|
25.6.1999 Aamu on vielä sateentuhnuinen. Mutta mennäänpä tuon Kölin yli, toisella puolella voi olla vaikka hellettä. Ei kuitenkaan pidetä kiirettä. Käydään ihan kaikessa rauhassa aamiaisella ja katsellaan Björklideniä vielä vähän korkeammalta, hotellin pihalta. Aika kostealta ja kolealta ilma vielä tuntuu, kun lähdemme liikkeelle. Sumu on kuitenkin hälvennyt siinä määrin, että näköala Torniojärvelle on selvä. Björkliden on pian katsottu. Vamos, eteenpäin! Rajalla sataa tihuuttaa. Ketään ei näy liikkuvan meidän lisäksemme. Tullissakaan ei tunnu olevaan minkäänlaista elämää. Kysyn Mikolta, kiinnostaako häntä heittää vettä vedenjakajalle niin, että puolet valuu Pohjanlahteen, puolet suoraan Atlantiin. Ei kuulemma kiinnosta: koulussa saatu kirjatieto siitä, miten vedenjakaja toimii, kuulemma riittää. Onkohan tuo Mikko vähän liikaa herrasmies! Kurvailemme Kölin Atlantin puoleista rinnettä alaspäin. Tutkimme samat paikat kuin Ollinkin kanssa vuonna -91. Mikkokin äityy ällistelemään norskien fjellhyttejä, mutta ei juurikaan syty sodanaikaisille muistomerkeille. Tässä taitaa olla kyseessä jonkinlainen sukupolvien välinen kuilu. Minua ne jaksavat aina kiinnostaa. Vähitellen kierrymme Narvikiin. Kävelemme pikku lenkin kaupungilla. Huomioni kiinnittyy seikkaan, joka mielestäni on uusi norskien keskuudessa. Kovin monet näyttävät omineen käyttöönsä ruotsalaisten perkeleellisimmän keksinnön - puukengät. Minulla on niistä myös omakohtaisia kokemuksia. Ollessani 70-luvun alussa töissä Prippsin kaljatehtaalla Tukholmassa minäkin niitä jouduin pitämään. Mahdottoman liukkaina ne olivat jopa vaaralliset tehtaan märillä lattioilla. Ne olivat myös trukkimiesten virkakengät. Ei ihme, että välistä kokonaisia pullolavoja kaatui ja rikkui pitkin varaston lattioita. Toinen hankaluus puukenkien kanssa oli, että ne painoivat jalkoja pahasti. Niiden taipumattomuus kiusasi minua niin pahoin, että leikkasin päällykseen pieniä viiltoja, jotta jalka pääsi jollakin tapaa liikkumaan. Niissä oli sellainen näennäinen hyvä puoli, että ne saivat minut näyttämään viisi senttiä kookkaammalta. Se etu tosin hukkui siihen, että kaikki ruotsalaisetkin olivat kenkien verran mittaansa pitempiä. Ainoa todellinen hyöty pituuden suhteen oli se, että kun tulin takaisin Suomeen minulla oli kymmensenttiset känsät jalkapohjissa. Totuin puukenkiin kuitenkin siinä määrin, että ajelin AEG:n kuorma-autoa ne jaloissani ympäri Tukholmaa, eikä kolareita sattunut. Mutta kaiken kaikkiaan, pirulliselta keksinnöltä ne tuntuivat. Sotamuseo on sen verran must, että sinne menemisen suhteen ei Mikon mielipidettä kysellä. Museota on laajennettu viime käyntini jälkeen. Tutkin tarkoin Narvikin taistelun kulun kuvien ja tekstitaulujen avulla. Huhti- ja toukokuussa vuonna 1940 Narvik joutui raivokkaiden taisteluiden tapahtumapaikaksi. Sekä liittoutuneet että keskusvallat olivat kiinnostuneita pääsemään käsiksi Ruotsista Narvikin satamaan kuljetettavaan rautamalmiin, jota molemmat kipeästi tarvitsivat aseteollisuutensa raaka-aineeksi. Ruotsilla tuskin olisi ollut omantunnon tuskia käydä kauppaa kumman tahansa osapuolen kanssa. Kymmenen hävittäjäluokan laivan voimin, joissa jokaisessa oli pari sataa itävaltalaista vuoristojääkäriä ja rannikkotykistön sotilasta, Hitlerin joukot valtasivat Narvikin 9. huhtikuuta. Hyökkäyksen yhteydessä he upottivat Norjan rannikkopuolustuksen aluksista Eidsvoldin ja Norgen. Brittijoukot tekivät Narvikin ensimmäiseksi taisteluksi kutsutun vastahyökkäyksen 10. huhtikuuta. Molemmat osapuolet menettivät siinä rytäkässä kolme sota-alusta. Britit joutuivat kuitenkin vetäytymään. Narvikin