvikkeita. Lisäksi näistä ajoista maksettiin paremmin kuin savottatöistä, joten miehet hakeutuivat niihin. Nuortin koneajo jouduttiin lopettamaan. Neljän talven aikana vetureilla ajettiin Kemijoen rantaan yli 152 000 runkoa, joista tuli lähes 250 000 tukkeja. Koneajoa ei jatkettu sodan jälkeen, koska ajettavat puumäärät olisivat riittäneet vain kahdeksi talveksi. Tiet ja sillat olivat ehtineet rappeutua ja uudelleen aloittaminen olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi. Lisäksi koneajoon tottuneet miehet olivat hajaantuneet sodan aikana eri tahoille. Muuallakaan koneajoa ei kannattanut käynnistää lyhyiden kuljetusmatkojen takia. Talvisodan aikana Tulppion ja Sotataipaleen rakennukset määrättiin poltettaviksi. Veturit saivat ruostua palaneina parikymmentä vuotta rauhassa. Kun Tulppioon rakennettiin tie, vetureista katosi helposti irrotettavat osat, mm. ratti. Lattunan lanssissa paljastettiin 1957 muistomerkki, jossa oli kaiverrus. "Kemi-yhtiö kuljetti vv. 1913-1916 höyrytraktoreilla Nuortin vesistön valtion tukkeja tähän Lattunan lanssiin. Metsäpäällikkö Hugo Richard Sandberg järjesti tämän Suomen ensimmäisen konesavotan." Toinen Nuortin vetureista kuljetettiin v. 1960 Rovaniemelle ja vuonna 1970 se siirrettiin Lapin metsämuseon museoalueelle ja suojaksi rakennettiin kelohongasta katos. Katos tehtiin myös Tulppioon jääneelle veturille. Vuonna 1987 kunnostettiin Tulppiossa oleva veturi Savukosken kunnan toimesta ulkoasultaan entiselleen. Rovaniemellä oleva veturi kunnostettiin v. 1988 Lähde: Juhani Pelkosen pro-gradu "Nuortin konesavotta" Tarinan lukemisessa kuluu toinenkin kupillinen kahvia, ja toinenkin piipullinen tulee poltetuksi. Ja mikäpä siinä; tarina, aamiainen ja koko hotelli ovat korkeaa laatua. Kun olen valmis lähtemään, huomaan olleeni ainoa aamiaisvieras ja ilmeisesti ainoa yöpyjä hotellissa. Vaan mitenkähän hymyilevä tarjoilijatyttö, joka oli töissä edellisenä iltanakin, mahtoi selvitä siitä neutronipommista? Ajan huoltoasemalle tankkaamaan. Pihalla tulee vastaan keski-ikäinen mies Koffin sixpack pyörän molemmissa sarvissa. Jotenkin hänellä tuntuu olevan selittämisen tarve, ja saan kuulla savukoskelaista logiikkaa terävimmillään:
Huoltoaseman baarissa istuu kolme ukkoa, jotka ylläpitävät lämmintä ja toverillista suhtautumistaan samaiseen kahvinkorvikkeeseen. Vanhimmalla on narussa hyvin monirotuinen koiranrakki. Ukko innostuu selittämään minulle, että kyseessä on karhuntappajakoira, jolla on taidoistaan mustaa valkoisella. Kysyn kuka paperia tarvitsee; koira vaiko omistaja, vai näytetäänkö sitä tarpeen tullen karhulle. Kysymys ei mene perille. Ukko tolkuttaa, että on sillä; koiran myyjä on semmoisen antanut ja vieläpä samaan hintaan. Vaikka tuo kaikkien karhujen kauhu itse ei keskusteluun osallistukaan, ilmassa on silti vahvasti kafkamainen tuntu. Maksan bensat ja kysyn, löytyykö Samperin koneita kirkonkylältä. Ei kuulemma löydy. Pitäisi mennä Tulppioon. Niinhän sitä taidettiin sanoa siinä paperissakin. No, sinne en kyllä vaivaudu, on vähän vikasuunnallakin. Taputan karhuntappajan luisevaa päälakea ja menen ulos. Nuuhkin