Kevyt kenttäaamiainen tanskalaisittain.

Tanskalainen tuulipuisto - maiseman kaunistus?.

Hirtshalsin satama.

Hirtshals City.

Takaisin satamassa.

Törmääkö, törmääkö!!!

Uhkausnootti lautalla.

Lähdetään.

Ja sitten mennään.

Asentopaikka Kristiansandissa.

Lindesnesin majakka.

Majakan takana aava.

Tuohon suuntaan, vaan ei ihan
tuonne asti.

2.7.2005

Viikonpäivien seuraaminen on tätä nykyä todella helppoa; riittää kun aamulla katsoo, minkä päivän annostinlokerosta verenpainelääkkeensä ottaa.

Kurkkaan tv-huoneeseen, onko tyttö laittanut aamupalaksi pyytämäni leipäpalan ja hedelmän. Pöydällä on termoksessa kahvia, kolmenlaista leipää, marmeladia, juustoa, kinkkua, jogurttia ja purkillinen tuoremehua. Eiköhän tuolla jo Norja katsota!

Aamutoimet ja pyörän pakkaaminen ottavat puolisen tuntia. Vilkaisen startatessa kelloa. Tasan kuusi. Tien pitäisi olla auki taivasta myöten. Ja niin se onkin. Pari vastaan tulevaa rahtaria morjestavat.

Randersista moottoritielle ja kohti Århusia. Sade alkaa, ja vaihdan nahkapusakan goretexiin. Parkkialueen vieressä on tuulipuisto. Myllyt pitävät aivan mahdotonta jytäkkää. Taitaa olla vähintäinkin laakerien vaihto edessä. Ei meille ainakaan tuommoisia. Julistan Oulun Rajakylän pohjoisosan tuulivoimaloista vapaaksi vyöhykkeeksi!

Takaisin tielle. Sade lakkaa, mutta en uudista vaihto-operaatiota; sateen jumalia ei kannata ärsyttää liiaksi.

Moottoritietä on jatkettu ohi Bröndeslevin kylän. Bröndeslevin krosta olisi ollut mukava poiketa ottamaan kuva, mutta jätän sen tällä kertaa väliin; viisainta painatella lauttalipun ostoon.

Moottoritie yhdistyy vanhaan E 45:een. Laskeskelen, monettakohan kertaa olen tällä tielle. Päädyn noin kymmeneen. Tunnistan tien varrelta kuitenkin ainoastaan huoltoaseman, jonka arkkitehtuuri on yhtä tanskalainen kuin B&O:n viihde-elektroniikkalaitteiden.

Ajan Hirtshalsin satamaan, jossa laivaa juuri lastataan. Kysyn ajoneuvoja ohjaavalta finninaamalta, onko tämä Kristiansandiin klo 08.30 menevä lautta. On, mutta se on jo täynnä. Kysyn seuraavan lautan lähtöaikaa. Klo 18.30. Sanon pojalle tämän puhuvan täyttä paskaa. Menen lippuluukulle. Tyttö kertoo juuri lastattavan laivan menevän Stavangeriin, ja Kristiansandin lautan lähtevän poikkeuksellisesti klo 11.30. Ostan lipun siihen. Palaan takaisin agnepojan luo antamaan asiakaspalautetta, mutta kaveri luikahtaa karkuun. Olkoon, kyllä sen joku vielä kesän aikana satama-altaaseen hukuttaa.

Ajan keskustaan juomaan kupin kahvia. Kysyn samalla baarin neitokaiselta, mistä täällä saa bensaa. Tyttö heilauttaa kättään vähän epämääräisesti ja sanoo: "down the road". Juon rauhassa pari kupillista kahvia ja lähden etsimään bensa-asemaa. Se löytyy jokseenkin päinvastaisesta suunnasta kuin mitä ohje kuului. Mikäs tässä nyt mättää? Eivätkö nämä paikalliset palvelualan myyntitykit todellakaan tiedä mitään, eivätkä välitä ottaa asioista selvääkään? Vai onko kysyjän harhaan opastaminen yksinkertaisesti hauskaa? Mitäpä jos kokeilisi itsekin! Ei muuta kuin rotuaarille turistioppaaksi katsomaan, miten kauas turistiparan saa huijatuksi. Ja makeat naurut päälle.

Ajan takaisin satamaan. Moottoripyörät ohjataan jonon kärkeen. Odotellaan. Välillä sataa ropistelee hieman. Laivan keula ilmestyy aallonmurtajan takaa. Väki pakkautuu rantaan seuraamaan laituriin ajoa. Odotellaan taas. Autot ajavat ulos lautan uumenista pitkänä jonona. Sitten on meidän vuoro ajaa sisään.

Autokannella ajoneuvoja ohjaava laivamies esittää kummallisen näytelmän, jonka voisi sanoa muistuttavan intiaanien sadetanssia. Kaveri hyppii ja heiluu kuin Hullu-Heikki helvetissä. Ajan paikalle, josta nähdäkseni on helppo ajaa ulos toisella rannalla. Kaveri tulee huutamaan jotain, kädet heiluvat kuin myllyn siivet. Huomautan hänelle, että niistä punaisista pillereistä tuskin on apua, jos ne unohtaa ottaa aamulla. Kummajainen poistuu, jätän pyörän siihen, mihin aioinkin.

Tällä vesibussilla ajetaankin lujaa. Skagerragin ylitys kestää vain kaksi ja puoli tuntia. Bussimainen vaikutelma korostuu sisäkannella, jossa kaikille matkustajille on numeroidut istuinpaikat. Oletetaanko matkustajien todella istuvan matkan ajan kuin onnikassa?

