Lännen suuntaan laajenemisen myötä emme saisi ristiksemme noin 200000 neliökilometriä infrastruktuuriltaan olematonta, osin pahoin saastunutta maa-aluetta sekä lähes miljoonaa kielitaidotonta, koulutusta vailla olevaa tukityöllistettävää moniosaajaa.

Suomi suureksi, viina vapaaksi!

Häkellyn vähän itsekin. Kaikenlaista ajatusta se pukkaakin kauniina kesäpäivänä!

Lappeasuvannossa poikkeamme ihmettelemässä, miten seutukunnan ainoaa kahvilaa kannattaa pitää kiinni kesken vilkasta turistikautta. Ilmeisesti kahvinmyyjien kuukausittaisessa sairaspoissaolokiintiössä on ollut vielä päivän, parin vaje.

Viipotamme kohti Kiirunaa. Yht'äkkiä silmäni äkkäävät varoitustaulun, josta on ihan pakko saada valokuva. "Odlingsgräns" seisoo kyltissä tolppakirjaimin. Näin fiksusti ruotsalaisessa kansankodissa pidetään huolta maajusseistakin. Kyltin sanoma on, että jos pottumaasi perustat taulun toiselle puolelle, korvauksia ei sitten tipu kun halla kaiken viljan vie ja pakkanen sadon panee. Kätevää!

Svappavaarassa pysähdymme kahvittelemaan. Juha ostaa purkin nuuskaa. Nuuskakulttuuri on jäänyt minulle täysin tuntemattomaksi. Saisikohan siitä kehitellyksi uuden pikku addiktion? Purkissa on peukalonkynnen kokoisiin nyssäköihin käärittynä jotain - tupakkaa ilmeisesti. Juha asettaa nyssäkän ylähampaiden ikeniä vasten ja vetäisee huulen päälle. Kiinnostukseni herää saman tien. Mitäs sille nyt sitten tehdään? Pureskellaanko sitä vai imetäänkö? Ei. Sen vain annetaan olla huulessa ja odotellaan nikotiinin läpäisevän limakalvon verenkiertoon päästäkseen. Sitten vain istuskellaan huuli pöhöllä kuin Marlon Brando elokuvassa "Kummisetä" ja keskitytään pitämään suu kiinni, etteivät mehut valu rinnuksille. Sytytän savukkeen. Ei oikein iske tuo mällihomma. Sehän ei edes haise tupakalta!

Olli on ajanut tästä vajaata viikkoa aiemmin. Häneltä olen saanut kuulla, että koko Pohjois-Ruotsi on tulvan vallassa. Jukkasjärven kylä on täysin saarroksissa ja Vittangissa korpelalaiset naputtelevat kiireellä kokoon uutta liiton arkkia välttyäkseen hukkumasta. Mistään tällaisesta en näe merkkiäkään. Taitaa olla ollia koko juttu!

Vakuutan Juhalle Kiirunan olevan niin ruman kaupungin, ettei siellä kannata pysähtyä. Juha uskoo sanasta. Ja kun bensakin tuntuu riittävän ainakin Abiskoon asti, niin ei muuta kuin vauhdilla kaupungin ohi.

Pysähdymme keventämään rakon kuormitusta. Taakseen ei pitäisi koskaan katsoa, muuten voi käydä kuin Lootin vaimolle Sodomassa. Vilkaisen kaiken uhallakin. Rangaistus tulee saman tien: verkkokalvolle piirtyy kaivosten kuonakasoista kasvanut tuuligeneraattorimetsä. Sen hirveämpää maiseman raiskausta ei ole. Sorakuopat ja avohakkuut maapohjan kynnöksineen ovat pikku juttu tämän rinnalla. Kova hinta siitä, että kiirunalaiset voivat vaihtaa kahdenkymmenenviiden kynttilän lamput nelikymppisiin. Ei vain olisi pitänyt katsoa!

