|
9.8.2000 Posti tuo päällysmiehen lähettämän kirjeen, jossa sanotaan, että "strateginen tahtotila vaatii operatiivista toimintaa". Kääntelen paperia käsissäni huuli pyöreänä ja yritän päästä selvyyteen, mitä tuolla viisaudella minulle halutaan kertoa. Luen viestin uudelleen. Luetan sen myös vaimolla. Asia alkaa pikku hiljaa kirkastua; minua yritetään houkutella töihin! Ei helkkarissa! Ei kyllä varmana onnistu! Minun strateginen tahtotilani vetää vastustamattomasti tien päälle, ja operatiivista toimintaa varten Guzzi on tallissa täydessä trimmissä. Puoli tuntia, ja minä olen valmis toteuttamaan omaa strategista tahtotilaani. Soitan Jarille ja lupaan toimittaa hänelle cd-rompun ohi ajaessani. Otan vaimolta hellät jäähyväiset. Lupaan soitella. Ajan Jarille, joka on pihallaan toimittelemassa tomeran oloisena joitakin askareita. Palautan Tallinnan Mustamäen torilta hankitun rompun. Jari kysyy, mitä pidin ohjelmasta. En tiedä, en sitä koskaan koneeseeni laittanut. Tupakoimme. Kerron, millaisen reaktion strategiset tahtotilat ja operatiiviset toiminnat minussa saivat aikaan. Jari kysyy, minne aion mennä ja kuinka kauan olla. En tiedä, en ole ehtinyt vielä suunnitella. Jari potkii pikkukiviä tielle ja katselee alta kulmiensa. Ei näytä oikein uskovan minua. Sanon sen kummallisemmin asiaa pohtimatta, että Koillismaalle vissiinkin ja sieltä ylöspäin. Vaikuttaa kai se hölmöltä, että sanoo olevansa johonkin menossa, mutta ei itsekään tiedä minne. No, kun tuli sanotuksi että Koillismaalle, niin sinne kai sitten. Vedän pusakan kiinni ja annan Guzzille hanaa. Poikkean Kiimingin Koitelinkoskella vilkaisemassa, minkä verran siellä vesi liikkuu tähän aikaan vuodesta. No, aika tavalla kuivaa näyttää olevan. Keväisin tilanne on aivan toinen. Hoksaan yht'äkkiä, että Pudasjärvellähän on viinakauppa auki. Operatiivinen toimintani saa heti hyvin määrätietoisen luonteen. Kerskarakentaminen näyttää levinneen Pudasjärvellekin. Taloissa on erkkeriä, pystiä ja pytinkiä, joiden ainoa tarkoitus on osoittaa, kuinka täysin turhanpäiväisiä ja tarpeettomia ne ovat. Kumma juttu tämä mattimeikäläisten tarve saada peukalonjälkensä näkyviin oman kodin rakentamisessa. Asuuko meissä kaikissa todellakin pieni arkkitehti? Pudasjärven Alkon viskisortimenttia ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa laajaksi. Ostan kuitenkin puolikkaan Ollin "Makinaluseksi" kutsumaa blendiä. Voi olla, että tuolla ei kitalaki paljon savunmausta napsahtele! Pudasjärven ja Taivalkosken väliltä löytyy elämysturistille aina useita mahdollisuuksia ajaa aito porokolari. Varma paikka on Jurmussa, lähellä Posiolle kääntyvää tienhaaraa. Eikä se petä tälläkään kertaa. Minulle riittää, että kolariin tarjoutuu mahdollisuus; etelänvaris toki käyttäisi sen loppuun saakka hyväkseen. Olisi sitten naapureillekin kerrottavaa. Taivalkosken kirkonkylää ei pysty ohittamaan panematta merkille uutta koskimelontakeskusta. Poikkean varta vasten katsomaan, olisiko yhtään hukkumistaan härnäävää vesillä. Ketään ei näy, mikä tietysti on pieni pettymys. Vai jokohan kaikille päivän yrittäjille kävi vanhanaikaisesti? Päätän kunnioittaa kirjailija Kalle Päätalon elämäntyötä pistäytymällä Päätaloinstituutissa. Ajelen Taivalvaaralle ja löydänkin instituutin, mutta valitettavasti se on