ilmaa ja päätän, että nahkapuserolla lähdetään tänäkin aamuna liikkeelle. Tie näyttää olevan numeroltaan 967. Sehän sopii mainiosti. Ajelen ylhäisessä yksinäisyydessäni alun toistakymmentä kilometriä ja tulen Hihnavaaraan. Pysähdyn ja kaivan kartan esille, jota vertaan muistikuviini. Olenko minä nyt niillä seuduilla, joilla viime vuosisadan alkupuolella vaikutti mies nimeltä Aleksi Hihnavaara, paremmin tunnettu nimellä 'Mosku'? Tulen siihen tulokseen, että olen. Paha Mosku eli poromies, keisariksikin mainittu, Aleksi Hihnavaara (1882 - 1938) oli eräs Lapin kairojen myyttisiin mittoihin kasvanut henkilö. Moskua pelättiin ja kunnioitettiin jopa valtakunnan itärajan takana asti. Mosku oli muita aikalaisiaan päätään pitempi pyyntimies ja eränkävijä, joka nousi perinteisen poromiehen ammatista koilliskairan rikkaimmaksi poronomistajaksi. Hän ystävystyi majuri K. M. Walleniuksen kanssa, joka toimi tuolloin Lapin rajavartioston komentajana Rovaniemellä. Vapaussota, Venäjän vallankumous ja kairojen perinteisten ammattien väistyminen synnyttivät levottomuuksia väestöryhmien välillä. Yli rajan tapahtuvat porovarkaudet rehottivat, eikä alueella tunnettu muuta lakia kuin kairojen laki, josta ei ylempään oikeusasteeseen voinut valittaa. Mosku sai jo varhain julman maineen porovarkaiden kiinniottajana, ja kun heitä tavattiin, armo ei ollut ensimmäinen mieleen tullut asia. Wallenius ja Mosku tekivät yhdessä retken Venäjän puolelle 'porovaraskolttia kurittamaan', kuten he itse retkestään puhuivat. Juuri koltille Mosku oli 'Paha' Mosku. Retkeltään miehet toivat mukanaan sellaisen määrän varastetuiksi väittämiään poroja, että syystäkin voidaan epäillä rosvoroolien vaihtuneen. Niin Wallenius kuin Moskukin olivat molemmat oman tiensä kulkijoita, joita joissakin olosuhteissa tarvittiin, mutta jotka myös helposti joutuivat järjestäytyneen yhteiskunnan kanssa napit vastakkain. Kohtalo potki välillä kumpaakin piikkikenkä jalassa: Wallenius, tuolloin jo kenraali, käytännössä potkittiin pois armeijan palveluksesta Talvisodan loppuvaiheessa. Mosku menetti omaisuutensa, joutui asumaan toisten nurkissa ja lopulta joi itsensä hengiltä. Tarkistan asian myöhemmin Ollilta. Hän tietää kertoa, että Moskun talo Lokan tekojärven tuntumassa Korvasjoen rannalla on nykyään vierailijoille auki. Talon on rakennuttanut Matti Ponku viime vuosisadan alussa. Ala-Ponkun talo on yksi niitä harvoja uutistaloja, joita Sompion saamelaiset perustivat Luiron ylimpien latvahaarojen varsille 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. On täälläkin kaikenlaisia moskuja ollut joka lähtöön. Vai olisikohan niitä vieläkin? Hiukan matkaa eteenpäin ja tulen Värriöön. Täällä on Värriö Subarctic Research Station, jossa yliopistomiehet tutkivat yliopistomiehiä kiinnostavia asioita, joilla saattaa joskus olla yleisempääkin mielenkiintoa. Asemanhoitaja näyttää olevan Erkki "Susi" Pulliainen, alunperin kanssani saman talon miehiä. Teen loogisen johtopäätelmän: tänne tulee susia tutkittaviksi. Tanhuaa kohti ajaessani olen vieläkin enemmän yksin. Täällä ei ole yksinkertaisesti ketään. Tiekin kapenee