Rimbon pikatie.


Rimbon pikatie kulkee aivan Arlandan kentän
vierestä.


Roslagenin maalaismaisemaa.


Eksyminen on paikannettu, tämä on Köping.


Aivan ilmanaikuinen kuva jostakin Västeråsin
paikkeilta.


Motala - taustalla radiomastot.


Leirintäalue Vätternin rannalla.


Vadstenan linna.


Nätti paikka....


....tämä Vadstena,


....vai mitä?


....ainakin kesällä!


Pyhä Birgitta hääräili täällä 1300-luvulla.


Brahehus Grännassa.


Keskellä Vätterniä lilluu Visingön saari.


Hyvä taukopaikka jos hiukoo Jönköpingissä.


Myrskyn tuhojälkiä Smålandissa.


Varbergin varhaisiltaa.


Varbergin jatsikortteli - vasemmalla portsareista pienempi ja hoikempi.


Kiva puisto, jonka keskellä....


....jenkkiautojen ja jenkkihenkisten
kokoontumispaikka.


Tytöt odottavat, kävisikö flaksi.


Tuohon päähän kasvaa stetson aina keskiviikko-
ja lauantai-iltaisin.


Täältä passeli rekvisiitta illan autoilua varten.


Varbergin asentopaikka.

30.6.2005

Aamulla on huikaiseva nälkä. Mutta tarjolla olevilla eväillä ongelma on hoidettavissa. Tankkaan itseni täyteen kuin puutiainen. Kunnon aamuettone olisi paikallaan, mutta laiva lähestyy Kapellskärin satamaa.

Ajan hissillä alas autokansikerrokseen. Siellä muutamia rekkamiehiä jo odottelee autokannen ovien aukeamista, ja lisää ukkoja valuu paikalle koko ajan. Olen varmasti aika outo lintu tässä porukassa. Kuskit ovat kuitenkin kiinnostuneita siitä, minne olen matkalla. Kuuntelen samat neuvot kuin illallakin: Tukholman läpi ajamista kannattaa välttää; koko kaupunki on tietöiden ympäröimä ja ruuhkat sen mukaisia. Melko tarkkaan minäkin mielestäni Ruotsin tieverkon olen kolunnut, mutta eivät nämäkään pojat ensi kertaa ole Sveanmaan ja Götanmaan maanteillä. Ymmärrän heidän käyttämänsä slangin ihan hyvin. "Jönkkaa" saan hetken miettiä - ilmeisesti Jönköping. Rimbon pikatie löytyy varmaan kartasta.

Ajan ensimmäisenä ulos ja parkkeeraan satama-alueen portin ulkopuolelle laittamaan kamppeet ajokuntoon. Karttaakin on syytä vilkaista. Rekkoja alkaa purkautua yksi toisensa jälkeen. Jututtamani kuskit heilauttavat kättään. Taidankin päästää koko rekkaletkan edelleni. Joudun niitä tuskin ohittelemaan, koska kuitenkin poikkean Norrtäljessä. Polttelen ja seurailen lautan tyhjentymistä. Lasken automaattisesti ulos ajavien rekkojen määrän. Vähän ennen sataa menen laskuissa sekaisin. Olkoon, onhan noita!

Rimbon pikatie löytyy kartasta alle aikayksikön. Minähän olenkin ajanut sitä useammankin kerran - tie numero 77, joka erkanee heti Norrtäljen jälkeen Rimbon kylän kautta kohti Arlandaa. Mutta topataan nyt siellä Norrtäljessa edes tupakan ajaksi. Aamuisin ei ole koskaan kiire.

Ohitan muutamia rekkoja, jotka ovat valinneet saman reitin Tukholman kiertämiseksi. Pysähdyn Arlandan kentän viereiselle parkkipaikalle. Myös kaksi aamun rekkatuttavuutta kurvaa sinne hetken päästä. Kaverit tulevat uudelleen juttusille, ei tunnu olevan mihinkään kiire heilläkään. Kertovat kuunnelleensa päivän säätiedotuksen. Hallantiin luvataan illaksi vetisiä ukkoskuuroja. Pojat kyselevät mitä teen, jos alkaa sataa. Vastaan, että samaa kuin hekin: ajan sateessa. Niinpä. Moikkaamme ja kuskit kiipeävät hytteihinsä. Cummingsit jyrähtävät käyntiin. Jytinät ovat melkein kuin Lafranconin suorilla putkilla varustetussa Guzzissa.