kiinni. Vierailuyrityksen syynä taitaa pohjimmiltaan olla jotensakin huono omatuntoni. Nimittäin, vaikka mielestäni Päätalon elämänkaari hakee vertaistaan, en pysty hänen taitojaan kirjailijana kovin korkealle arvostamaan. Minua kiusaa hänen kovin puutteellinen ongelmanrakentelunsa. Lukijan ratkaistavaksi ei jää yhtään mitään, kun kirjailija itse kertoo ihan kaiken; aivan kuin selostaisi valokuvan sisältöä neliösentti neliösentiltä vasemmalta oikealle - ja jotta asia varmasti tulisi selväksi, vielä sama oikealta vasemmalle. Mutta vika on toki minun. Minä vain en jaksa Päätalon kirjoja lukea - muutaman kerran olen kyllä aivan tosissani yrittänyt. Jalavan kauppaa kirkonkylän keskustassa ei voi ohittaa siellä poikkeamatta. Juon kahvilan puolella kupillisen ennen kuin menen itse puotiin. Tämmöisestä soppailusta minäkin tykkään, kun myyjä on koko ajan käsillä. Kysäisen tytöltä harkitun huolettomasti, sattuisiko löytymään hevosenkengän hokkinauloja. Tyttö katsoo pitkäänsä ja kysyy, mihin kukaan hokkinauloja muka kesällä tarvitsee - tavallisia kyllä löytyy. Moinen kysymys selvästikin rankkaa minut kaupunkilaiseksi. Jätän kirkonkylät ja maaseutupaikkakunnat selkäni taakse ja ajaa täräytän Kuusamon kaupungin Kuolion kaupunginosaan. Pysähdyn Kuoliojärven rannalle tutkimaan, miten kuusamolainen urbaani syke iskee parkkiintuneen motoristin tajuntaan. No, ei ainakaan sillä tavalla, että ihan kipeää tekisi - Kuoliojärven lokki vain katselee minua ihmeissään. Mutta paikka on kyllä historiallisesti mielenkiintoinen: Vuonna 1944 sotatoimien loputtua itänaapurin kanssa, heidän miehityksensä ulottui läntisimmillään tänne. Siviiliväestö oli evakuoitu alta pois. Muutamat virkamiehet, mm. paikallinen nimismies, oleskelivat miehitysalueella Suomen edusmiehinä. Miehitystä kesti nelisen kuukautta, jonka jälkeen venäläisjoukot vetäytyivät uuden rajan taakse. Patsaassa on myös plakaatti syksyllä -42 Kuoliossa desanttien uhreiksi joutuneiden siviilien muistoksi. Tapaus ei ole saanut juurikaan julkisuutta vielä nytkään, vaikka desanttien tuhotöistä on jo alettu puhua ja kirjallisuuttakin löytyy. Päätän ottaa asiasta paremman selon myöhemmin ja kierrellä tällä reissulla Savukosken Kuoskun kylään. Sen tuhosta löytyy kosolti tietoa. Kuusamo-cityssä kurvaan Essolle tankkaamaan Guzzin. Tankkaan saman tien maallisen tomumajani kahvilla ja sämpylällä sekä ravitsen uteliaisuuttani iltapäivälehdellä. Siis sillä, jota lukiessa sotkeutuu ainoastaan sormet - siinä toisessa sotkeutuu myös mieli. Kahvia juodessani kummeksun mielessäni, miksi tällaisen kirkonkylän habituksen omaavan paikan kuin mitä Kuusamokin on, täytyy hommata itselleen kaupunkioikeudet. Jos siitä ei mitään konkreettista hyötyä ole, niin aika turhalta moinen tuntuu. Samoin voisi kuvitella, että alkuasukkaat identifioivat itsensä nimenomaan kuusamolaisiksi - ei kaupunkilaisiksi tai maalaisiksi. Paikkakunnalla on muutamille mittayksiköille omat määritelmänsä: kuusamolaisessa tusinassa on kymmenen Määttää ja Lämsä molemmissa päissä. Kuusamoon tuli sanan kylvöön innokas nuori pappi. Malttamattomana tämä vasta valmistunut hengenmies valitteli vanhalle kirkkoherralle, että kaikkien seurakuntalaisten nimien oppimiseen ja muistamiseen kuluu kovin paljon aikaa. Kaiken mahdollisen jo nähnyt ja kokenut vanhempi Herran palvelija osasi kuitenkin tyynnytellä:
Silmäilen lehden lööppejä. Eräs niistä kiinnittää erityisesti huomiotani, ja jutun lukeminen saa otsasuonet pullistelemaan: Heinolassa on tarkoitus järjestää jo toista kertaa saunomisen SM-kisat. Ideana on se, että kilpailijat istutetaan lauteille. Kiukaan päällä on tiputussysteemi, josta valuu kiville vettä tasaiseen tahtiin. Lämmöthän siinä tietysti nousevat, ja voittaja on se, jonka perse kärventymistä pisimpään kestää. No, voi sun helvetin perkele, etten pahemmin sano! On siinä ollut taas jonkin mainostoimiston ideanikkarilla työpäivän kirkas hetki, kun on hullutuksen keksinyt. Eikä myyntimieskään ihan huono ole ollut. Mutta tällainenko kuva halutaan saunomisesta ulkomaille välittää? Julkisuutta moinen pöllöys ilman muuta saa. Jos ei muuta, niin ainakin maikkarin kymppiuutisten loppukevennykseen kisasta täytyy pätkä saada. Jos minä järjestäisin saunomisen SM-kisat, siihen tarvittaisiin ensinnäkin kaunis kesäilta ja järven rannalla oleva savusauna. Leppoisan kylyn jälkeen saunan portailla istuvilta, järven toiselta rannalta kantautuvaa hanurimusiikkia kuuntelevilta kilpailijoilta mitattaisiin tyytyväisyysaste digitaalisella, LED-näytöllä varustetulla mittarilla. Se, jonka kohdalla näytön tolppa nousisi korkeimmalle, julistettaisiin voittajaksi. Palkinnoksi riittäisi pullo keskaria ja pätkä HK:n sinistä. Painun äkeissäni takaisin tien päälle. Rukalla pysähdyn sen verran, että voin panna merkille tuon turistikiekerön kovin kiihkeän rakentamisbuumin. Joku hotelleja ja pienempiä asentopaikkoja suunnitelleista arkkitehdeistä on varmastikin hiljattain käynyt Itävallassa, sen verran tarkkoja alppimajojen kopiota näytään pystyyn pykäävän. Mutta miksi näin? Eikö meillä Suomessa ole sen verran omaa arkkitehtuuriperinnettä, ettei rakentamisen mallia aivan yksi yhteen kannattaisi kopiomaan lähteä? Vai onko niin, että näitä vähän huonompisaattoisia arkkitehtejä on saatu halvemmalla töihin? Ilmiö ei ole toki yksistään kuusamolaista lähtöä - sama rakennusmalli löytyy Leviltäkin. Ajelen pitkin Oulangan kansallispuiston reunoja kohti Sallaa. Kaunisharjulla pysähdyn vetämään savut, samoin pyörähdän Pyhätunturilla, toki vain sen juurella. Vaan Salla se vasta mielenkiintoinen paikka onkin, tosin niitä kiinnostavia kohteita siellä on tasan kaksi. Kirkonkylän keskustassa on säilytetty pätkä Salpalinjan panssariesteitä. Ne pitää toki tallentaa filmille. Ja aivan siinä vieressä on varsinainen kulttikahvila, nimeltään Äteritsiputeritsipuolilautatsi-baari. Siis otetaanpa vielä kerran: Äteritsiputeritsipuolilautatsi-baari. Paikan omistaja oli aikoinaan etsiskellyt ja ehdotellut juottolalleen mieleistään nimeä. Mutta kun kaikki kahvikeitaat, keskarikuppilat, keskusbaarit sun muut alan toiminimet oli jo varattu, omistaja lopulta tympäännyksissään päätyi yllä olevaan yksiselitteiseen ja helposti mieleen jäävään nimeen. Esitys meni läpi, koska toista aivan samanlaista nimiehdotusta ei sattumoisin ollut hakemuspinosta löytynyt. En ole koskaan tuon tarinan paikkansa pitävyyttä epäillyt. Olen sen omin korvin kuullut Kemijärven Jaskan kertomana, ja Jaska harvoin valehtelee. Savukoskelle johtavan tienpään löytymisessä ei todellakaan ole mitään hankaluuksia. Ajelen muutaman kilometrin ja hoksaan tien