|
|
29.6.2005 Pari sataa kilometriä pohjia ja nyt pitäisi viettää viikko tien päällä. Ei oikein hyvältä tunnu. Tunnetta ei paranna sekään, että Guzzin etupään stefoista turskahtelee öljyä kuin norjalaisen öljynporauslautan putkesta. Olisi kai tuonkin voinut tarkistaa ennen eilisiltaa, jolloin korjaushommiin ryhtyminen oli jo kovasti myöhäistä. Mutta kaipa tässä oma nimipäivä jotain positiivistakin vielä tuo! Pohjantiellä tulee ensimmäinen herätepysähtyminen. Kurvaan Kontinkankaalle, entisen Sairaanhoitajaopiston asuntolan - Rakolaksikin manitun - männikköön vilkaisemaan, vieläkö hirttomänty on pystyssä. Ja siellähän se seisoo ihan yhtä töräkkänä kuin millaisena sen lapsuudestanikin muistan. Rungon ympärille on pykätty suojaksi kaide. Kuinkahan moni nykypäivän oululainen mahtaa olla hirttomännyn historiasta tietoinen? Kierrän puun ja luen Oulun seudun rintamamiesyhdistyksen kaiteeseen kaiverruttaman tekstin: "Tähän puuhun hirttivät ja puun juurelle kuoppaan hautasivat venäläisen sortovallan viranomaiset aktivisti Taavetti Lukkarisen 6.10.1916. Ruumis siirrettiin täältä v. 1917 Oulun hautausmaan siunattuun multaan. Tämä kaamea muisto herättäköön tulevissakin sukupolvissa kammon kaikkea vierasta sortovaltaa vastaan ja kasvattakoon kansassa rohkeutta ja voimaa elää ja kuolla isänmaan itsenäisyyden ja vapauden puolesta." Kolumnisti Siltavahti kertoo tapahtumasta Kalevassa 23.2.2005 Oulun entisen poliisimestari Eero Niilo Mannisen kirjoittamaa kuvausta lainaten.
Olen kyllä kuullut väitettävän, lukenutkin muistaakseni, että oikea hirttomänty olisi ajat sitten kaadettu ja vasta myöhemmin salskein paikalla oleva petäjä valittu muistomerkiksi. Mene ja tiedä, Taavetti Lukkarista se tuskin enää mitenkään ilahduttaa. Vaan vähän synkänlaisesti alkaa tämä reissu. Revonlahden Nesteellä on huoltoaseman pihaan kerätty kaiken maailman romua, tai tilataiteeksi sitä kai hienommin kutsutaan. Siellä on mm. helikopterinraato ja kivikasan päälle valettu lintu, joka etäisesti muistuttaa kotkaa. Kasitien varrella on liikkunut myös kunnon myyntimiehen taidot omaava kaurispatsaiden kauppamies. Sementtikauris seistä tököttää Revonlahden Nesteen lisäksi Pattijoen Shellillä. Vai onko niin, että seudulla asustaa joku, jolla on kauriin valumuotti? Huoltoasemat ovat tehneet hankintansa suoraan taiteilijalta itseltään? Todella oiva keino lisätä liikevaihtoa! Genuine business enhancement, sanoisi engelsmanni. Minuun iskee käsittämätön sosiaalisuuden puuska ja päätän poiketa moikkaamassa Asukkaan Penttiä. Pentti on ollut kaikkien minun pyörieni luotettava huoltomies jo 70-luvun lopulta lähtien. Aina sinne on uskaltanut pyöränsä jättää, eikä koskaan ole tarvinnut pettyä. Monet muutkin sen ovat kohdaltaan huomanneet, mutta minä olen Pentinkin laskujen mukaan pajan pitkäaikaisin asiakas. Siitä pitääkin vissiin vaatia ihan kunniataulu. Toinen samanlainen luottomies on Kokkolan Pekka P. Pitää varmaan poiketa kahvittelemassa sielläkin. Kovin pitkään pysähdykseen ei tällä kertaa ole aikaa. Oulusta Raaheen tuuli on puhaltanut navakasti oikealta sivulta. Oletan sen Raahen jälkeen kääntyvän mukavammaksi takatuuleksi. Mutta vielä mitä! Kun tie kääntyy kymmeniä asteita vasemmalle, tuuli tekee samoin ja painaa yhtä tympeästi kuin alkumatkankin. Kuka tässä nyt oikein yrittää kettuilla! Pekka P:llä on täysi rähinä menossa. Houkuttelen häntä mukaan reissuun vakuuttamalla, että työt kyllä löytyvät palatessakin siitä, mihin ne ovat lähtiessä jääneet. Ja jos joku on ne tehnyt, niin hyvä vain. En onnistu kiireisen miehen päätä kääntämään. No, jokin toinen kerta sitten. Huomaan, että kaiman talven aikana kokoama Le Mans on häipynyt liikkeestä. Samoin täytyy tehdä minunkin, Naantaliin on vielä matkaa. Ajelen vanhaa rantatietä Pietarsaareen asti, sieltä takaisin kasitielle. Mietiskelen