entisestään. Mutta sitten näkyy jotakin tulevan vastaan. Lähempänä huomaan, että vastaantulija jököttääkin oikeastaan paikallaan. Tiellä on kaivinkone, joka niittää tienreunan pensaikkoja. Ja mitäpä sitä väistämään kun kerran töissä ollaan! Pysähdyn ja odottelen kunnes kone matelee ohitseni. Yritän saada katsekontaktia kuskiin, mutta hän ei minua noteeraa mitenkään. Niinpä niin! Täällä on niin vähän kulkijoita, että ihmistä ei enää tunnisteta ihmiseksi. Tanhua on nätti paikka Luiro-joen rannalla. Kylässä on baarikin. En pysähdy. Parin kilometrin jälkeen jo kadun, etten poikennut baariin. Siellähän olisi voinut tavata vaikkapa nykypäivän Moskun. En kuitenkaan takaisinkaan enää käänny. Kelujärvellä pysähdyn oikomaan jalkojani ja tupakoimaan. Katselen järvirannassa seisoskelevaa onkimiestä. Eipä näytä olevan kala syönnillään. Käyn Sodankylän vanhassa kirkossa. Oppaina on pari nuorta tyttöä. Tytöt kertovat, että kirkossa järjestetään kesäaikana paljon vihkiäisiä. Kysyn, aikovatko tytötkin vihille vanhassa kirkossa. Nuorempi hihittelee, mutta vanhempi tuumii, että kaipa sitä sitten joskus voisi, jos niin sattuu. Käyn keskustan valokuvausliikkeessä ostamassa lisää filmiä. Ja kuinka ollakaan; kun tulen pyörälle takaisin, siinä seisoo Kopakkalan Hemppa. Hemppa on tunnettu, alunperin oululainen motoristi, joka tätä nykyä asustaa Sodankylässä. Hempan ja minun yhteinen historia menee aika paljon ajassa taaksepäin. Olimme juuri tulleet tuoreina alikersantteina aliupseerikoulusta takaisin patteriin keväällä -69. Istuimme ryhmänjohtajien tuvassa läiskimässä korttia kun ovelle ilmestyi kantakersantti Kopakkala kiiltävissä saappaissaan.
Seurasi pitkä ja melkein käsin kosketeltava hiljaisuus. Jopa korttimiestenkin silmät nousivat pelipöydän pinnasta. Sitten seurasikin joukko käskyjä, jotka saivat liikettä uusien sotaherrojen niveliin: kymmenen minuuttia aikaa ja ryhmänjohtajat patterin pihalle varustuksena maastopuku, täyspakkaus, kypärä ja henkilökohtainen ase. Kymmenessä minuutissa oltiin pihalla. Ja sitten juostiin. Kierrettiin parinkymmenen kilometrin mittainen Valkeisen lenkki. Kun päästiin Hiukkavaaraan, siviili-ihmisten silmiltä suojaan, siirryttiin juoksemaan ojan metsän puoleiselle reunalle. Muutenhan se olisikin ollut liian helppoa. Vaan siinä se juoksi Hemppakin. Lopulta tultiin takaisin ja järjestyttiin riviin patterin pihaan.
Siinä oli se hienonhieno raja, jota ei Hempan mielestä ollut syytä ylittää. Eikä sitä sitten yritettykään ylittää. Ja hyvin meni, eikä hampaankoloon jäänyt mitään. Juttelemme Hempan kanssa jonkin aikaa niitä näitä. Ohi kulkevien nuorten puhetapa tarttuu korviini. Täällä ei puhutakaan "h:n päältä" kuten Länsi-Lapissa - "v:n päältä" kyllä. Kovin sujuvasti ne v-alkuiset sanat soljuvat lappilaistenkin nuorten suista, niin tyttöjen kuin poikienkin. Ajan hermolla pysyäkseni päätän liittää jo hyvinkin hahmollaan olevaan opukseeni "Kaikkein Uusin Kultaisen Käytöksen Kirja" seuraavanlaisen ystävällisen ja välittömän nykykäyttäytymisen malliesimerkin: Kaksi uraputkessa olevaa Nokian insinööriä tapaavat toisensa pitkästä aikaa yhtiön järjestämillä, me-hengen luomiseen tähtäävillä juppi-illatsuilla:
Ystävykset ravistavat toistensa käsiä ja takovat toisiaan olkapäille. Tunnelma on rento ja huoleton. Ajan ulos Sodankylästä Kittilän suuntaan. Käyttäytymiskirjaani tuleva lisäys saa minut ajattelemaan nimenomaan informaatioteknologia-alan insinöörien asemaa. Aika kokonaisvaltaisesti ainakin minun tuttavainsinöörini tuntuvat olevan yhtiön miehiä - niin Nokialla, Sonerassa, Jot Automationilla kuin muissakin alan yrityksissä. Pelin henki on tulos tai ulos. Kaipa sitä vielä kolmikymppisenäkin jaksaa painaa töitä kellon ympäri, mutta vanhenevat ne insinööritkin. Burnouteja kuuluu olevan siellä sun täällä. Vaimoilla on pinna kireällä, ja kun vielä on holtittomalla sukupuolielämällä hommattu lapsia, niin soppa on valmis. Eräs tuttavani oli jo valmis tekemään Nokian sloganiin pikku lisäyksen: "Nokia connects people - disconnects families". Aika kuvaavaa. Taitaa olla viisainta liittyä Insinöörien Vapautusrintamaan (IVR) aktiivijäseneksi. Pyydän Ollin mukaan. Toimintamalli on jo selvä. Me jo muutama vuosi sitten suunnittelimme Das Rotende Hoteliin teljettyjen saksalaisturistien väkivaltaista vapauttamista Olderfjordin leirintäalueella. Suoritamme yllätysiskun Jot Automationiin ja vapautamme ystävämme, insinööri Simon, eettisiin perusteisiin nojautuen. Myöhemmin laajennamme toimintaamme. Tässä yhteydessä ei ole syytä kertoa miten ja mihin suuntaan. Se tässä motskaroinnissa on haittapuolena, että ajatukset yltyvät joskus villiin kuohuun hyökyvän kymen lailla. Tulen Tepsan kylään, joka on Kittilän kunnan puolella. Pysähdyn hetkeksi tarkkailemaan kylän elämää. Se onkin äkkiä tarkkailtu; siinä määrin Tepsan elämän syke muistuttaa kuolleen EKG-käyrää. Jotenkin siinä kiteytyy EU-Suomen maaseudun perusvire. Maanviljelijäväestöltä on viety yksi elämisen perusedellytys: mahdollisuus tehdä järkevää työtä ja saada sen tuloksista elantonsa. EU:n myötä tämä väki on joutunut tilanteeseen, jossa heidän työnsä on muuttunut kaikenlaisten lankettien täyttämiseksi, kilpukoiden kiinnittelyksi lehmien korviin ja tuotantokiintiöiden rajojen seurailuksi. Taloudellisesti työ tuottaa pelkkää persnettoa. Palkkansa nämä ihmiset saavat erilaisten korvausten muodossa - EU on alkanut merkitä eräänlaista sossun kassaa. Millaiseksi he kokevat asemansa yhdentyvässä Euroopassa? Millaisen henkisen perinnön he jättävät lapsilleen? Telkkarissa haastateltiin erästä Vakka-Suomen isäntämiestä, jolla oli hehtaaritolkulla peltoa rukiilla. Sadosta tuli ihan kohtuullinen. Sen sijaan, että olisi aloittanut korvaustenhakurulianssin, hän myi sen itse vanhaan hyvään malliin. Kulujen vähentämisen jälkeen tuotoksi jäi 150mk puolen vuoden työstä. Isäntä oli itsekin sitä mieltä, että toisinajattelulla on hintansa! Kittilän päällä makaa todella synkkiä pilviä. Pysähdyn vaihtamaan nahkapuseron goretexiin. Paarmoja ja mäkäräisiä surraa ympärillä niin, ettei tahdo sekaan mahtua. Kirkonkylän raitilla taivas aukeaa. Kurvaan huoltikselle tankkaamaan ja kahville. Annetaan nyt tuon ihan mahdottomimman ryöpyn mennä ohi, kaipa tässä iltaan mennessä