Tutkimme yksin tein ilmiön, josta Olli on jo tiennyt tiedottaa. Vaivaiskoivun (lat. Betula nana) rangat törröttävät harmaina, oksat vailla lehtiä. Sama harmaus näkyy joka puolella tunturien rinteillä. Juha vie minulta ilon arvailla katastrofin syitä. Tunturimittareiden (lat. Epirrita autumnata) - kaikkien biologien vanhojen tuttavien - armadat ovat päättäneet pistää koivunlehdet poskeensa. Ja ovat tehneetkin oikein perusteellista työtä. Juha tietää kertoa tällaisia ilmiöitä silloin tällöin esiintyvän. Vakuuttaa luonnon nopeasti palautuvan ennalleen. No, jospa minäkään en asiasta sitten sen suurempaa huolta ala kantaa. Pitää yrittää pärjätä vanhoilla, hyviksi koetuilla synkistelynaiheilla.

Tullaan Torniojärven rantaan. Maisema on yhtä mahtava kuin aina ennenkin. Edellä ajavan auton alta tupsahtaa pölypilvi. Havahdun huomaamaan, että muutaman kymmenen metrin päässä tie on revitty koko leveydeltään auki. Kuoppaan on kipattu muutama kuutio karkeaa soraa ja sepeliä. Liinat kiinni, ja saan pahimman vauhdin pois juuri ajoissa. Maisemien katselu jää hetkeksi. Odlingsgränsenistä kyllä varoitellaan mutta ei poikki pistetystä tiestä!

Abiskossa tankkaamme ja puraisemme pikku välipalan. Juhan huuli on palautunut entiselleen. Puseron rinnuksilla ei näy mälliläiskiä. Minua askarruttaa, miten syljeskely on onnistunut integraalikypärä päässä. En kuitenkaan kysy asiasta mitään.

Globalisaatio ja vapautunut maailmanlaajuinen kaupankäynti on saavuttanut myös Ruotsin luoteisimman kolkan. Parkkipaikalla etelän mustat miehet kauppaavat rantarolexeja aivan samaan tapaan kuin Välimeren lomakohteissa. Varsinaista bisnestränsäksöniä en näe, mutta kaipa sen kaupanteon pitää välillä käydäkin, jos kerran myyntiponnistukset kannattaa näin etäälle ulottaa.

Riksgränsenillä kurvaamme leirintäalueelle kuvaamaan todella jämerää tekoa olevia matkailuvaunujen puisia etutelttoja. Viikko sitten hiihtokeskuksen hississä on sattunut paha tapaturma: vaijeri poikki ja kolmen turistin kohtaloksi se, minkä arvata saattaakin.

"Kom bort!", sanoi kuolema ruotsalaiselle.

Helle pakottaa hakemaan juontipaikkaa. Muutama kilometri Norjan puolella sellainen löytyykin. Haemme juotavat ja pakenemme takaisin ulos. Lämpötila ulkona on ainakin yhtä korkea kuin sisällä kahvilassa, mutta täällä kuitenkin käy hienoinen tuulenvire.

Näytän Juhalle paikan, jossa saksalaiset sodan aikana teloittivat jugoslaavialaisia sotavankeja. Tullessamme takaisin parkkipaikalle viereen kurvaa saksalainen asuntoauto. Pariskunta kysyy, mikä sotamuistomerkki täällä on. Ohjaan heidät teloituspaikalle ja kerron, että muistomerkin asiasisältö löytyy kallioon kiinnitetystä taulusta. Meidän taitaa olla viisainta suoria Narvikiin.

Norjan hintataso on tipahtanut tippuneiden turistimäärien myötä. Kuppaaminen ei enää onnistu kun kupattavat ovat käytännössä loppuneet. Bensan ja hotelliyöpymisten hinnat ovat suurin piirtein samalla tasolla kuin Suomessakin. Ravintolassa syöminen on kuitenkin täällä vielä selvästi hinnakkaampaa.

