|
18.7.1995 Aamuun mennessä sää on jonkin verran lämminnyt. Saa sitten nähdä, mitä se on tuolla Jäämeren rannalla. Ollilla on niin paljon työhommia, että matkakaveria en tällä kertaa saa. Mutta oma seurakin kelpaa oikein hyvin. Ei muuta kuin tien päälle. Ivalon Porotuotteessa ei ole sen paremmin isäntää kuin emäntääkään paikalla. Mitään muuta pidäkettä minulle ei kylällä olekaan, joten matka jatkuu saman tien kohti Inaria. Tutkin tuossa talven aikana syytä siihen, että Inarin kunta on jakaantunut kahteen eri kuntakeskukseen, jotka kai hieman kilpailevatkin siitä, kumpi kunnan pääpaikka oikein on. Inarin kylä on aikoinaan syntynyt Inarijärven länsipäähän, vanhalle markkinapaikalle. Paikallinen väestö koostui pääosin poronhoitoa harjoittavista saamelaisista. Ivalon kylä sen sijaan on saanut asujamistonsa etelästä tulleista lantalaisista. Paikka on aiemmin tunnettu Kyrön kylänä, seutua hallinneen mahtitalon mukaan. Inarin kunnan palvelut kuntataloineen kaikkineen sijaitsevat Ivalossa, joten käytännössä pitäjän hallinnollisesta keskuksesta ei juuri kannata kiistellä. Niin tai näin. Molemmat kylät ovat kuitenkin siinä määrin muuttotappiollisia alueita, että kovin paljon energiaa tuskin kannattaa kunnansisäiseen kiistelyyn käyttää. Mielenkiintoinen detalji lukemastani jäi mieleen: maan suurin saamelaiskylä ei enää tätä nykyä ole Inari vaan Helsinki, citysaamelaisten ikioma siida. Ukonjärvet, Myössäjärvet ja Karhunpesäkivet katselen jommalle kummalle kyljelle kallellani. Olen saman tien Inarissa. Pysähdyn Ranta-Marin baariin juoman kupillisen kahvia. Olen muistavinani, että kahvilan kuuluisan emännän kuolemasta ei olisi kuin aivan muutama vuosi. En kuitenkaan kysy asiaa keneltäkään paikalla olevalta. Muistelen talvella lukemiani paikkakuntaa koskevia faktoja. Inarilaisten, nimenomaan lappalaisväestön, lukumäärää vähensi talvella 1920 kunnassa raivonnut espanjantauti - tappava kuume- ja influenssaepidemia. Lähestulkoon kaikki sairastuivat. Niillä harvoilla, joihin tauti ei pystynyt, oli täysi työ saada kuolleet haudatuiksi. Ruumiit haudattiin pääasiassa yhteishautoihin. Kokonaisia perhekuntia kuoli. Tulipalopakkaset eristivät ihmiset omiin oloihinsa, joten he eivät voineet mitenkään saada apua. Myöhemmin keväällä löydettiin karjasuojista kuolleina ihmisiä, jotka olivat viimeisillä voimillaan hakeutuneet elikoista lähtevän lämmön ääreen, jotka nekin tietysti aikaa myöten kuolivat nälkään. Espanjantauti oli todella kaamea suonenisku Inarille. Kaikkiaan tautiin kuoli hyvän joukon kolmatta sataa ihmistä, 10% koko kunnan silloisesta väkiluvusta. Kaamasen ja Karigasniemen välillä pysähdyn Kielatuvassa, paikassa, jossa Johannan kanssa yövyimme Norjasta tullessamme vuonna -87. Omistaja näyttää vaihtuneen. Paikalla on joku ajan hakkaama naisihminen parin lapsensa kanssa. Jotenkin tunnelma on kummallisen alakuloinen. Enpä viitsi paljon kysellä - juttuhaluja ei tunnu kenelläkään kolmesta talonihmisestä olevan. Jatkan matkaa. Mitään suuria ajatuksia ei synny, vaikka kuinka yrittäisi. Ja kai se on niinkin, että kun tarpeeksi monta kertaa tätä Kaamasen ja Karigasniemen välistä sarkaa kyntää menemään, niin näistä suopätkistä ja niiden välillä olevista kumpareista ei kovin suureen inspiraatioon ole. Mutta jotain kuitenkin. Viime talvenahan täällä muutama paikallinen pikkupoika käräytti joukon porovarkaita. Eikä ihan mitä tahansa laitapuolen kulkijoita, vaan rajavartioston miehiä. Ukot teurastivat juuri varastamiaan poroja kaatopaikalla, kun pojat sattuivat paikalle. Niin paljon olivat pojat porohommissa olleet, että tajusivat heti, mistä oli kysymys ja hoksasivat hälyyttää virkavaltaa