On vaimon syntymäpäivä. Soittelen kotiin onnittelut. Samalla arvuuttelen hänelle soittopaikkaani. Kolmen pisteen vihje tärppää.

Kun identiteetti, sosiaalinen status ja koti ovat varmistettu, on viisainta painua taas tien päälle. Märstan kautta kohti Enköpinkiä. Västeråsissa alkaa kesä. Vaihdan goretex-puseron nahkaiseen ja suunnistan kohti Örebrota. Ajaminen alkaa maistua.

Mutta liian hyvää kai tämä olisi ollutkin jatkuakseen edes puolta sataa kilometriä. Alkaa tietyö ja kiertotie. Ja sitten kierretään. Tienviittoja on sinne tänne, melkein jokainen paikannimi köping-loppuinen. On Linköping, Norrköping, Enköping, Nyköping, Söderköping ja ties kuinka monta muuta. Olen viimeksi katsonut karttaa satamassa, enkä yht'äkkiä pysty kaivamaan muististani uusinta painosta Ruotsin tiekartasta. Olisi se nyt kiva tietää, missä köpingissä tässä oikein ollaan eksyksissä!

Ajan taajamaan. Tienvieren kyltissä lukee Köping. Ei mitään etuliitettä! Tämän täytyy olla kaikkien pikkuköpinkien kantaäiti. Voi herra hyvästi hallitkoon! Täällä nimistötutkimus tuskin lienee kenenkään harrastus.

Jatkan matkaa. Otan muutamia mitäänsanomattomia kuvia, joissa ei ole pätkääkään sisältöä; vain siksi, että kuvia nyt vain ruukataan ottaa. Kirouksensa näillä digikameroillakin!

Muutama kymmenen kilometriä Örebrosta etelään, ja Vätternin ulappa putkahtaa näkyviin. Toinen mokoma, ja kurvaan Motalaan, lapsuuteni Eldoradoon.

Minun ensimmäinen muistikuvani radiosta osuu jonnekin 50-luvun alkupuolelle. Se oli merkiltään Helvar. Siinä oli puinen, kauniisti lakattu kotelo. Etupaneelin yläosa oli peitetty kankaalla. Sen alapuolella oli mystinen lasilevy, jossa oli koko joukko vieraalta näyttäviä paikannimiä. Alaosan vasemmassa ja oikeassa reunassa oli kaksi mustaa kierrettävää nappulaa. Kaikkein kunnioitusta herättävin osa oli oikeassa kulmassa muljottava silmä. Olin varma, että joku tarkkaili minua sen kautta.

Kun kiersi alaosan vasenta nuppia hieman myötäpäivään, kuului naksaus, lasilevyn taakse syttyi valo, ja silmä alkoi hehkua vihreänä. Kun vasenta nuppia käänsi vielä lisää, kankaan takaa kuului kohinaa. Mitä enemmän käänsi, sen voimakkaammaksi kohina tuli. Oikeanpuoleista nuppia kääntelemällä sain kuuluviin erilaisia kohinoita, ja lasilevyn takana oleva tikku liikkui paikannimien yli. Hyvällä tuurilla silmän vihreä valo kapeni pystysuoraksi viiruksi, ja kankaan takaa kuului vierasta mongerrusta. Isä tietysti osasi laitetta käyttää ja sai kuuluviin ihan ymmärrettävääkin puhetta, joskus jopa musiikkia.

Muistan, kun isovanhempieni piti kerran tulla meille kylään. Jostakin syystä mummo tuli ensin yksin, vaari oli vielä jäänyt jonnekin. Tuli uutisten aika. Mummo hätääntyi: "Älkää nyt laittako niitä uutisia päälle, kun Kustaakaan ei ole vielä tullut!" Piti elää lähestulkoon vuosituhannen vaihteeseen että nykyinen tiedonvälityskin heräsi huomaamaan ajatuksen ainutlaatuisuuden. Synti tietysti varastaa vanhan ihmisen keksimä news-on-demand -idea.

Minulle kaikki radiot olivat pitkäänsä helvareita. Lasilevyn nimistä mieleen syöpyi kaksi: Luxemburg ja Motala.

Motala on maallistunut mielessäni jo vuosia sitten, Helvar on sädekehänsä säilyttänyt.

