|
21.7.1998 Lähtö palauttaa mieleeni vähän yli kymmenen vuotta sitten voimakkain äänenpainoin esille tuodut arviot mielentilastani. Siis silloin kun teimme Johannan kanssa reissun Norjaan. Jos tuolloin jo olin hullu, ei aika kyllä näytä tilannetta mitenkään parantaneen. "Sinne maailman ääriin lähteä nyt vetämään tuommoinen vasta ajokortin saanut poika ja noin pienellä pyörällä kun siellä on tietkin mitä sattuu ja aina toisella puolella vuori ja toisella rotko ja niitä lampaitakin joka paikassa. Oletko sinä hullu?" Kysymykseen tuntuu selvästi sisältyvän myönteisen vastauksen oletus. Pellon mummi ei ole enää täällä lausumassa käsityksiään, mutta jotenkin kuulen hänenkin haudan takaa yhtyvän suvun muun naisväen arviointiin mielenterveydestäni. Myönnän heillä olevan täyden oikeuden epäilystensä esittämiseen, varsinkin kun ovat aitiopaikalta päässeet kehitystä jo pitkäänsä seuraamaan. Mutta nyt sinne vain mennään. Ja se sinne on Nordkapp. Pitää ottaa asioihin semmoinen asenne, että tässä mennään Mikon ja Honda Rebel 125:n ehdoilla. Tästä voi tulla ihan kivaakin. Onpahan ainakin mahdollista vilkuilla ympärilleen kaikessa rauhassa. Ajelemme kohti pohjoista siinä kahdeksan-yhdeksänkympin hujakoilla. Minä ajan nokkamiehenä ja seurailen peilistä, miten Mikko pärjäilee. Vähän on semmoista uutuuden haparointia mukana. Turhaan tuntuu arastelevan ottaa piikkipyörällä sillekin tien päällä kuuluvia oikeuksia. Siitä vain reilusti oma tontti kaistalta, ja sitten väistetään, jos joku tulee takaa lujempaa. Pientareet ovat mopoja varten. Pientä opastusta pausseilla, ja homma alkaa sujua melko luontevasti. Välillä mennään satastakin, kunnes taas ylämäessä hyydytään. Mutta eipä mitään; nyt mennään näin, ja se siitä. Pellossa pappa on sitä mieltä, että totta kai Nordkappiin. Hän lähtisi itsekin mukaan, jos ei kropan toisen puolen halvaantuminen ja jatkuva niskasärky estäisi liikkumista lähestulkoon kokonaan. Mutta henki kyllä olisi matkailulle vielä kovinkin altis. Tästä on huomenna hyvä jatkaa. |