kuitenkin johonkin asti ehtii. Kirkon pääportin vieressä on tolppa, jossa on kummallisia tienviittoja. Ne osoittavat muinaisiin ja entisiin sekä ilmeisestikin kehottavat etsimään ja kysymään. Kirkkoherran seurakuntalaisilleen laittelemia suuntaviittojako nuo nyt sitten lienevät vai mitä, se ei käy mistään ilmi. Runsaat kymmenen kilometriä pohjoisempana alkavat näkyä Levin rinteet. Meikäläiselle mutkamäkihiihtoa harrastamattomalle moisen paratiisin syvin olemus ei oikein aukea. Kylpylässä käyn kuitenkin juomassa kupin kahvia. Juttelen samalla jonkun paikallisen Ural-miehen kanssa. Kahviteltuani kurvailen Levin huipulle. Näkymät ovat mahtavat, ja sadekin on jo hellittänyt. Katson saaneeni Levi-annokseni täyteen. Köngäksen jälkeen alkaa soratie; parikymmentä kilometriä pyykkilautaa, nimismiehen kiharaa ja erikokoista kuoppaa. Kuuset vaikuttavat kummallisen keltaisilta. Pysähdyn ja hyppään ojan yli varta vasten katsomaan. Kuusten kerkät ovat aivan keltaiset, ja ne antavat koko puulle kellertävän värin. Näissä täytyy kyllä olla jokin tauti. Ja taitaapa olla vielä kittiläläistä perua, kun en muualla ole moiseen törmännyt. Tepastossa pysähdyn tutkailemaan karttaa: nyt pitäisi pystyä päättämään, ajanko Enontekiölle Raattaman vaiko Puljun kautta. Jostakin minulle epäselväksi jääneestä syystä arpa valitsee Puljun. Nakkelen vielä hetken aikaa pikku kiviä Ounasjokeen ennen kuin kiipeän Guzzin selkään ja starttaan kohti Puljua, Nunnasta, Peltovuomaa ja mitä niitä siellä nyt sitten onkaan. Pallas- ja Ounastunturien jono näkyy komeasti. Pysähdyn hetkeksi ihailemaan sitä. Laitumella olevat lehmät ihastelevat tunturijonon asemasta Guzzia. Onkohan täällä marras-tammikuussa yhtä idyllistä? Viereisellä niityllä on tyhjiä heinähaasioita. Taitavat tehdä heinää poroja varten talveksi, tuskinpa täällä kenkäheiniä enää kukaan käyttää. Puljun jälkeen kylillä on nimet jo kahdella kielellä. Tämä onkin jo sitten saamelaisaluetta, jossa väestön väliset riidat ovat tietysti asiaan kuuluvalla tolalla. Vaan mistä se Lappi oikeastaan alkaa? Simostako, joka on eteläisin Lapin kunta? No, ei toki vielä niin etelästä kuin Simosta. Olen kehittänyt oman määritelmäni, jonka perusteella pystyn mielestäni hyvinkin tarkasti sanomaan, milloin olen tullut aitoon Lappiin. Määritelmän voi testata kuka tahansa laskemalla kuumana kesäpäivänä kymmenen ensimmäistä vastaan tulevaa miestä. Olet Lapissa, jos heistä seitsemällä on päällään kolme seuraavista vaatekappaleista: kumisaappaat, maastopuvun housut tai hiihtohousut, anorakki tai maastopuvun pusero ja lipallinen hiihtolakki. Paikannustasi varmentaa vielä se, jos neljä heistä on huomattavasti humalassa, loput vain hieman. Ja se khakinvärisessä Fjällrävenin goretex-asussa vastaan tuleva mieshenkilö on virkamatkalla oleva Metsähallituksen insinööri, jolla on takanaan myös atk-opintoja - pääaineena kuitenkin puu. Saamenmaan minä kyllä tunnistan muutenkin. Täällä näyttää olevan sellainen tapa, että moottorikelkat, autonraadot, haravakoneet ja kaikki poronhoidossa tarvittavat yliolanvempaimet jätettään juuri siihen, missä niitä on viimeksi