vierellä kiinnostavan kyltin. Siinä mainostetaan 'Lohen kalastusta'. Tunnen suurta houkutusta poiketa katsomaan, mitä se lohi siellä oikein kalastaa. Pidän kylttiä hyvinkin yhden filmiruudun uhraamisen arvoisena. Kuvan näpättyäni säikähdän kameran filmikelauksen outoa ääntä. Laskuri näyttää numeroa 37. Toisin sanoen automaattisen takaisinkelauksen olisi pitänyt käynnistyä jo kymmenen kuvaa sitten. Kelaus käynnistyy kun painan peukalollani kameran takakantta tiukemmin kiinni. Voihan perhana! En viitsi kääntyä takaisin Sallaan Salpalinjaa kuvaamaan. Vaihdan kiroillen rullan uuteen. Päätän nakata pikku lenkin Kelloselän raja-asemalle, siellähän voi olla vaikka mitä mielenkiintoista. Ja onhan siellä. Tupakoimme parin rajavartijan kanssa, joilla ei kovin hirveän stressaava työtahti näytä olevan. Kehun pojille hyväkuntoista, parin kilometrin mittaista, raja-asemalle johtavaa pistotietä. Se on ollut valmis jo muutaman vuoden ajan. Venäjän puolellekin kuulemma tietä rakennetaan parasta aikaa. Pikkuinen fiba on kuitenkin käynyt siinä, että teiden päät eivät osu yhteen. Toisin sanoen, rajan tuolla puolella tähtäin ei ole ollut aivan kohdallaan. Asia on kyllä huomattu aika päiviä sitten, mutta tienteko on jatkunut ikäänkuin mitään outoa ei olisi tapahtumassa. Ja nyt on sitten sovittu, että Suomen puolella tietä siirretään tarpeellinen mitta oikeaan suuntaan!!! Ootsin harasoo! Iso maa, suuret toleranssit - pieni maa, pitää olla pikkuisen tarkempana. Muutaman kymmenen kilometrin päässä Venäjän puolella, Alakurtissa, on kovat odotukset rajan aukenemisen suhteen. Siellä ollaan suunnittelemassa jo ties mitä uutta ja ihanaa kansainvälisistä pelikasinoista hiihtokeskuksiin - länsirahalla, tietty. EU:n Tacis rahoituksesta seuraava iltalypsyn kohde on Alakurtin ja Kelloselän välisen tieosuuden päällystämisen kustantaminen. Tähän saakka saadut varat ovat suureksi osaksi kuluneet korruptioon. Bill Clintonin hallinto on näihin päiviin asti ollut hissun kissun korruptiosta, koska katsovat, että kehitys Venäjällä on menossa oikeaan suuntaan kaikesta huolimatta. Mutta toisenlaisiakin ääniä on alkanut kuulua. Samoin Saksa on uhannut lopettaa Venäjän jäsenyyden G8 talousmahtien joukossa, ellei tilanne korjaudu ja Venäjä maksa velkojaan. Lypsyn kohteiksi joutuneet suomalaiset Venäjän markkinoilla toimivat yrittäjät ovat alkaneet vetäytyä takaisin ja vaativat jatkon edellytyksenä vientitakauksien jäädyttämistä - saksalaisten malliin. Pahasti on Venäjän Karhu kuralla. Ja ei kai siinä mitään, sattuuhan niitä ripuliepidemioita. Mutta toisaalta - meikäläisten vinkkelistä katsottuna - mitäpä jos karhu nappaakin oravan, pikkuruisen naapurinsa, ja pyyhkäisee sillä peräpäänsä puhtaaksi! Omallakin käpälällä sen toki voisi tehdä, mutta kun se orava on siinä oikeastaan ihan sitä varten - ja siinä omassa käpälässähän on ne kynnetkin. Viisainta ilmeisesti olisi, ettei tuommoisia mietiskelisi. Mutta joskus vain käy mielessä, että kannattaako sitä noiden valitsemiemme kellokkaiden aina olla niin kovin touhukkaina vakuuttamassa, etteihän me sinne Natoon missään tapauksessa olla menossa. Kunhan vain ollaan kaikkien kanssa kiltisti kaveria, niin mitään pahaa ei voi sattua. Eihän voi, eihän? Ihan tosi!!?? Ihan kaikkia historian opetuksia ei ehkä kannattaisi kompromettoida pelkästään naivin idealismin takia. Mutta joka tapauksessa: Slobodan Milosevitsin järjestämille kutsuille ilmestyi myös Boris Jeltsin, ja aika sekavassa tilassa. Sekavuudessa ei toki ollut mitään uutta tai ihmeellistä, mutta nyt Boriksen pään päällä istui kaiken lisäksi elävä sammakko. Milosevitsin lämpörele laukesi saman tien:
Kekkosen, ja miksei Koivistonkin, ajan ulkopoliittiseen liturgiaan kovin huonosti sopivien ajatuksien saattelemana kierryn Savukosken Kuoskun kylään. Tämän paikan historian minä jo tunnenkin: Kuoskun kylä joutui pian jatkosodan alettua neuvostopartisaanien Suomen itärajan läheisyydessä oleviin erämaakyliin tehtyjen hyökkäysten kohteeksi. Hyökkäys tapahtui 3.9.1941. Kylän suojajoukkoina toimi ainoastaan muutama keskenkasvuinen poika ja vanha ukko, sotilaita kylässä ei ollut. Osa kyläläisistä pääsi pakenemaan, mutta kahdeksan siviiliä joutui partisaanien uhreiksi. Jatkosodan aikana neuvostopartisaanit murhasivat harkitusti kaikkiaan 147 siviiliä kyliin tekemissään hyökkäyksissä. Lisäksi partisaanit surmasivat metsissä tapaamiaan yksittäisiä siviilihenkilöitä. Hyökkäyksien kohteeksi joutui 23 kylää. Ainoatakaan hyökkäystä ei tehty kyliin, joiden suojajoukot olivat tasavertaisia ja puolustuskykyisiä. Näitä murhenäytelmiä ei sodan aikana juurikaan tuotu julkisuuteen, eikä niitä ole sen jälkeenkään käsitelty kuin vasta aivan viime vuosina. Veikko Erkkilä toteaa kirjassaan "Vaiettu sota" valtiovallan suhtautumisesta tapahtumiin näin:
Nyttemmin, keskustelun virittyä, on alettu tutkia, voitaisiinko vielä hengissä olevat murhatöihin osallistuneet saattaa oikeuden eteen vastaamaan teoistaan. Vaan tuskinpa onnistuu; partisaanit nauttivat Venäjällä suurta arvonantoa, joten heidän luovuttamisensa vieraan maan oikeuden tutkittaviksi lienee mahdotonta. Ja tietysti myös suomalaisten kaukopartiomiesten tekemiset pitäisi alistaa tutkittaviksi. Ei liene aivan mahdoton ajatus sekään, että sieltäkin löytyisi jotain, josta mieluummin oltaisiin hiljaa. Kävi niin tai näin, muistamisen vastuu meillä kyllä on - ainakin vielä minun sukupolvellani. Vaan johan meni synkeäksi sondeeraamiseksi tämä reissu. Polttelen piipullisen ja katselen, kun tien reunaa pitkin työnnetään vanhaa miestä pyörätuolissa. Häneltä voisi jotain yli puolen vuosisadan takaisista tapahtumista kysellä, mutta päätän antaa olla. Tervehdin, ja vaihdamme muutaman ystävällisen ja yhdentekevän sanan ilmoista. Päätän käydä asennolle Savukoskella. Juuri ennen kirkonkylää ohitan pari keskiviivan maalauspuuhissa olevaa autoa. Mitähän nuo valkoiset vaahtokököt ovat, joita on tiputeltu sinne tänne uuden maalauksen päälle? Savukosken kirkonkylä on kuin neutronipommin jäljiltä; talot ovat kyllä paikallaan, mutta näkyvillä ei ole niin ristin sielua. Kurvaan hotelli Samperin Savottaan ja otan sieltä itselleni huoneen. Palaan takaisin ulos purkamaan kamppeitani. Viereen kurvaa nuori mies Nissanilla ja heittäytyy juttusille. Kaveri kehuu Guzzia ja kertoo samalla omistaneensa muutama vuosi sitten ysisatasen Yamahan. Vastailen, mutta en kiinnostu asiasta. Lupaudun kuitenkin juomaan hänen tarjoamansa oluen kunhan olen ensin vähän siistiytynyt ja käynyt syömässä. Jotenkin tuntuu, etten millään jaksaisi alkaa keskustella moottoripyöristä, mutta ystävällisyyteen