|
25.7.1998 Olen aamulla ensimmäisenä pystykynnessä valvotun yön jäljiltä. En ole saanut nukutuksi silmällistäkään Ollin kuorsauksen takia. Kyselen, joko muut ovat hereillä. Olli vastaa myöntävästi. Sanoo valvoneensa koko yön minun kuorsaamistani kuunnellen. Kysyn, että miten niin muka? Olli antaa ääninäytteitä, jotka kuulostavat kovin samanlaisilta kuin mitä Mikko esitti Kautokeinossa. Jospa minä sittenkin kuorsaan. Hankala itse sanoa varmuudella, kun sattuu nukkumaan juuri silloin kun pitäisi tarkkailla tilannetta. Mikko ei sano mitään, katselee vain silmät ymmyrkäisinä pitkin seiniä. No, kukas sitä on sanonut, että motoristiksi kasvaminen olisi helppoa! Pääsemme siitä aikaa myöten tien päällekin. Ajaa lutkuttelemme kohti Lakselviä. Mikko pysyy kyydissä hyvin mukana. Lakselvissä Ollin pitää löytää lelukauppa, kun on tullut luvanneeksi Tiinalle jonkin tuliaisen. Kysyn Mikon kiinnostusta poiketa lelukaupassa. Mitään akuuttia tarvetta ei kuulemma ole. Tankkaamme, syömme jätskit ja odottelemme Ollin paluuta. Jatkamme taukoa vielä polttelemalla Ollin kanssa piipulliset. Ollilla on tiedossaan vasta avattu sotamuistoalue Skoganvarressa, Lakselvistä hieman Karasjoelle päin. No, äkkiä sinne. Ja tosiaan; tien reunaan on rakennettu pikkuinen parkkipaikka ja siinä opastaulut ja kaikki. Luemme mitä taulussa seisoo. Täällä on saksalaisilla ollut Toisen Maailmansodan aikana kalottialueen suurin sotasairaala. Pakko sitä on mennä katsomaan. Kipuamme ensin harjanteen yli ja sitten vaapumme riippusiltaa pitkin Lakselvin yli. Saksalaiset pistivät vuonna -45 läksiäisiksi tulen koko höskän alle, mutta aika lailla on vielä nähtävää ja tunnistettavaa, vaikka koivikko on kasvanut läpi kaikkialla. Rakennusten sokkelit ovat selvästi nähtävissä. Siellä täällä sokkeleiden sisällä on rautasänkyjen luurankoja, patoja, kattiloita, herra ties mitä kaikkea. Löydämme myös muutamien ruostuneiden kuorma-autojen rungot. Jotenkin vaikuttaa, että täältä on aikoinaan lähdetty kovalla kiireellä, kun vielä yli viidenkymmenen vuoden päästä jäämistöä löytyy näinkin runsaasti. Hoksasivatkohan kiireessään ottaa potilaita mukaan ollenkaan? Asialla on toinekin kummallinen puoli: tokihan paikalliset norskit ovat tienneet sairaalan täällä olosta. Miksi tämä alue tuodaan esille vasta nyt? Onko tässä norjalaisillakin jotain sellaista, jonka he mieluummin unohtaisivat? Olli kyllä väittää kivenkovaan, että norskit eivät oikein tahdo osata hyödyntää matkailuun muuta kuin Nordkappia. Voi olla. Vaan jospa niiden ei tarvitse; ökyrikkaitahan nämä ovat jo muutenkin. Ennen Karasjokea Olli kääntää kapulan auki. Saariselällä kuulemma odottaa jokin keikkahomma. No, siitä vain; me tulemme perässä kunhan kerkiämme. Karasjoella emme mekään vanhene, Karigasniemen puolella sen verran, että tankkaamme pyörät ja äijät. Ja sittenpä ei muuta kuin poikki kairan kohti Kaamasta. Mainitsen Mikolle lähtiessämme, että Kaamasessa on semmoinen kulttipaikka, jossa pysähtyminen kannattaa. Mikkoa selvästi epäilyttää, mikä se mahtaisi olla. Kaamasen Kievarin pihalla sanon, että tässä se nyt on. Mikko sanoo näkevänsä pelkästään ihan tavallisen baarin. Mutta mennäänpä sisälle. Patiolla istuu joku paikallinen vakioasiakas paidatta. Ja herrasmies kun on, ei oksenna lattialle vaan käteensä, jonka sitten tyhjentää yli pation aidan. Hyvä alku! Mikko jo vähän katselee ympärilleen. Sisällä olevista asiakkaista yksi nukkuu päätään selväksi baarin sohvalla; kaksi muuta riitelee keskenään kovaäänisesti. Oven pielistä kiinni pitävälle kaverille ei tunnu selviävän, onko hän menossa vessaan vai tulossa sieltä. Housujen liitinki on kyllä auki, mutta varmaa vinkkiä siitäkään ei