Ajan Vadstenaan, mutta en pääse sisään paikan pyhyyteen.

Vadstenan kaupunki sijaitsee Vätternin rannalla. Vadstena on tunnettu Birgittalaisluostaristaan, mutta kaupungissa on paljon muutakin katsottavaa. Vadstenan vanhimmat tunnetut rakennukset ovat 1100-luvulta. 1200-luvun puolenvälin jälkeen Birger Jarl rakennutti palatsin aivan Vätternin rannalle. Tämä palatsi muutettiin 1360-luvun lopulla Birgittalaisluostariksi. Birgittalaisluostarissa oli parhaimmillaan kuusikymmentä nunnaa. Luostarialueella sijaitsi myös luostarikirkko, puutarha, erilaisia varastorakennuksia ym. ja munkkien rakennus, koska munkkeja ja pappeja tarvittiin kirkonmenojen ja sakramenttien suorittamisessa. Kaupunki alkoi kasvaa luostarin ympärille ja sille annettiin kaupunkioikeudet vuonna 1400. Kaupunkioikeuksien saamisen myötä kaupunkiin rakennettiin torin päätyyn raatihuone 1400-luvun alussa. Vadstena on Ruotsin nuorin keskiaikainen kaupunki. Vadstenasta tuli tärkeä uskonnollinen ja kulttuurinen keskus. Reformaation myötä luostareiden toiminta lakkautettiin, mutta Vadstenassa viimeiset nunnat jättivät luostarin vasta vuonna 1595.

Hannele Lehtonen: "Vadstena"

Otan lisää mitäänsanomattomia kuvia. Totean etupään stefan taas tihkaisevan öljyä. Ajan pois. Helle painaa päälle. Kauniit maisematkaan eivät pysty pyyhkimään pois väsymystä. Veren sokeriarvot taitavat olla melko alhaalla. Pitää hakea syöntipaikka ja ostaa samalla pari pulloa kylmää juotavaa, toinen saman tien kulautettavaksi, toinen termariin.

Puikkelehdin aikani E4:lla rekkojen seassa ja poikkean vanhan kantaraahelaisen rakennuttaman linnan viereen nousseen levähdyspaikan kahvilaan. Rinteestä on ihan mukavat näkymät Grännaan ja Visingön saarelle. Syön, juon ja levähdän hetken. Itse Brahehusiin en viitsi tässä helteessä lähteä kävelemään, ja tuskinpa sinne uusia raunioita on pystytetty sitten viime visiitin.

Sama koskee Grännaa. Pelkästään polkagrisenien takia sinne ei kannata mennä; ne ovat niin koviakin, että hampaat saattavat katkeilla.

Jönkassa, onnistun sen jo sanomaankin aivan luontevan kuuloisesti, E4:n vilkas liikenne puoliutuu osan jatkaessa matkaansa kohti Helsingborgia, toisten kääntyessä kohti Göteborgia. Liityn jälkimmäisten joukkoon.

Hetken päästä pitää tehdä taas valinta: voin jatkaa matkaa Boråsiin tietä numero 40 pitkin tai ajaa Gislavedin kautta tietä numero 26. Kumpaakin kautta Varbergiin on suunnilleen sama matka. Tämä on niitä elämäntilanteita, joissa valinta on todellinen, olemassa oleva mahdollisuus. Aina ei ole niin:

- Vaimo: "Haluaisitko maistaa vähän mansikoita ja punaisia ja mustia viinimarjoja. Kaikki ovat omasta maasta ja pensaista. Tein Italiasta tuodosta Limoncinesta liemen ja siihen päälle tulee vielä vispattu vaniljakastike?"
- Minä: "En ihan juuri nyt, rakas, ehkä myöhemmin illalla."
- Vaimo: "Minä olen nämä laittanut juuri sinua varten, ja nyt ne eivät sitten kelpaakaan! Kannattaa tässä sitten yrittää olla mieliksi!"
- Minä: "Mutta totta kai minä haluan syödä marjoja juuri nyt. En ymmärrä, kuinka saatoin valita noin huonosti. Olen todella pahoillani."
- Vaimo: "No, millaiseen kuppiin niitä sitten oikein laitetaan?"
- Minä: "Mitäpä, rakas, jos laitat ne sellaiseen kuppiin, jonka sinä haluat minun valitsevan. Minä saatan helposti taas valita aivan väärin."