lienee syytä vastata samalla mitalla. Käväisen suihkussa ja haen ravintolasta hiljaisen loosin, jotta voin syödä ihan omassa rauhassani. Syötyäni menen baariin katsomaan, olisiko ystävällinen nissanmies siellä. Baarityttö sanoo hänen jo lähteneen, mutta maksaneen minun juotavakseni yhden kaljan. Kiitän ja siirrän tarjouksen yhden pykälän eteenpäin; jätän sen baaritytön juotavaksi. Menen ulos tupakalle, ja paikalle kävelevät aiemmin näkemäni kaksi tiemerkkien maalaajaa. Kysyn heiltä vaahtokököistä. He kertovat niitä tiputeltavan sen takia, että niin kauan kuin niitä on näkyvissä, merkkien maali on märkää. Toisin sanoen viivan päälle ajamista pitäisi välttää. Kun kököt ovat haihtuneet, maalikin on ehtinyt kuivua. Siinä tuli ehdottomasti päivän tärkein ja käyttökelpoisin tieto! Palaan sisälle ja katselen käytävän tauluja. Varsinkin Samperin konesavotasta otetut valokuvat tuntuvat mielenkiintoisilta. Pitänee tutkia tarkemmin. Uskon päässeeni jo eroon minua pitkin päivää vaivanneista ihmiselon pohjamudissa rypeneistä ajatuksistani, mutta mitä vielä! "Makinalusta" maistellessani katselen telkkarista iltauutiset. Jotenkin molemmista jää samanlainen maku suuhun. Telkkarissa jauhetaan vieläkin Moskovan Puskinin torilla sattunutta pommiattentaattia. Yksi moskovitsi on kuollut, pari loukkaantunut, ja yhdeltä paikalliselta huoralta ovat sukkahousut repeytyneet hänen kaaduttuaan asvalttiin. Uutisankkurinainen katsoo syvälle kameraan järkytyksen tummentamin, ymmyrkäisin ja itkuisin silmin, samalla kun vierittää syyn tapahtuneesta tsetseenien niskaan. Häneltä vain jää mainitsematta, että samana päivänä Grosnyin toreilla tapettiin kymmeniä yhtä viattomia siviilejä kuin Moskovassakin. Että se siitä Suomen objektiivisesta ja moniarvoisesta tiedonvälityksestä! Venäläistä kadunmiestä Tsetsenian tapahtumat eivät juurikaan hetkauta. Aika ymmärrettävääkin se oikeastaan on, kun jokaisella on varmasti tarpeeksi tekemistä ylläpitää jollakin tavalla ihmismäinen elintaso. Toisaalta ihmishenki ei koskaan ole kovin korkeassa kurssissa Venäjällä ollut. Mutta missä ovat nyt ne venäläiset toisinajattelijat ja ihmisoikeuksien perään huutajat, jotka pitivät kovaa äläkkää, kun heidän omat oikeutensa olivat kyseenalaisia? Tai jospa ongelmat heidän mielestään tulivatkin jo hoidetuiksi. Toisaalta Euroopan neuvosto on jossakin määrin asettanut Putinin puheet ja Venäjän toimet Tsetseniassa vastakkain. Neuvoston Tsetseniaan lähettämä valtuuskunta on mm. pannut merkille, että ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneitä venäläissotilaita ei juurikaan ole vedetty oikeuteen. Päinvastoin, toissa vuonna Alhan Jurtin tsetseenikylän valtauksen komentaja valittiin Uljanovskin kuvernööriksi. Taitavat uljanovilaiset tykätä jämptistä järjestyksestä. Oikeastaanhan se tämänkertainen kärhämöinti on toisinto yli puolen vuosisadan takaisesta tapahtumaketjusta. Tällä kertaa fasistisen mannerheimiläis-tannerilaisen lahtarikoplan asemesta Suuren ja Mahtavan kimppuun käykin dudajeviläis-mashadovilainen tsetseenisyntyinen rosvojoukkio. Voi Äiti Venäjä raukkaa millaisen kärsimysten taakan kohtalo onkaan sen kannettavaksi sälyttänyt! Vetäydyn yöpuulle pirullinen hymy suupielissä karehtien. Tekoreippaasti hurskastellen toivon huomisen päivän jo olevan kirkkaamman. |