Menen ulkokannelle ja otan muutaman kuvan. Minä taidan kyllä matkustaa täällä raittiissa ulkoilmassa. Siitäkin huolimatta, että seinällä oleva kyltti uhkaa tupakoitsijoita savupiipusta syöksyvällä nokiryöpyllä.

Kapteeni painaa kaasun pohjaan, ja sitten mennään. Huljakka on kyyti, ei moitteen sanaa. Mitenkähän mahtaa matka sujua kovemmalla kelillä! Mieleeni juolahtaa, että tämähän onkin se väli, jonka saksalaiset Toisen Maailmansodan aikana sulkivat Hirtshalsin ja Kristiansandin rantapyssyillä. Onneksi nyt aika on toinen, muuten joutuisi kapteeni lyömään kulun pahan kerran mutkille. Nyt mennään vauhdilla rantaan asti.

Kysyn tullimieheltä Västra Strandgadea. Hän vastaa saksaksi. Ymmärrän sen verran, että se on viereinen rannan suuntainen katu. Olisi sen kai voinut arvatakin. Nyt pitäisi vielä löytää Centrum Motel. Ajelen pitkin rantakatua päästä päähän, mutta kyseinen asentopaikka ei osu silmiini. Pistän pyörän parkkiin ja katselen ympärilleni. Tässä sen pitäisi jossakin olla. Jalkakäytävää pitkin lähestyy norjalaisenkin mittapuun mukaan huomattavan humalassa oleva sälli. Kysyn motellia ja saan tarkan opastuksen. Tarjoan tupakan kiitokseksi.

Motellin vastaanotossa ei ole paikalla ketään. Tutkailen odotellessani seinään kiinnitettyjä lappusia. "Ei tupakointia", "Ei juhlimista", "Ei liikkumista puolenyön jälkeen", "Ei parkkeerausta ruutujen ulkopuolelle". Kieltoja seuraa uhkaus siitä, mitä tapahtuu, jos et tarkasti noudata määräyksiä. Vaan tapa kai se on tämäkin; siinä missä tanskalaiset panostavat asiakkaiden viihtyvyyteen, norjalaiset uskovat heidän kurissa pitämiseensä. Palveluhenkilökunta täällä on valvojahenkilökunta. Saakohan täällä maksaakaan yöpymisestään?

Saa. Virkailija antaa huoneen avaimen. Menen kämppään ja sytytän tupakan ihan kiusallakin. Katsotaan, mitä tapahtuu. Oikaisen hetkeksi, sitten lähden etsimään ruokapaikkaa. Vastaanoton tyttö neuvoo läheiseen pizzeriaan. Pizzaan on lisätty jokin oudon makuinen mauste. Koko paistoksen keltainen väri saa minut arvailemaan sen olevan sahrami. Olkoon mitä on, aika outo makukokemus. Eikä taida kinkkukaan ihan luvattua Parman kinkkua olla.

Kävelen takaisin motelliin. Huoneessani poltan toisen tupakan. Tuntuu mahtavalta olla kapinallinen nuori. Vaihdan takaisin ajokamppeisiin. Pakko tässä on Norjan eteläisin piste bongata kun kerran näin lähellä ollaan.

Ajelen E 18 pitkin Mandalin kautta Vigelandiin. Sieltä muutama kymmenen kilometriä pikkuteitä Lindesnesiin. Sen verran jo väsyttää, että pelkkä käynti ja muutama valokuva todistusaineistoksi riittävät.

Norskiherra änkeytyy juttusille. Kysymyksiä satelee. Kyllä, kauniit ovat maisemat. Ei, en ole ensimmäistä kertaa Norjassa. Veikkaan nähneeni Norjaa laajemmalti kuin herra itse. Milloin hän on käynyt viimeksi Grense-Jakobselvissa, Hamningbergissa tai Svanvikissa? Outoja ovat. Saan näyttää paikat kartalta. Entä Kirkenes, onko tullut käydyksi katsomassa puna-armeijan muistopatsasta? Alkuasukkaan ilme kertoo, että taitaa Finske-Pekka valehdella, ei kai nyt Nato-maassa puna-armeijan patsasta! Mutta enhän sitä minäkään aina.

Vaan mikä se oli se voittamaton puna-armeija? Armeija, joka ei koskaan voittanut, vai jota ei koskaan voitettu?

Takaisin Kristiansandissa neljää tuntia ja 180 kilometriä rikkaampana. Tankkaan viereisellä Shellillä. Ostan pullollisen Nestlen jääteetä. Tyttö vakuuttaa Prippsin vastaavan maistuvan paremmalta. Sitä paitsi Nestlea pitäisi kuulemma boikotoida, kun se vie Afrikan kehitysmaihin vanhentuneita äidinmaidonvastikkeita. No totta kai vaihdan tuotteen; minä: kaiken boikotoinnin ja kehitysmaayhteistyön vankkumaton tukimies. Kysyn vielä tytöltä, eikö täällä bensiksellä ole mitään kiellettyä. Ainoastaan bensan varastaminen. Toivottelen tyttärelle hyvät yöt, olen tavannut juuri ainoan vapaamielisen kristiansandilaisen.

Käyn yöpuulle. Kuorsaamista en muista kielletyn. Entä piereskeleminen?

"Kohtuus kohtuudessakin!"

Tuntematon ajattelija