Kurvaamme Narvikin keskustaan. Yritän muistella, missä keskustan hotelli sijaitsee. Ei vain ota silmään. Pistämme tupakaksi. Paikalle kävelee kaksi suomalaismotoristia. Totta kai hekin ovat Oulusta. En tunnista kumpaakaan.

Pojat neuvovat meille hotellin, joka ei ole kaukana. Oikeastaan seisomme sen pääoven edessä. Pojat siirtävät pyöränsä hieman lähemmäs toisiaan, ja mekin saamme omamme mahdutetuiksi parkkiin. Ilta-aurinko räköttää pilvettömältä taivaalta. Hikeä ei enää erity. Haju kuitenkin on tallella. Puramme tavarat laukuista.

Tiskillä muut asiakkaat tekevät kohteliaasti tilaa. Vastaanottotyttö ei kuitenkaan nyrpistele nenäänsä. On varmastikin tottunut kaikenlaisiin matkamiehiin. Hän lupaa meille kahden hengen huoneen sadalla eurolla. Emme pidä tarjousta huonona. Huoneessa voi kuulemma olla kuuma.

Avaamme ikkunan sepposen selälleen ja alamme kuoritua ajokamppeista. Potkin saappaat nurkkaan ja kiskon haalarit pois. Mieleeni tulee juttu suomalaisesta, venäläisestä ja haisunäädästä samassa luolassa, ja kuinka haisunäätä poistui ulos toisena heti suomalaisen perässä. Suihkuun ja kaljalle.

Kysyn vastaanottotytöltä ruotsiksi, sattuisiko hänellä olemaan tulitikkuja. Viestintäketjuun tulee katkos. Kysyn uudestaan. Tyttö ei ymmärrä vieläkään. Vielä uudelleen, nyt englanniksi. "Mätsiis?!", sanoo tyttö. Jåå jåå, mätsiis mätsiis, tändstickor. Nauramme molemmat sattumukselle. Saan kaksi askia.

Oululaiskaverit tulevat pöytäämme. Vaihdamme kuulumiset. Käy ilmi, että pojat ovat tulossa Lofooteilta. Kerron olleeni siellä viimeksi edelliskesänä. Nimetkin löytyvät molemmille: Janne ja Matti. Matti tiukkaa minulta, olenko minä se matkapäiväkirjojen kirjoittaja. Kiellän moisen. Matti seisoo väitteensä takana. Kysyn, onko hänelle tai hänen sidosryhmilleen mahdollisesti keljuiltu päiväkirjan sivuilla. Ei ole. Käsittääkseni syyllisyyden myöntämiseen ei enää sisälly välitöntä vaaraa.

Päätämme lähteä porukalla käymään Fagernes-vuorella. Syödä pitää vain sitä ennen. Janne käy kertomassa, että viimeinen hissi ylös lähteekin jo klo 21.00. Se tarkoittaa, että alas tullaan jalkapatikassa. Meille tulee kiire syömisen kanssa. Tällainen ahmiminen ei ole kenellekään hyväksi. Tuppoo ruuhmiin, kuten anoppivainaa olisi asian ilmaissut.

Otamme taksin ja ehdimme juuri ja juuri viimeiselle hissille. Hissipoika katselee peräämme kummastuneen näköisenä. Matti pitää molemmin käsin kiinni penkin reunoista. Sanoo kammoavansa korkeita paikkoja. Päätän jättää kertomatta Riksgränsenin hissionnettomuudesta, vaikka se tällaiseen yhteyteen hyvin sopisikin. Janne tarjoaa jännitystä laukaisevaa juomaa. Ylös mennään niin että hepsahtaa.

660 metriä merenpinnan yläpuolella ilma on yhä lämmin, jos kohta ei enää aivan helteinen. Meidän lisäksemme paikalla ei muita olekaan. Kiertelemme maisematasanteilla, juttelemme niitä näitä, ihailemme maisemia ja juomme Jannen janojuomaa. Tasamaan pojille riittää töllisteltävää.