ja poromiehiä paikalle. Hommaa oli jatkunut jo pitempäänsä. Lihat löysivät tiensä paikalliseen kauppaan, ja sitä kautta asiakkaille. Mutta äkäinen lähtö tuli rajamiehille hakemaan muita, kykyjään vastaavia, hommia rajavartioinnin ulkopuolelta. Kauppiaskin tuomittiin. Karasjoen jälkeen tie nousee ylängölle. Hetken päästä näkyviin tulevat ensimmäiset lumihuippuiset vuoret. Aina se näky elokuussa jollakin tavalla sykähdyttää. Pysähdyn katselemaan kaikessa rauhassa. Tien alkaessa pikku hiljaa laskeutua, vasemmalle puolelle jää mahtava kanjoni. Pudotus tien reunalta alas on niin jyrkkä, että aivan reunalle ei oikein uskalla mennä. Mutta ainahan kaulaa voi yrittää venyttää, jotta näkisi, minkä verran vapaata pudotusta olisi, jos nyt sattuisi oikein kunnolla huimaamaan. Likempänä Lakselviä tien vieressä on laaja kasarmialue. Tiekin on merkitty sotilasalueeksi, jossa kilpien sisäpuolella ei saa pysähtyä. Mutta hiljentää saa. Taitaa olla jokin kuljetuspuolen varikko. Aseita ei näy, mutta piha on täynnään erilaisia kulkuneuvoja kuorma-autoista telaketjuajoneuvoihin. Ainoa näkyvillä oleva sotilas on portilla seisova vartiomies. Muut pitävät varmaankin siestaa. Vieraan vallan sotilasvakooja voisi kyllä saada meiningistä aika lepsun kuvan. Potkiskelen kiviä Lakselvin Shellin pihalla samalla kun herrajeesussiunailen bensan hintaa. Miten on mahdollista, että maassa, jolla on omaakin öljyntuotantoa, polttoaineet voivat olla näin mahdottoman kalliita? No, verotus varmaankin on syypää. Pakko vain on lisätä Norjan valtion verotuloja ja lyödä tankki täyteen. Mutta hirvittää homma kyllä. Kylällä näkyy myös muutamia Venäjän kilvissä olevia autoja. Mitä merkillistä ne täältä hakevat? Norjan hintojen on pakko olla reilusti keskivertoryssän maksukyvyn ulottumattomissa. Taitavat olla itse jotain kaupalla, mikä ei kyllä käy mistään selville. Vaan onkohan niillä Igor mukana? Igor oli sirkustaiteilija, joka kierteli eri esiintyjäryhmien mukana kautta koko laajan Venäjän maan. Tarkemmin sanoen Igor oli krokotiilinkesyttäjä, mikä oli perinteikkäänkin sirkusmaan piireissä harvinainen homma. Igor oli kouluttanut kuusimetristä krokotiiliään jo pitkäänsä. Se osasi napakasta käskystä heiluttaa häntäänsä, pyörähtää ympäri, istua ja tietysti aukoa mahtavaa kitaansa. Ja paljon, paljon muuta mitä opinhaluinen krokotiili saattoi helposti oppia. Mutta Igorilla oli ongelma. Tavanomaiset temput eivät enää vetäneet väkeä krokotiilitelttaan. Niinpä hän oli opettanut taiteilijakumppanilleen vielä yhden tempun, jonka vertaista ei ollut vielä missään nähty: Yleisö hiljeni äkisti kun Igor väänsi krokotiilin leuat auki ja työnsi päänsä sen kitaan. Mutta tämä oli vain alkusoittoa. Igor avasi housujensa sepaluksen ja veti esiin miehekkyytensä tunnusmerkit. Työnsi ne sitten krokotiilin kitaan, joka loksautti leukansa kiinni. Igor hamusi käteensä vielä pesäpallomailan ja kopsautti sillä krokotiiliä päähän. Ja ärsyyntyihän se kesytettykin krokotiili siitä sen verran, että puri leukansa kiinni niin, että hampaat narskuivat. Ja päälle päätteeksi pudisteli ja reutoi päätään. Yleisö pidätteli henkeään Igorin tarttuessa krokotiilin leukoihin ja vääntäessä ne uudestaan auki. Igor pyörähti rauhallisesti ympäri näyttäen yleisölle, ettei elimeen ollut jäänyt minkäänlaista jälkeä. Toden totta, ei naarmuakaan. Igor napitti housunsa ja lupasi tuhat ruplaa sille, joka uskaltaisi toistaa tempun. Kukaan ei ilmoittautunut. Kaksituhatta ruplaa sai jo jonkinlaista liikehdintää aikaisekseen yleisössä. Mutta ei; ahnehan se musikka toki on, mutta ei aivan täysin hullu. Viisituhatta ruplaa. Kuka uskaltaa? Silloin takarivistä nousi