samalla Robert Pirsigin kirjan "The Art of Motorcycle Maintenance" välittämää filosofiaa. Moottoripyörän huolto todella on parhaimmillaan taidetta. Huoltomiehen pitää ymmärtää, että pyörällä on sielu, ja että sielunhoitotyö tehdään kaikella sen vaatimalla vakavuudella. Ammattimiehellä tulee olla riittävä määrä itsetuntoa ja oman ammattinsa arvostusta. Huollon tekemiseen tarvitaan oikeat työkalut ja niiden käytön tuntemus. Niitä säilytetään omilla määrätyillä paikoillaan, josta ne helposti löytyvät, ja johon ne palautetaan kun niitä ei enää tarvita. Turma niille luusereille, jotka joutuvat hakemaan jotain niittokoneen korjaamiseen tarkoitettua jakoavainta ympäri pajaa! Oikeassa moottoripyörähuoltamossa ei ole erillistä työn vastaanottoa, vaan asiakas kertoo pyörän huoltotarpeen suoraan huoltomiehelle, jolta kaiken teknisen ammattitaidon lisäksi vaaditaan huomattavaa kykyä kuunnella asiakasta ja vielä ymmärtää kuulemansa. Ikävä vain, että tuollaiset huoltamot alkavat olla harvassa. Paikallinen huoltoliike ilmoitti lehdessä tekevänsä motskareiden talvihuoltoja 190 euron hintaan. Tyttäreni soitteli liikkeeseen ja kertoi Yamahansa tarvitsevan huoltoa. Kysyi tietysti myös, mitä työn hinnan vastikkeeksi saa. Työn vastaanottaja oli sanonut, että tuo pyörä tänne vain, kyllä ne pojat sitten kertovat, mitä sille on tehty. Ei vienyt. On minun tyttäreni! Tuuli painaa edelleen ikävästi. Ison pleksin vaihtaminen pienempää alkaa tuntua virheliikkeeltä. Käsivarsiin ja hartioihin kohdistuu sellainen tuulenpaine, että stongasta saa pitää kiinni ihan tosissaan, jottei tippuisi kyydistä. Vaan jos tässä nyt passeli kirkko kohdalle osuu, niin nuo huoltoteesit voisin kyllä käydä pyhäkön oveen naulaamassa. Oravaisissa syön jätskin ja poltan tupakan. Tämä perhanan tuuli puhaltaa järjen päästä - sen viimeisenkin rippeen. Ei ole oikein reilua se, ei ole! Oravaisten ja Vaasan väli on mukavan mäkistä ja mutkaista tietä. Ainoa harmi on, että hirviä asustaa seudulla enemmän kuin suomea puhuvia ihmisiä, eikä riista-aitaa ole pystytetty kuin kaikkein pahimpiin paikkoihin. Koivulahti assosioituu muistissani aina siellä vuonna 1961 tapahtuneeseen lento-onnettomuuteen. Vaasan eteläpuolella, edelleen ruotsin kielisellä alueella, hoksaan viime tingassa tien reunassa patsaan. Käännän pyörän ja palaan katsomaan, olisiko se vaikka rantaruotsalaisen rodun puhtaana säilymisen muistokivi 40-luvulta, jolloin paikallinen asujamisto kieltäytyi ottamasta alueelleen karjalaissiirtolaisia mainitsemastani syystä. Ei ole, onpahan vain jonkun lasinpuhaltajan muistokivi. No, hyvä, että sen verran osaavat hävetä - vaikkapa sitten på svenska. Merikarvialla pysähdyn Langkosken kahvilassa. Käyn myös kosken ylittävällä sillalla. Fiilikset ovat haikeat mutta kuitenkin sävyltään lämpimät. Kaksitoista vuotta sitten olimme asuntoautolla liikkeellä toiseen suuntaan Mikon kanssa. Pysähdyimme silloinkin kahvittelemaan tällä samalla paikalla. Samalla käytimme uutta perheenjäsentä, Lauria, pissalla. Oltiin matkalla kotiin. Kahdessatoista vuodessa Mikosta kasvoi aikuinen nuorimies, Laurin ikä kertyi seitsenkertaisella vauhdilla. Laurin ikä tuli täyteen maaliskuisena sunnuntai-iltana 2005. Aamukävely ei enää onnistunut. Vaimo kantoi koiran kotiin ja sanoi, ettei se jaksanut lähteä metsään saakka. Hengityksen rohina ja läähätys tuntuivat sen verran pahalta, että päätimme käyttää Laurin päivystävällä eläinlääkärillä. Vastaanotolla se toki jaksoi miehekkäästi rähistä vuoroaan odottavalle seefferille. Lääkäri diagnosoi nestettä keuhkoissa ja kehotti käyttämään seuraavana aamuna röntgenissä. Hoito-ohjeeksi siihen saakka tuli rakkautta ja hellää huolenpitoa. Sitä seuraavaa aamua ei sitten Laurille enää tullut, ilmeisesti lääkärikin sen tiesi, ei vain halunnut sitä sanoa. Illan kuluessa