Alas lähtemisen ajatus ei oikein sykähdytä mutta pakko on. Polku kiertelee pitkin rinnettä. Mieleeni muistuu hissipojan aika-arvio vuorelta alas kävelemiselle: pari tuntia.

Janne ja Juha vetävät kaulaa Mattiin ja minuun. Rennosti askeltaminen ei onnistu, rinne vie mukanaan. Reisissä alkaa tuntua jatkuvasta jarruttelusta johtuva jäykkyys ja jomotus. Jannen juomakin on lopussa. Lyhyet valokuvaustauot tuovat pientä helpotusta. Juttelemme Matin kanssa Torniojokivarren yhteisistä tuttavistamme. Kerrostalojen katot vain pysyvät kiusallisen alhaalla ja kaukana.

Viimeinen lasku alatason hissitasanteelle on pahin. Kapea, liukas polku, joka katoaa pimenevään yöhön. Jalkani eivät tunnu enää omilta. Toivottavasti jollakin on niihin kontrolli. Rullaan alas, ja kuin ihmeen kaupalla pysyn pystyssä. Nyt voisi maistua olut!

Viemme asiakkuutemme viereiseen ravintolaan. Tilaamme oluet mieheen. Tarjoilijatytön niitä valutellessa valittelemme kilvan kipeytyneitä jäseniämme. Tyttö näyttää erittäin nyrpeältä. Luulee, että puhumme hänestä. Kukaan ei vaivaudu oikaisemaan väärinkäsitystä.

Rinne jatkuu vielä hotellillemme. Jotenkin onnistumme vaappumaan perille. Terassia kauemmaksi emme pääse. Istuminen tuntuu taivaalliselta, vaikka tietää, että mitä pitempään siitä nauttii, sen hankalampaa on vääntäytyä seisomaan. Kramppi iskee pohkeeseen, mutta painan sen suoraksi. Onneksi täällä tarjoillaan pöytiin!

Juttelun myötä poikien ammatitkin tulevat selville: Vesi-Janne ja Puu-Matti. Kehumme Norjaa matkailumaana - varsinkin nyt kun turistilaumat ovat karkottuneet ja hinnat tulleet inhimillisemmälle tasolle. Janne ja Matti kertovat suuntaavansa aamulla kohti Kiirunaa ja sieltä suorinta tietä Suomen puolelle. Tarkoitus on jatkaa reissua vielä sielläkin. Ja meidän pitäisi olla huomisiltana Senjalla. Paiskaamme kättä ja toivottelemme hyvät matkat. Nestehukka vaatii vielä yhdet oluet.

Huoneessa on edelleenkin kuuma. Ikkuna saa jäädä yöksi auki. Wiskiä on jäänyt eilisillalta sen verran, että se on viisainta juoda pois. Moista tippaa ei kannata lähteä huomenissa kuskaamaan matkassa.

Kaadan lasilliset. Mieleeni muistuu jokin juttu vuosien takaiselta reissulta. Päätän kertoa sen Juhalle samalla kun hörppäämme wiskitipat. Kesken kertomuksen huomaan Juhan nukahtaneen. Päätän kuitenkin viedä jutun loppuun kun sen kerran aloitin. Tarinan päätyttyä jään miettimään, mahtoiko muistelossa olla totta edes siteeksi. Hyvä juttu kumminkin ja mielenkiintoisesti esitetty.

Juhan lasi on koskematta. Aamuksi sitä ei voi jättää, eikä jumalanviljaa saa viemäriinkään kaataa. Kulautan sen parempaan talteen. Mitäpä se nukkuva mies sillä.

Sen verran pitää elämässä olla elämisen makua, että siihen mahtuu vähän tätä synninpuoltakin.