seisomaan Tatjana, paikkakunnan kolhoosin entinen iskurilypsäjä. Kaikkien katseet kohdistuivat Tatjanaan, joka huusi: "Kyllä minä uskallan, mutta minua et sitten lyö mailalla päähän". Vaan eihän tästä nyt oikein mitään tule. Tässä minä irvailen Igorille ja häneen maanmiehilleen, sen sijaan, että kunnon motoristin tavoin pyrkisin imemään itseeni kohdemaan kulttuuria, sen kansalaisten elintapoja ja ominaispiirteitä. Taitaa olla parempi jatkaa matkaa. Jospa tuolla etempänä olisi jotain sytyttävämpää. Lakselvin ja Olderfjordin välillä juttelen joidenkin saksalaismotoristien kanssa. Kyselevät, olenko aiemmin käynyt Nordkappissa. Joo, olenhan minä. Pojat haluavat tietää myös paikan hintatasosta. Kannattaako sinne mennä? No, kallistahan siellä on, mutta jos Saksasta asti on tullut 150 kilometrin päähän Nordkappista siinä tarkoituksessa, että sinne menee, niin eikö se nyt sitten kannata? Pojat myöntelevät, että taitaa kannattaa. Ajelemme samassa porukassa Olderfjordiin. Varaan Olderfjordin campingiltä itselleni mökin. Vastaanoton tyttö puhuu hieman suomea, vaikka onkin norjalainen. Kertoo äitinsä olevan Suomesta.
Tyttö nauraa kihertää. Kysyn vielä, onko hänellä mitään tietoa illan ja yön säätilasta Nordkappissa. Tyyntä ja pilvistä. Taidanpa sitten vain purkaa osan tavaroista mökkiin, syödä ja jatkaa matkaa ylös saman tien. Mökki ei nyt kyllä aivan luksusta ole. Mutta jääkaappi siellä on ja pieni keittolevy. Sänkyjä on kaksi. Eli nyt minulla on mahdollisuus valita kuhmuraisen ja vielä kuhmuraisemman patjan välillä. Vaan eiköhän tämä tästä, kun levitän patjalle oman makuualustani. Makuupussi saa käydä peitosta. Ja siinä vaiheessa yötä kun olen täällä takaisin, voi olla, että vaatimustaso tyydyttyy kunhan vain pääsee vaakasuoraan. Kiertelen Porsangen-vuonon rantoja kohti Kåfjordin lauttasatamaa. Skarvbergin tunnelin suulla seisoo Ducatilla matkaa tekevä italiaano. Nostaa kätensä pystyyn, jotain taitaa olla hätänä. Ajovalo on palanut. No, tuohon tunneliin ei kyllä ole asiaa, jos valot eivät ole kunnossa. Minullakaan ei ole yhtään ylimääräistä polttimoa mukanani. Mutta ajetaan peräkkäin hitaasti, niin päästään läpi minun valoillani. Ehdotus sopii saapasmaan pojalle. Tunneli on yksi karmeimmista, joissa olen ajanut. Se on mahdottoman kapea. Vastaantulevaa henkilöautoa pitää pyörälläkin väistää siellä täällä oleviin levikkeisiin. Valoa ei ole kuin nimeksi, ja katosta tippuu vettä niskaan koko ajan. Lisäksi asvaltissa on pahoja koloja, joita ei tahdo nähdä. Mutta niinpä vain tuo muutaman kilometrin taival saadaan kunnialla klaaratuksi. Kaveri sanoo ostavansa polttimon Honningsvågista. Lauttamatka on OK. Melko paljon on Nordkappiin matkaajia vielä nytkin vaikka kello on jo vaikka mitä. Osa varmasti jää yöpymään Mageröyalle. Tunnelissa avittamani kaveri tarjoutuu ottamaan minusta valokuvan. Sehän sopii, vaikkapa vielä ihan ilmeen kanssa. Honningvågista lähdettäessä tie alkaa nousta - välillä hyvinkin jyrkästi. Juovuksissa en ole koskaan ajanut, mutta nyt kyllä täysin pilvessä. Näkyvyyttä on ehkä sata metriä, ja horisontti häipyy kokonaan näkymättömiin. Ajamisesta tulee kummallisen vaapperaa. Kallistaa ei oikein uskalla, kun vaakasuora vertauskohta puuttuu. Tuntuu oudolta ajaa stongasta kääntämällä, ihan kuin polkupyörällä. Ylhäällä Nordkappissa sumu tihenee entisestään. Mutta kun on tarkkana, muutaman valokuvan saa otetuksi, kun tuuli saa hieman rakoa pilviin. Ei täällä nyt mitenkään ihmeen kylmä ole, kosteutta ilmassa on kyllä sitten senkin edestä. Tuultakaan ei ole haitaksi asti. Pistän pyörän parkkiin sisäänkäynnin ulkopuolelle. Kopista tulee ystävällisen näköinen nuori mies.