toinen taistelu alkoi 13. huhtikuuta brittijoukkojen uusiessa hyökkäyksensä. Tällä kertaa heillä olikin menestystä. He onnistuivat tuhoamaan kokonaan taisteluun osallistuneen, ammus- ja polttoainepulasta kärsineen saksalaislaivaston. Yhdessä puolalaisjoukkojen kanssa britit piirittivät Narvikia seuraavat kuusi viikkoa. Liittoutuneiden laivasto piti hallussaan vuonojen vesialueita ja samalla tulitti saksalaisten rannalla olevia taisteluasemia. Saksalaisten ilmavoimat onnistuivat kuitenkin pommittamaan liittoutuneiden alukset joko pohjaan tai pakosalle. Meritaistelut muuttuivat maataisteluiksi ja levisivät myös Narvikin ympäristöön. Liittoutuneet saivat Narvikin haltuunsa 28. toukokuuta. Saksan hyökkäys Ranskaan pakotti liittoutuneet vetämään joukkonsa näihin uusiin taisteluihin. Narvik joutui uudelleen saksalaisten haltuun ja pysyi heidän käsissään sodan loppuun asti. Narvikin taisteluiden loppusaldo oli täysin tuhottu kaupunki ja siviiliväestön suunnattomat kärsimykset. Narvikin edustan vuonoon upposi 55 myöhemmin paikallistettua pinta-alusta, sukellusvenettä ja lentokonetta. Mikko alkaa olla melko kärsivän näköinen, joten taitaa olla aika lähteä ulos. Museon edustalla on koko joukko kolmipyöräisiä Messerschmidt-autoja matkalla Nordkappiin kokoontumisajoon. Katselemme hetken heidän touhujaan. Ajamme kaupungin viereisen tunturin huipulle menevälle kabiinihissiasemalle. Parkkipaikalla Mikko ei osoita jälkeäkään omasta hillitystä itsestään. Saan harvinaisen äkäisen muistutuksen siitä, että Guzzin vilkku tahtoo jäädä päälle. En ole vieläkään oppinut pois Bemarin automaattisesti palautuvia vilkkuja. Mikko ei selvästikään tykkää, että vähättelen koko asiaa. Mikko ei ole kabiinin heiluttelusta millänsäkään, joten lopetan moisen. Ylhäällä on aika kalsean ja kostean tuntuista. Vetäydymme suosiolla kahvilaan syömään sämpylät ja juomaan kahvit. Sen jälkeen otamme muutamia valokuvia ja nautimme maisemista muuten vain. Kello osoittaa jo alkuiltapäivää, joten on syytä jatkaa matkaa. Ajelemme samaa tietä takaisin Leirvikiin ja jatkamme sieltä kohti pohjoista. Pilvet väistyvät syrjään ja antavat tilaa auringolle. Mikon hanskat ovat kuitenkin aamun aikana hieman kastuneet. Vaihdamme käsineitä keskenämme; minä voin märkiä hanskoja hieman kuivailla pyttyjen päällä ajonkin aikana. Pysähdymme Gratangenissa ihastelemaan erittäin kaunista vuonomaisemaa. Muistopatsas osoittaa, että saksalaiset ovat tehneet sodan aikana pahojaan täälläkin. Ilma sen kuin lämpenee. Setermoenissa pysähdymme syömään. Tarkistamme kuitenkin ennen ravintolaan meno, onko sattunut tulemaan puheluita. Mikko kertoo saaneensa tekstiviestin. Jotain sanoakseni kysyn, keneltä se on. Kuulemma vain kaverilta. Siis tytöltä. Kaikilla pojilla on nimet: on Teemu, Ville, Simo, Juha, Esa, Suke ja niin edelleen. Tyttöjä sanotaan ainakin isälle ja äidille vain kavereiksi. Tarjoudun kirjoittamaan vastausviestin kaverille. Mikko vain naureskelee ja kieltäytyy tarjouksesta. No, jos kerran asiantunteva apu ei kelpaa, niin annetaan olla! Mutta kai se nyt kuitenkin minun päätettävissäni viime kädessä on, kenet minä hyväksyn miniäkseni. Syömme. Syönnin jälkeen ahdistan Mikkoa hakemaan vielä kahvit ja jätskit. Kehotan puhumaan ruotsia, niin että saadaan sanoa sitten äidillekin. Mikkohan menee, mutta puhuu englantia. Mikähän siinä ruotsissa on niin vastenmielistä? Ravintolan yhteydessä olevassa myymälässä on kaupan trolleja, jotka ovat kaikkein suosituimpia tuomisia Norjasta. Siis niitä konkkanokkaisia, isokorvaisia, keskivertonorskin näköisiä nukkeja. Niillä on ihan oma tarinansa: Trollipeikot, joita