|
10.6.1989 Yöllä on satanut, mutta aamu onkin jo pilvetön ja lämmin. Hienoa olla suomalainen motoristi Klinteholmin krossa lapioimassa naamariinsa pekonia, munia, nakkeja, parin eri sortin kinkkua ja meheviä tomaatteja; todella maittava kasvispohjainen aamiainen suomalaisen miehen makuun. Ja sitten se on good-bye Mön. Varo Saksa, täältä tullaan. Falsterille ajettaessa huomio kiinnittyy, taas kerran, komeisiin tanskalaisiin siltoihin. Täällä on varmasti jokin meidän RKP:tä vastaava puolue, jonka edistyksellisimpien kansanedustajien on pakko saada jälkipolvia varten oma monumentti - silta. Sillä nyt ei ole kovin paljon väliä, onko sillan rakentamisella ja sen käyttöasteella mitään vastaavuutta. Onhan se komea, ja kun yhteiskunta sen kustantaa, niin sehän ei ole keneltäkään poissa. Lollandin puolelta Guzzista alkaa kuulua outo helinä. Ne tutut kalinat ja kolinat toki kuuluvat asiaan, mutta tämä nyt on uutta. Asiaa tutkiessani huomaan, että toinen moottorin kiinnityspultti on tippunut ties minne. Toinenkin vaikuttaa olevan hieman löysällä, koska kone heiluu jotensakin holtittomasti. Saksköpingin kaupunkiin ei ole kuin muutama kilometri, joten sinnepä vain katsomaan, löytyisikö tien varrelle varissutta pulttia vastaavaa samanlaista. Kaupungin torin reunalla on tuumaustupakan paikka. Saman tien paikalle kurvaa nuori hondamies ja kysyy, onko jokin hätänä. Kerron pojalle hädän laadun, ja hän pyytää seuraamaan perässään. Paikallisesta polkupyöräkorjaamosta sopiva pultti löytyykin helposti. Korjaamon omistaja ei suostu ottamaan maksua moisesta. Asialle ei todellakaan tunnu mahtavan mitään, joten kiinni vain ja kiitoksia paljon - mange tack. Hondakaveri kutsuu meidät vielä käymään kerhotalollaan, ja mikäpä siinä - aikaa kyllä on. Kerhotalolla on varastossa tarjottavaa enemmän kuin pienen kaupungin viinakaupassa. Nautimme jotain pientä. Saman tien muitakin kerhon jäseniä alkaa valua paikalle; pari kaveria kajakkikaksikolla - tonnisatasella Suzukilla, johon on koplattu sivuvaunu. Juttelemme niitä näitä. Kaverit kertovat yleensä lomailevansa Italiassa; Suomessa heistä ei ole käynyt kukaan. Lähtiessämme kerhon puheenjohtaja lykkää vielä mukaani muutaman kaljapurkin. Pitää Saksaa niin pitkästyttävänä maana, ettei sitä aivan selvin päin kestä. Ajamme Rödbyhavnissa lautalle ja olemme tuota pikaa Puttgardenissa. Koukkaamme lenkin Oldenburgissa ja jatkamme matkaa Lyypekkiin. Sieltä kaupungin läpi vanhalle suolatielle pitkin Itä-Saksan rajaa, jonka piikkilangat pilkahtavat näkyviin sieltä täältä. Noinkohan on, että tuo raja olla jököttää siinä iät ja ajat? Joitakin merkkejä on kyllä näkyvissä, että aivan niinkään ei olisi; tuonne superryssiinhän suomalaisetkin pääsevät jo ilman viisumia. Eli jonkinlaista avautumista siellä on, vaikkapa sitten pakonkin edessä. Alempaa amatööritasoa edustavana sotahistorian harrastajana luin viime talvena Wolf Halstin muistelmista toista maailmansotaa, sen syitä ja seurauksia, käsittelevän osan. Jälkiviisaus on toki sellainen viisauden laji, että siihen pystyy kuka tahansa. Mutta tämän päivän näkökulmasta on kyllä helppo olla kirjoittajan kanssa yhtä mieltä presidentti Rooseveltin lyhytnäköisyydestä hänen Eurooppaa kohtaan harjoittamansa politiikan suhteen. Jos hän, sen sijaan että ryhtyi tukemaan itänaapurimme sotaponnistuksia todella laajassa mittakaavassa, olisi antanut kahden sotivan diktatuurin - Saksan ja Neuvostoliiton - kaikessa rauhassa kuluttaa toisiaan, Neuvostoliitto ei olisi koskaan saanut sellaista vaikutusvaltaa Euroopan asioihin kuin mitä sillä nyt on. Keski-Eurooppa olisi varmasti hyvinkin toisen näköinen ilman jakoa Itä- ja Länsi-Eurooppaan. Eikä Saksassa olosuhteiden pakosta pitkään pidetyt jenkkiarmeijatkaan olisi olleet kuluttamassa amerikkalaisen veronmaksajan kukkaroa. No, siinä se raja nyt joka tapauksessa on. Saa sitten nähdä kuinka kauan vielä. Ajelemme Ratzeburgin ja Möllnin ohi kohti etelää. Päätämme yöpyä Buchenissa. Gasthausin vieressä oleva kauppa ei Sonni-nimestään huolimatta olekaan eläin- vaan vaatekauppa. Hymähdyksen arvoinen asia sekin. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen kömmimme syömään alakerran ravintolaan. Tunnumme herättävän paikallisissa baarikärpäsissä kiusallista huomiota. Kaikki seuraavat jutteluamme, aivan kuin epäilisivät meidän puhuvan heistä pahaa. Porukasta erkanee kaksi kaveria, jotka tulevat luoksemme. Jostakin kumman syystä he haluavat tehdä vaikutuksen meihin esittelemällä, mistä Saksan heimosta he ovat lähtöisin. Riisitautisemman näköinen tökkii peukalolla rintaansa ja osoittelee samalla kaveriaan: - "Ich bin ein Frank, und er
ist ein Swab!!" Saksan savolainen ja hämäläinen kävelevät takaisin tiskille, ja me saamme syödä aivan rauhassa. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
