|
19.7.1995 Kun herään aamulla, hollannikkaat ovat jo häipyneet. Olisipa kiva tietää, mitä kautta he lähtivät Rotterdamia tavoittelemaan. Alan kerätä kamppeitani, vaikka mitään kiirettä ei olekaan. Palautan avaimen vastaanottoon ja syön jotain pientä aamupalaksi baarissa. Kovin on hiljaista, vaikka kelloni alkaa näyttää yhdeksää. Ajan huoltikselle, joka tietysti on vielä kiinni. Avataan yhdeksältä paikallista aikaa. Potkiskelen pihalla kiviä ja käyn rannassa katsomassa, onko nousu- vai pakoveden aika. Siitä en kyllä täyttä varmuutta saa. Mihinkähän sitä tänään ajaisi? Hammerfestissa voisi kyllä käydä. Mutta se on jo tuttu paikka, ja sieltä pitää palata samaa tietä takaisin. Ei jaksa kiinnostaa tarpeeksi. Tankkaan ja päätän ajaa ensin Skaidiin ja katsoa siellä, olisiko ajosuunnitelma kypsynyt itsestään valmiiksi. Ei ole kypsynyt. Käännyn ilman sen kummallisempia suunnitelmia kohti Altaa. Lämpötila tavoittelee hellelukemia. Ylängöllä puhaltelee vilvoittava tuuli, joka pitää sääsket ja mäkäräisetkin loitolla. Liikennettä on erittäin vähän. Mihin ne takavuosina sakemanneja kuskanneet bussiarmadat ovat kadonneet? Pysähdyn Duoddar Sion - erämaakirkon kohdalla. Paikalle köpöttelee läheisestä myyntikojusta vanha ukkeli kauhtuneessa lapinpuvussaan. Papparainen puhuu aivan ymmärrettävää suomea ja on muutenkin oikein virkistävä poikkeus tavanomaisiin juttusille tulijoihin verrattuna. Hän ei kysy minusta eikä pyörästä yhtään mitään, ei edes vilkaise Bemaria. Sen sijaan hän valittaa turistien puuttumista. Kertoo varsinaisen turistivirran ehtyneen jo kaksi kesää sitten. Syytä turistikatoon ei hänkään tiedä, mutta huonosti menee tätä nykyä. Valittelen tilannetta niin empaattisesti kuin vain osaan. Altassa onkin jo sitten täysi helle. Istun jätskikopin takana varjossa syömässä Daimstrutia ja miettimässä, mihin tästä lähtisi. Minusta ei enää ilmeisesti ole sellaiseen aiemmin osaamaani bernsteinilaiseen motorointiin, jossa tärkeintä on tien päällä oleminen, ei niinkään päämäärä. Minun täytyy nykyään jo tietää, mihin olen menossa. Tuntuu siltä, että tämä päivä kuluu turhanpäiten ajelussa. Ilman varsinaista omaa tahtoa kierryn Kautokeinoon johtavalle tielle. Mikähän voima minua nyt ohjaa? Pysähdyn Masin paikkeilla juomaan saamelaisten myyntikojussa pullon limsaa. Mäkäräisiä on valtavasti. Nousen pyörälle ja kiskon kypärän päähäni. Kypärän kuoren ja päänahkan välissä tuntuu ryömivän ainakin miljoona pikkusiivekästä. Mitäs nyt sitten? Jos otan kypärän pois päästäni ja ajan sisällä olleet mäkäräiset tiehensä, tilalle tulee toinen miljoona uutta yrittäjää. Taon nyrkillä kypärää sen kuin vain jaksan. Osa pienistä perkeleistä liiskaantuu, mutta vielä siellä liikettä tuntuu. Jatkan takomista. Saamelaisukko tulee katsomaan ja palaa sisään kömmättiinsä hakemaan vaimonsakin katsomaan. Ajan tieheni. Kautokeino, Enontekiö, Palojoensuu, Muonio, Kolari ja sitten tulen Pelloon. Poikkean anoppilassa. Appiukko lupaa lämmittää saunan, mutta minä olen itsestäni täysin puuttuvaan bernsteinilaisuuteen sen verran piruuntunut, että päätän kiusata tomumajaani vielä hieman enemmän ja ajaa Ouluun. Kotona vaimo kysyy, mistä asti olen tänään tulossa. Kerron, että satakunta kilometriä Nordkappin alapuolelta. Parempi puoliskoni ei ota minua tosissaan, mutta onko se nyt sitten muka ensimmäinen kerta! |