oli paljon, asuivat tunturien onkaloissa. Mahtavin heistä kaikista oli Dovregubben. Monet muutkin olivat valtavan suuria. Sellaisen peikon päähän saatoi kasvaa muita, ja sieraimista työntyi jäkälätupaksia. Myös pienikokoisia peikkoja esiintyi. Osalla oli kaksi tai kolmekin päätä, osalla oli yksi silmä keskellä otsaa. Mutta kaikki elivät hyvin vanhoiksi. Peikkoja saattoi nähdä vain öisin tai iltahämärissä. Jos peikko ei palannut vuoren sisään ennen auringon nousemista, se halkesi ja muuttui kiveksi. Peikot muistuttivat jossakin määrin ihmistä, mutta niillä oli käsissään vain neljä sormea ja jaloissaan vain neljä varvasta. Kaikilla oli pitkä nenä. Peikkoakat käyttivät usein nenäänsä puuropadan hämmentämiseen. Peikoilla oli myös häntä. Vaikka ne olivatkin pelottavia, ne olivat usein myös hyväntahtoisia ja hyväuskoisia. Usein tapahtuikin, että ihmiset onnistuivat puijaamaan niitä. Peikkojen moniin yliluonnollisiin kykyihin kuului taito muuttaa olomuotoaan. Peikkotytöt pystyivät muuntautumaan uskomattoman kauniiksi ihmistytöiksi ja kauneudellaan houkuttelemaan nuoria miehiä mukaansa tunturien onkaloihin. Mutta häntäänsä ne eivät pystyneet kätkemään, mistä syystä peikkotytöt eivät pitäneetkään siitä, että heitä olisi ihailtu myös takaapäin. Myös peikkopojilla oli tapana ryöstää ihmistyttöjä ja viedä heidät mukanaan tunturiin. Tytöistä ei tietysti sen koommin kuultu mitään. Peikkojen viha oli rajaton. Sen tähden ihmisten oli syytä pysytellä hyvissä väleissä niiden kanssa. Ihmisillä olikin tapana jättää vadillinen puuroa peikkojen syötäväksi jokaisena jouluaattona. Ja jouluaamuun mennessä puuro oli kadonnut lautaselta. Vielä nykyäänkään peikkoja ei ole syytä ärsyttää. Kun kuljet tunturin hiljaisuudessa, luulet helposti olevasi täysin yksin. Mutta kun pimeys koittaa, saat peikot seuraksesi. Lastenloruja? Sivusta katsoen niin on varmasti helppo väittää. Mutta entäs kun tuossa naapuripöydässä istuu kaksi ukkoa, jotka varmasti ovat peikojen jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa! Osaavat vain istua niin sutkisti, etteivät niiden hännät näy. Lykkään peikkoesitteen taskuuni ja lähdemme ulos. Pihaan kurvaa saksalaispariskunta K-satasella Bemarilla. Vaihdan muutaman sanan heidän kanssaan. Ennen lähtöä käyn vielä ikkunasta vilkaisemassa, joko naapuripöydän ukkojen hännät näkyvät. Ikkuna on sen verran likainen, etten saa täysin luotettavaa näköhavaintoa. Mutta kyllä sieltä peräpäästä jotain taitaa molemmilta pilkistää. Ajelemme Målselvan vartta kohti Elverumia. Poikkeamme parilla koskipaikalla katselemassa joen kuohuntaa. Kiire on vedellä, ja kovin kirkkaaltakin se näyttää. Olisikohan tuo aivan juomakelpoista? Elverumissa on kaksi vaihtoehtoa: Voisimme jatkaa E6 Takelvdalin ja Nordkjosbottnen kautta Øvergårdiin. Toinen vaihtoehto on mennä hieman etelämpää Rundhaugin, Øverbugdin ja Oldrudin kautta samaan paikkaan. Øvergårdissa reitit yhtyvät Skibottneen meneväksi tieksi. Olen ajanut molempia teitä. Ehdotan Mikolle jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tie ei ehkä ole aivan yhtä hyvässä kunnossa kuin E6. Mutta ei siellä ole samalla tavalla muuta liikennettäkään. Samoin tie kulkee kauniimpien tunturimaisemien kautta kuin E6. Moisen suostuttelun jälkeen Mikolla on vain yksi vaihtoehto. Valintani ei sittenkään osu aivan täysin nappiin. Tie on Elverumin päästä erittäin huonossa kunnossa. En myöskään muistanut sen olevan näin kapean ja mutkaisen. Nopeus tipahtaa huomattavasti. No, saapahan kallistella tarpeekseen. Ajan nokkamiehenä sen kummallisemmin seurailematta Mikon tuloa. Øverbygdin jälkeen Mikkoa ei näy peilissä