tarvittu. Toisaalta, kaipa niitä seuraavankin kerran juuri siinä paikassa tarvitaan. Mutta kovin monet pihapiirit muistuttavat kyllä ennemminkin kaatopaikkoja kuin ihmisasumusten pihoja. Nunnasen ja Peltovuoman välin tie kulkee pitkin hiekkaisia mäntykankaita. Tänne on aikoinaan tien tekeminen ollut helppoa: siitä on ajettu, mistä on ajamaan mahtunut. Vuontisjärven jälkeen tulen Hettaan. Ja taas on pakko ottaa kuva Hetan kirkosta. Tuosta pakkomielteestä en taida päästä koskaan eroon. Hetan Esso on tuttu paikka. Tankkaan Guzzin ja vähän itseänikin. Pari paikallista herrasmiestä yllä kuvaamissani virka-asuissa on matkalla Esson baariin ohrapirtelöille. Minäkin saan osan heidän huomiostaan; papparaisia kiinnostaa, mihin se turisti oikein on matkalla. Vastaan jotain ylimalkaista. Baarissa on pari kaveria, joiden Espanjan kilvissä olevat tonnisataset Honda Blackbirdit seisovat oven vieressä. Kaverusten pöydällä ja tuoleilla on kasapäin fleece-puseroita, lämpökalsareita ja toppaliivejä. Valittelevat kylmää ja kysyvät, kuinka minä tarkenen. Avaan pusakkani ja sanon, ettei mitään hätää. Minulla on lujaa suomalaista puuvillaa oleva t-paita puseron alla. Pojat pyörittelevät silmiään. Kyselen, minne kaverit ovat matkalla, vaikka sen kyllä oikeastaan arvaankin. Nordkappiinpa tietysti. Kerron Olderfjordin ja Hånningsvågin yöpymismahdollisuuksista, mutta Altan hotelli tuntuu molemmista houkuttelevammalta. No, mikäpä se siinä, kyllä se minulle sopii. Itse kerron tavoittelevani illan mittaan Karigasniemeä. Seuraan huvittuneena Espanjan miesten pukeutumisoperaatiota. Vessan ja pöydän väliä kuljetaan useampaan kertaan ennen kuin kaikki varusteet on päällä. Minäkin vedän pusakan kiinni ja marssin Michelin-ukkojen kanssa ulos. Varoittelen vielä poroista, ja Hondat katoavat kohti Norjan rajaa. Polttelen tupakan ja suuntaan sinne itsekin. Tarkkailen ajellessani mäntyrajaa. Viimeiset männyt näkyvät Palojärvellä, aika likellä paikkaa, jossa muutama vuosi sitten pidettiin Kontioralli mahdottomassa myrskyssä ja parin plusasteen lämpötilassa. Varmasti ikimuistoinen ralli mukana olleille. Minäkin nukuin teltassa kypärä päässä, kun en hoksannut ottaa karvalakkia mukaani. Espanjan pojat ovat tullissa. Hyppivät parkkipaikalla lämpimikseen. Tulli ei kuulemma ole ollut heidän menemisistään mitenkään kiinnostunut, mutta pojat ovat kuitenkin saaneet passeihinsa Norjan leiman. Tuntuvat tyytyväisiltä. Käytän pysähdyksen hyväkseni, soitan kotiin ja kerron karistavani EU:n tomut jaloistani. Vaimo kyselee, onko minulla Norjan kruunuja mukani. Kerron vaihtaneeni muutaman Nokin Hetan Essolla. Eiköhän niillä kupillinen kahvia irtoa. Norjan puolella maisema tuntuu muuttuneen viime reissultani. Ahneus on iskenyt norjalaisiinkin: kauniita harjuja on muutettu rahaksi myymällä sorat pois jopa aivan tien vierustoilta. Ilkeän näköistä jälkeä. Kautokeinossa käyn vilkaisemassa kirkkoa. Entisellään tuntuu olevan. Alkaa vihmoa vettä. Päätän vaihtaa taskussa kilisevät Nokini norjalaiseen kahviin ja pullaan. Baari on typösen tyhjä asiakkaista. Tarjoilijatyttö vaikuttaa jotenkin säikähtäneeltä kun kävelen sisään. Jospa täällä ei ole totuttu asiakkaisiin. Ystävällisesti aloittamani dialogi muuttuu monologiksi:
Finnmarksviddalla sataa jo reilummin, tuulee ja on todella kalseaa. En kuitenkaan viitsi alkaa kaivella laukuista lisää päälle pantavaa. Kestetään tämä nyt miehen lailla; Karasjoelle ei ole kuitenkaan kuin satakunta kilometriä. Pysähtelen siellä täällä. Otan muutaman kuvankin. Tie laskeutuu ylängöltä Karasjoen varteen, Jerkyllin kylään. Tutkailen parkkipaikalla opastaulusta kalastuksesta annettuja ohjeita. Ohjeissa kerrotaan seikkaperäisesti, mitä kaikkea ei saa tehdä. Tiivistetysti sanottuna: kaikki muu kuin paljaalla koukulla onkiminen on kiellettyä, ja silläkin on kielletty saamasta minkäänlaista saalista. Ohjetaulu kertoo myös tarkasti, miten lupamaksut suoritetaan. Lopuksi vierailija toivotetaan tervetulleeksi kalastamaan Norjan lohijokiin. Yht'äkkiä viereeni ilmestyy kuin maasta polkaistuina tusinan verran vaaleatukkaisia, suunnilleen saman ikäisiä pikku poikia. Kyselen miestenaluilta, kenen tyttöjä he ovat. Kaikki pyrkivät toistensa selän taakse piiloon. Rohkein vakuuttaa hieman närkästyneenä heidän kaikkien olevan poikia. Olen ymmärtävinäni, että he ovat osin veljeksiä, osin serkuksia keskenään. Onko täällä televisiossa niin huonot ohjelmat, että ihmisten iltapuhteiden harrastukset pyörivät noin kovin yhden ja saman asian ympärillä? En sitä kuitenkaan pojilta kysy. Nousen Guzzille ja annan rohkeimman painaa starttinappulaa. Guzzin käyntiin jyrähtämisellä on poikiin sähköistävä vaikutus. Kaikki alkavat tehdä kädellään kaasukahvan kiertämistä kuvaavia eleitä. Samoin kaikki pärisyttävät huuliaan niin, että kuulen äänen kypärän ja korvatulppien läpi. Kurvaan tielle, ja pojat juoksevat perässä. Ajan hiljaa ykkösellä ja juoksutan poikia muutaman sata metriä kunnes näyttää, että kaikki alkavat läkähtyä. Heilautan kättäni ja kaasutan tieheni. Pojat jäävät vilkuttamaan tielle. Kello on jo vaikka mitä kun tulen Karasjoelle. Jatkan matkaa saman tien kohti rajaa ja tuota pikaa olen taas EU:n hoivissa. Käännyn Karigasniemellä Tenon rantaa seurailevaa tietä pitkin kohti Utsjokea. Muutaman kilometrin jälkeen huomaan tien reunassa Tenon Eräkievarin kyltin. Ajelen sinne ja tiedustelen asentopaikka ynnä mahdollisuutta syömiseen. Koko henkilökuntaa edustava nuori kaveri lupaa molempien järjestyvän. Kysyy vielä, käykö poronkäristys illalliseksi. Varmasti käy. Kannan kamppeeni huoneeseen ja hörppään loput Makinalustat kylmänvihojen karkoittamiseksi. Suihkun jälkeen olen valmis syömään. Herra henkilökunta kertoo omistaneensa itsekin motskarin muutama vuosi sitten. Kontioralleissakin mainitsee käyneensä. Muutamalla näppärästi asetetulla kysymyksellä voin huomata hänen puhuvan aivan totta. Juttelemme jonkin aikaa niitä näitä. Kaveri kertoo olevansa kotoisin Tampereelta, käyneensä eräopaskurssit ja jotenkin vain kiertyneensä tänne. Hyvä täällä kuulemma on olla, minkäänlaista kaipuuta takaisin Manseen ei ole. No, eipä ole kyllä minullakaan. Minä vetäydyn yöpuulle, hän sanoo lähtevänsä yöksi kalaan joelle. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