Ja tähän saman tien suomen kieliopin kertausta, nurmolainen tapa taivuttaa "olla oikeassa" kaikissa persoonissa:

- moon oikees
- soot vääräs
- sov vääräs
- moomma oikees
- tootta vääräs
- nov vääräs

Käännyn tielle numero 26. Tämän pitäisi olla tuttu pätkä: palailtiin tästä Ollin kanssa kotiin päin Bornholmin reissulta kymmenkunta vuotta sitten. Ainoatakaan paikkaa en kuitenkaan tunnista. Valun hissun kissun kohti lounasta. Gislavedissa voisi poiketa rengaskaupoille, mutta annetaanpa nyt olla tällä kertaa. Taivas alkaa peittyä mustanpuhuviin pilviin.

Joudun ensimmäiseen todella rankkaan ukkoskuuroon Smålandstenarissa. Suoraan läpi vain.

Skeppshultissa käännyn kohti Varbergia. Maasto muuttuu mäkiseksi, ja tienpinnan laatu huononee huomattavasti. Pysähdyn tupakoimaan. Kaivelen korvistani edellisellä viikolla ostamani kumiset korvatulpat, ne sellaiset vaaleanpunaiset, tiedättehän. Niistä ei ole pienintäkään hyötyä. Ne eivät asetu korvakäytävään tarpeeksi tiiviisti, vaan vuotavat kohinan korviin todella rasittavasti. Sinne jäävät tulpat ruotsalaisten hyväksi, Fläthultiin, Varbergiin mentäessä tien oikealla puolella olevan maitolavan kohdalle. Löytäjä saa pitää, vassakuu vaan!

Täällä näkyvät vuodentakaisen syysmyrskyn tuhot vieläkin erittäin selvästi. Jokin niistä pitäisi päästä ikuistamaan kamerallakin. Olen jo missannut muutaman hyvän paikan. Ongelma on sama kuin aina ennenkin: hyvän kuvauspaikan kohdalla ei syystä tai toisesta voi pysähtyä. Kävelen maitolavalta satakunta metriä eteenpäin ja nappaan kuvan tuulen kellistämästä juurakosta. En ole kuvaan oikein tyytyväinen.

Loppumatkan Varbergiin vettä tulee kaatamalla. Kaupungin rajalla sade loppuu. Hyvä näin: ei tarvitse hakea yöpaikkaa veden valuessa housunpunteista hotellin aulan kokolattiamatolle.

Heitän lenkin kaupungilla. Löydän passelin asentopaikan, ei muuta kuin taloksi. Majoittumisrutiinit: suihku, siviilikamppeet päälle, hörpsäys Famous Grousea ja syömään. Siinä yhteydessä onkin sitten mukava suunnitella iltaohjelmaa, joka kuitenkin asettunee tälläkin kertaa vanhaan kaavaan: kaupungilla kiertelyä, katselua ja kuikistelua sekä ymmärtäväistä ja säälivää hymähtelyä vieraan kansan omalaatuisille tavoille. Kysyn vastaanotossa, löytyisikö Guzzille kadunviertä parempi seisomapaikka yöksi. Tyttö neuvoo park fermeen hotellin sisäpihalla. Ajan pyörän sinne. Syödessäni tutkailen kaupungin esitettä. Täällä on linnakin.

Kävelykadulla soitetaan vanhaa kunnon neekerijatsia. Kortteliväli on suljettu puomein molemmista päistä - tilaisuuteen ei varmastikaan ole menemistä, ellei kaivele perstaskusta muutaman kympin arvosta paikallisia sikuleita. Lipunrepijiksi ja yleisön heittelemiseksi sisään ja ulos on palkattu muutama ruoka-aikana kotona hyvin viihtynyt pari metrinen kaljupää. Pojilla on niskassa samanlaiset miseliinit kuin keskiverto nelikymppisellä suomalaisella miehellä keskivartalonsa ympärillä. Jokohan nuo päästäisivät itäisen naapurikansan edusmiehen ilmaiseksi alueelle.