toki saa puoleen eikä toiseen. Hankala probleema! Mikko ostaa hätäisesti jäätelön ja ehdottaa, että jospa menemme ulos syömään. Ulkona poika kysyy, onko täällä aina tämmöistä. No, eihän toki; ainoastaan hiljaisempina aikoina. Nythän ei kellokaan ole vielä kuin neljän maissa iltapäivällä. Iltaa myöten meininki kyllä saa aivan eri luonteen. Jopa myöntää Mikkokin, että Kaamasen Kievarin nimi kulttipaikkojen joukossa on varmasti ansioista myönnetty. Ajelemme Inariin ja pysähdymme sielläkin hetkeksi. Osoitan Mikolle Ranta-Marin baarin tien toisella puolella. Kerron sen kuuluneen alunperin kullankaivaja Heikki Kokon Mari-vaimolle, jonka Kultasilmä-Kokko osti vaimokseen tämän ensimmäiseltä aviomieheltä, Aaro Raumalalta. Mainitsen Ranta-Marin baarin hyvinkin Kaamasen Kievarin veroiseksi kulttipaikaksi. Mikolla ei kuitenkaan tunnu olevan intoa lähteä lähemmin tutustumaan. Pysähdymme vielä Karhunpesäkivellä, mutta emme siellä pitempäänsä viivy. Ja sieltä ajelemmekin Kaunispäälle kahville ja maailman parhaille munkeille. Seija on varannut meille erittäin edullisen huoneen Riekonkiepistä. Käymme taloksi, siistiydymme ja menemme syömään kunnon käristykset. Ollikin on saanut hommansa hoidetuksi ja ilmestyy myös Riekonkiepin ravintolaan. Juomme janoomme pari olutta. Kovin hiljaiselta vaikuttaa koko Saariselkä. Olli kertoo yöpyjiä kuitenkin riittävän. Mutta heidän bussinsa tulevat myöhään illalla ja lähtevät heti aamulla. Varsinaisesti heidän läsnäolonsa ei juurikaan kylällä näy. Sovimme Ollin kanssa, että tulemme tunnin - parin päästä heille kun Seijakin pääsee töistä. Mutta vielä niistä Kultasilmä-Kokon vaimokaupoista: Ranta-Mari oli kyllästynyt ensimmäiseen aviomieheensä ja hommasi tästä eron. Iski sitten saman tien silmänsä Kokkoon, jolla hänelläkään ei ollut mitään Marin aikeita vastaan. Mutta aivan niin yksinkertainen asia ei toki ollut. Marin ensimmäinen mies, Kokon hyvä tuttu ja kullankaivuukaveri, Aaro Raumala, oli sitä mieltä, että kyllä hänellekin jonkinlainen korvaus kuuluisi, kun riitelemättä luovutti Kokolle hyvin koulutetun vaimon. Kultasilmä myönsi asian näin olevan, ja kaverukset istuutuivat pohtimaan käypäistä kauppahintaa. Aaro oli sitä mieltä, että sopiva summa saattaisi olla vaikkapa viisisataatuhatta markkaa. Ja huonopa siinä oli Kokon ruveta uuden vaimon hintaa alaspäin vetämään. Rahasumma piti vain nyt muuttaa kullaksi. Kun näinkin virallisesta kaupasta oli kyse, paikalla oli myös todistajat: konstaapeli Kosonen ja kultamies Pellinen. Kaupasta laadittiin asiakirja: "Täten todistetaan, että kullankaivaja Heikki Kokko on suorittanut kullankaivaja Aaro Raumalalle korvauksena Ranta-Marista 863 grammaa itsekaivettua, aitoa Lemmenjoen kultaa." Kosonen ja Pellinen vetäisivät nimensä paperiin kaupan oikeellisuuden vahvistukseksi. Vietämme iltaa Seijalla ja Ollilla. Timo soittaa, että he ovat tulossa juuri autolla etelästä päin. Lupaavat poiketa Saariselällä. Ajavatkin pihaan tuota pikaa. Kysyn Timolta, että kaksistaankos he Jaanan kanssa ovatkin liikkeellä. Ei kun koko perheen voimin. Tytöt on vain jätetty autoon. No, miksi ne tytöt sinne autoon piti jättää? Minulla tässä olisi poika näytillä niska pestynä ja reippaalla äänellä vastailemassa hänelle esitettyihin kysymyksiin. Ei meistä taida poromiehen kanssa samojen lastenlasten vaareja tullakaan, vaikka semmoisestakin joskus Rokuan leiritulilla aamuyön tunteina oli puhetta. Yöllä norskit möykkäävät heille ominaisella tavalla hotellissa. En saa heidät meluamisestaan muuta selvää, kuin että kaikki asiat ovat "akkurat". Siinäpä ne heidän asiansa taitavat kiteytettyinä ollakin. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