Ei voi olla totta! Maksan 300 Norjan sikulia siitä hyvästä, että saan oikeuden leiriytyä paikassa, jossa en halua leiriytyä. Kysyn tiketinmyyjältä vielä, maksavatko nuo asuntoautotkin 300 kruunua autopaikastaan ja käyttämästään sähköstä. Kyllä maksavat. Kävelen pois kopilta. On jotensakin kafkamainen olo. Palaan takaisin ja ajan Bemarin kahden asuntoauton väliin tyhjälle paikalle. Siinä se vie sen verran tilaa, että yksikään auto ei siihen tule niin kauan kuin minä olen täällä. Lipunmyyjäpoika ymmärtää yskän ja heilauttaa kättään. Närästykseni helpottaa hieman. Kiertelen ensin alueen ympäristön. Kuvanotto onnistuu taas, kun vahän aikaa kyttää pilviverhon avautumista. Mutta Nordkapp Center on tietysti käytävä katsomassa myös. Se ei ihan mikä tahansa mörskä olekaan - kolmessa kerroksessa kahviota, ravintolaa, kappelia, elokuvasalia ja kaiken maailman butiikkeja, joissa satunnainen matkailija helposti pääsee eroon niistä kruunuista, joita portilla ei vielä ryövätty. Minua kupataan enää vain kahvikupillisen ja sämpylän edestä. Alan vähin eri kiertyä takaisin kohti Honningsvågia. Lauttajonossa viereen ajaa kaksi hollantilaista motoristia - molemmilla allaan Laverda Jota. Ihastelen poikien kulkupelejä ja tunnustaudun italialaispyörien vankkumattomaksi kannattajaksi. Hollannikkaat kyselevät, että miksikäs minulla sitten on tuo Bolsewistische Motoren Werken peli jalkojen välissä. Mitenkäs minä sen heille osaisin selittää, kun en sitä pysty itsellenikään selittämään! Näin tässä nyt vain on käynyt, mutta on minulla Moto Guzzikin ollut. Pojat vakuuttavat, että vanha rakkaus alkaa vielä varmasti kutkuttaa. Voihan se olla niinkin. Kahvittelemme lautalla yhdessä. Pojilla on pieni probleema: ollaan kovin kaukanan Rotterdamista, ja loma loppuu muutaman päivän päästä. Norjan läpi ajamiseen heiltä on mennyt viikko - saman verran varmasti takaisinkin päin. Esitän heille nopeampaa reittiä Suomen kautta. Katsomme kartasta. Huomisaamuna kun lähtevät, niin illalla ovat ainakin Rovaniemellä. Ja seuraavana iltana Turussa tai Helsingissä. Siitä yölautalla Tukholmaan ja Tanskan sekä Saksan kautta kotiin. Ehdotus saa aikaan nyökyttelyä. Tietysti samassa ajassa ajaa Ruotsinkin kautta, mutta mikäs pakko minun sitä on sanoa. Ajelemme porukassa takaisin Olderfjordiin, jonne pojatkin ovat telttansa pystyttäneet. Joskus aamuyön tunteina olemme perillä. Keitämme vielä kahvit ja juttelemme niitä näitä. Olemme kovasti samaa mieltä norjalaisten "oho, en minä tarkoittanut" -liikennekulttuurista ja ajotavoista. Kyselen, millä tavoin hollantilaiset sitten ovat parempia. Kaikki riippuu kuulemma synnynnäisestä fiksuudesta. No, jos noin on, niin sitten me suomalaiset olemme täysin lyömättömiä. Pojat naureskelevat. Uni alkaa painaa, ja siihen on vain yksi konsti. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