Lähestyn järkkäreitä kuin kahta peräpukamista kärsivää uroskarhua; liikun rauhallisesti, äkkinäisiä liikkeitä välttäen ja pidän molemmat kädet näkyvillä. Välttääkseni turhaa ärsyttämistä en ota suoraa katsekontaktia. Esittelen itseni ja asiani: olen Uleåborgista, Varbergin suomalaisesta ystävyyskaupungista. Meillä varbergilaisvierailta ei vaadita maksua edes Letkunpuiston yleisövessaan. Vierailullani imisin mielelläni itseeni positiivisia vaikutelmia heidän kauniista kotikaupungistaan. Korostan lisäksi, että minun naapurikansoja käsittelevissä vitseissäni ruotsalaiset aina voittavat norjalaiset, esimerkiksi kömpimällä haisunäädän luolastakin ulos heti suomalaisen jälkeen. Niin, että miten olisi? Toinen kerberoksista tekee päällään pienen eleen, jonka tulkitsen edukseni. Luikahdan puomien välistä sisään. Helppoa, taas on valheella pitkät jäljet.

Istun penkille ja noudan itselleni carlsbergin, josta toki myös maksan. Kuorma-auton kontissa soittavalla yhtyeellä on meno päällä. Klarinetisti puhaltaa soolonsa naama punaisena, ja muillakin muusikoilla jalka napsaa reippaasti. Samoin yleisöllä. Harvoin saa kuunnella näin hyvää livebändiä ja samalla katsella yhtyettä, joka todella nauttii itsekin soitostaan. Heja, heja, friskt humör, det är det som susen gör!

Soitto loppuu, ja pojat panevat pillit pussiin. En jää enää seuraamaan illan toista bändiä - tai jos siltä paikalta alkaa pistää, niin pääseehän tänne uudestaankin. Vien tyhjän muovimukin kiltisti roskikseen. Kysyn tiskiltä, missä täällä voisi käydä puuteroimassa nenänsä. Myyjä osoittaa vihreästä muovista tehtyjä neljää koppia. Valitsen yhden. Kusiputka pysyy pystyssä kunhan vain ei nojaa seinään ja siten horjuta tasapainoa. Vähän kiikkerä mukavuuslaitos.

Lämpimänä kesäiltana koko kaupunki on jalkeilla viimeistä ruotimummoa myöten. Puistikon parkkipaikalle on kertynyt kymmeniä jenkkiautoja. Niiden keski-ikäiset omistajat raapivat pallejaan ringissä seisten, nostelevat konepeltejä ja ryntäyttelevät V-kaseja kaasuttimesta. Jännää!

Kurkkaan pariin avo-Mustangiin. Omistajat ovat kärppänä paikalla. Pakko kysyä jotain. Suomessa jenkkiautojen harrastajat rakentelevat ajokeistaan alkuperäisiä vastaavia. Mitenkäs täällä? Ei, kummallekaan Mustagille ei ole tehty mitään, ne on vain ostettu amerikoista ja tuotu tänne. Jahaa, no mutta eikös se rakenteleminen ole niinkuin se pääasia? Ei, vaan omistaminen. No, kun minullakin on Jeeppi, jolla kuskaan vaimoa maitokaupassa, niin olenko minäkin ruotsalaisesta näkökulmasta jenkkirassien harrastaja? Javisst! Vai niin, turhan matalaa profiilia on tullut pidetyksi.

Puistoa ympäröivällä kadulla on hieman eri meininki. Ympyrää kiertävistä autoista suurin osa on jenkkiavokkaita, mutta seassa näkyy selvästi rakenneltujakin, muutamia todella hienosti kustomoituja. Pienempien finninaamaisten poikien ajokeissa tärkein osa tuntuu olevan jumputtava subbari ja pakoputken suun haaroituskappale. Varmasti kuitenkin hyvällä asialla kaikki tyynni: pillurallilla on tärkeä merkitys ruotsalaispopulaation kasvulle tulevaisuudessa.

Nappaan huomaamatta muutaman kuvan. Mustien aurinkolasien taakse kätkeytyvä asianharrastaja pysähtyy ja poseeraa minulle! Herra hyvästi hallitkoon! Onhan näissä jotakin outoa, aina minä sen olen tiennyt.

Pikkuisen tässä alkaa olla tirkistelyn makua, mutta millään ei vielä viitsisi lopettaa. Toisaalta nukkuminenkin tekisi terää. Illan päätteeksi vielä pikku napanteri.

"Toiset nauroivat kun kerroin ryhtyväni koomikoksi - eivätpä naura enää!"


Oululainen salaviisas MSN Messenger filosofi: Sarjasta "Muilta kuulemani ja kuppaamani mietelmät"


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]