minäkin sen jo aavistin. Laurin viimeinen tunti oli vaikea - se on myös minun elämäni raskain kuusikymmentä minuuttia. Kymmenen aikaan illalla sen hengitys kävi raskaammaksi ja raskaammaksi. Rapsuttelin sitä korvan takaa. Loppu ei ollut enää kaukana. Lauri painoi päänsä kämmentäni vastaan, veti viimeisen henkäyksensä ja nukkui pois. Jos kuolema kaikessa kammottavassa lopullisuudessaan voi olla kaunis, niin tämä nyt oli sellainen. Kaksitoista vuotta aamu- ja iltalenkkejä, lukuhetkiä, autoajeluita, pihahommia, harakoiden ahdistelua, roska-autojen haukkumista - kaikki se valtava energiamäärä, jolla Lauri täytti koko talon oli nyt poissa. Tiesin, että seuraavat kuukaudet tulisivat olemaan vaikeita. Rakentelin autotallissa loppukevään aikana Guzzin peräpään uusiksi. Laitoin siihen Corbinin soolositsin ja siirsin takalaukun rapakaaren päälle. Ajo-ominaisuudet vakautuivat huomattavasti. Ei siinä entisessäkään niin mitään ihmeempää huomauttamista ollut. Mutta kun vaimokin teki pitkiä työpäiviä, autotalli tuntui varsin hyvältä puuhastelupaikalta. Sisällä ei oikein yksin viihtynyt, varsinkin kun korvat aina silloin tällöin muka tavoittivat koiran kynsien rapinan. Jotenkin tuntui myös sopimattomalta murehtia koiran kuolemaa enemmän kuin tuttujen ihmisten poismenoa. En sitä osannut, enkä osaa vieläkään, itselleni selittää muuten kuin että Lauri oli vain paljon parempi olio kuin ne manalle menneet ihmiset, joista niistäkään tuskin kaikki ihan pahoja olivat. Istun vielä hetken kivellä ja poltan tupakan. Pyyhkäisen silmänurkan kuivaksi ja kiipeän Guzzin selkään. Tanska ei tule lähemmäksi, jollen minä tee jotain sen asian suhteen. Ajelen Laurin muistoissa Poriin saakka. Siellä tuuli yht'äkkiä tyyntyy. Samoin etupään stefat näyttävät kuivuneen. Ja taas on kaksi mahdollisuutta: joko ne ovat tulleet itsestään kuntoon, tai sitten öljy on vähentynyt siihen mittaan, ettei keulan joustaminen sitä enää ulos työnnä. Siinäpä passelia arvuuttelemista Naantalin satamaan asti. Keulan tärinä pitää passelin skarppina. Vaan missä näkyy pyöräkannan lisääntyminen? Kirkonkylien ja kaupunkien nakkareillako? Koko päivän aikana on tullut vastaan kourallinen motskareita, joista yksi Guzzi. Loppupätkä Naantalista satamaan on yhtämittaista tietyötä, ja vain yksi kaista on käytössä. Viimeinen kymmenen kilometriä kestää yli puoli tuntia. Satamassa on kymmeniä rekkoja, joita par'aikaa ajetaan lauttaan. Jonossa on rekkojen lisäksi kaksi pakettiautoa, ja sitten olen minä ja Guzzi. Ei taida olla Finnlinkin Finneaglella menossa muita motoristeja. Mutta se palvelu! Matkan hintaan kuuluu illallinen ja aamiainen sekä yöpyminen tilavassa hytissä. Tämähän on parempaa kuin Seawindillä, joka on tähän saakka edustanut Saaristomeren ylityksen huippua! Illallinen tarjoillaan seisovasta pöydästä. Tällä olisi mahdollisuus syödä itsensä niin tönkkiin, ettei aamulla pääsisi sängystä ylös. Juttelen ravintolassa rahtareiden kanssa niitä näitä. Kehottavat välttämään Tukholman läpi ajamista. Kaupunki on kuulemma ympäröity tietöillä, jotka hidastavat matkantekoa todella pahasti. Pistäydyn taxfreessä, jos sellaisesta EU-aikana voi enää puhuakaan. Jos ruokalajivalikoima oli runsas, niin täällä sitten on hieman vaatimattomampaa. Kysyn myyjältä, olisiko Famous Grousen lisäksi valikoimassa muutakin. Kuulemma on - toinen Famous Grouse. Otan molemmat. Kaadan itselleni hytissä kupillisen ja menen kannelle katselemaan kun Naantali jää taakse. Laskeskelen ulkokannella olevien rekkojen määrää. Paljon niitä on, ja jos niillä kaikilla on muutama sata litraa polttoainetta tankeissaan, niin riittävästi on tulella poltettavaa, jos semmoinen sattuisi irti pääsemään. Toisaalta ei sammuttamiseen tarvittava ainekaan kaukana ole. Vaan taitaapa olla turha murehtia. Huomenna kohti uusia, huimia seikkailuita!
|