suorillakaan. Pysähdyn odottamaan. Saankin seisoskella hetken ennen kuin Hondan ääni alkaa kuulua. Mikko on saanut silmäkulmaansa oikein kunnon mällin samalla kurssilla lentäneestä sormenpään kokoisesta ötökästä. Koko silmänalue punoittaa jonkin verran, mutta molemmilla silmillä jo kuulemma näkee. Huilaamme kuitenkin hetkisen. Ei kannata ajaa visiiri ylhäällä. Kysykää vaikka Mikolta. Tamokdalenissa löytyvät jo sitten taas tunturitkin. Seutu on oikein kaunista. Pysähdymme ottamaan valokuvia pariinkin otteeseen. Kuvauksen kannalta ainoa haittapuoli on terävä valo: auringonpaiste tekee valon ja varjon eron kovin jyrkäksi. Yritän lieventää sitä hieman säätämällä kameran EF:ää. Ilta on jo pitkällä kun tulemme Skibotneen. Ruokapaikkaa ei löydy, ja kylä on muutenkin kuin kuollut. Mihinkäs täältä on väki kaikonnut? Nythän on juhannusaatto, ja kaikkien pitäisi olla liikkeellä. Päätämme ajella saman tien Kilpisjärvelle. Sieltä varmaankin löytyy yösija - leirintäalue ainakin. Ja eiköhän siellä ole sen verran väkeä ylhäällä, että niiden varalle kannattaa jonkinlaista ruokailumahdollisuuttakin ylläpitää. Jospa ne Skibotnen kadonneet norskitkin löytyvät Suomen puolelta. Mennään katsomaan. Skibotnen ja Kilpisjärven välillä ei liikennettä ole käytännöllisesti katsoen lainkaan. Pysähdymme muutamassa paikassa katsomaan Skibotnelvan kanjonia. Ja jos olemattomaan kannattaa ylipäätään kiinnittää huomiota, ehkä nyt on sen paikka: sääskiä ja mäkäräisiä ei ole ollenkaan. Joko nyt on vielä liian aikaista niiden esiintymiseen, tai sitten täälläkin on kärsitty kylmästä keväästä ja kuivasta alkukesästä. Huomio ja sen tuoma mielihyvä nostavat mielialaa entisestään. Kilpisjärven matkailumajalla kaikki palvelut toimivat: saamme ruokaa ja yöpaikan. Ja täältähän ne norskitkin löytyvät. Baarin tyttö kertoo Suomen hintatason olevan niin paljon Norjan vastaavaa edullisempi, ettei norjalaisten houkuttelemiseksi tarvitse tehdä yhtään mitään. He pitävät oikeastaan koko Kilpisjärven elinkeinoelämän hengissä. Samoin Kilpisjärven ja tunturijärvien rannoille on noussut norjalaisten omistuksessa olevia mökkejä kuin sieniä sateella. Jaa, vai niin se on käynytkin. Suomen liittyessä EU:hun monet pelkäsivät, että kaikkien kymmenientuhansien järvien rannat Suomessa alkavat kukkia saksalaisten ostamista tai rakentamista kesämökeistä. Ja Norjahan ei ole edes EU-maa. Saamme yksinkertaisen jos kohta siistin huoneen. Suihkussa käynnin ja kamppeiden vaihdon jälkeen alamme molemmat muistuttaa taas ihmistä. Käppäilemme vielä päärakennuksen baariin kahville ja katselemaan yöksi tunturivaellukselle lähtevien porukkaa. Kokemus varmasti sekin. Ilmoitustaululla on lappu, jossa tiedotetaan Saanan keskiyön hiihtokisasta, joka ilmeisesti on parasta aikaa menossa. Ainakaan yhtään suksimiestä ei täällä alhaalla näy. Mikko sanoo lähtevänsä nukkumaan. Minäkin menen vuoteeseen ja luen hyvän tovin kenraali Heinrichsin muistelmia. Ikkunan takana pörrää yksinäinen sääski. Avaan ikkunan ja olen valmis päästämään sen sisään, mutta se lentää pois. Sen olisi voinut ottaa vaikka elätiksi. Vähemmistöihin on aina varaa suhtautua myönteisesti niin kauan kun niitä ei ole harmiksi saakka. En saa unen päästä kiinni, ja koko homma alkaa maistua väkisin makaamiselta. Puen päälleni ja menen istuskelemaan rakennuksen portaille. Piiputtelen ja nautin juhannusyön huumasta Kilpisjärvellä. Saanan suksimiehet palaavat takaisin. Hässäkän hiljennyttyä pensaassa alkaa laulaa pikkulintu. En tunnista, mikä se on. Mutta tällaisia hetkiä ei ole joka päivä, eikä edes joka toinenkaan. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
