|
20.5.1992 Täräytämme heti aamiaisen jälkeen Voie Sacréelle - Pyhälle tielle, joka johtaa Verdunin kaupungin kautta taistelualueen linnoituksiin. Samoin kuin Sommessa, Verdunissakin Ensimmäisen maailmansodan taistelut kulminoituivat ns. Suureen Teurastukseen vuonna 1916. Suunnatessaan hyökkäyksensä Verdunin luona olevaan, tiheästi linnoitettuun ranskalaisten rintaman mutkaan, saksalaiset eivät niinkään pyrkineet murtamaan rintamaa, vaan vuodattamaan ranskalaisten veren kuiviin. Aivan ilmaiseksi se ei toki onnistunut hyökkääjältäkään. Päinvastoin, se oli näännytyssotaa hurjimmillaan. Sen jäljiltä taistelutantereelle jäi yli puolen miljoonan sotilaan ruumiit vain muutaman kymmenen neliökilometrin alueelle. Verdunin puolustuksen kestämisen kulmakivi oli huolto. Saksalaisten katkaistua rautatieyhteydet kaupunkiin sekä etelästä että lännestä, ainoa mahdollisuus huoltaa noin 20 divisioonaa oli tehdä se maanteitse. Tämä etelästä Verduniin johtava huoltoaukko, jota saksalaiset yrittivät tarmokkaasti sulkea, sai nimen Voie Sacrée - Pyhä tie. Jo nimestäkin voi päätellä sen merkityksen, joka taistelulla ranskalaisille oli - siitä tuli kansallinen myytti. Ranskalaiset eivät koskaan luovuttaneet Verdunista, vaan puolustivat sitä kaikista menetyksistä huolimatta. Verdunin taisteluihin osallistui 259 Ranskan kaikkiaan 330 jalkaväkirykmentistä. Tätä metsäistä pikkutietä me ajelemme kohti Douaumontin linnaketta. Yli 70 vuoden takaiset tapahtumat ovat jättäneet pysyvät jälkensä maisemaan. Vaikka puusto osittain peittää kranaattien myllertämän maan, kuopat ovat vieläkin selvästi havaittavissa. Linnakkeella luemme opastaulusta, että saksalaiset valloittivat Douaumontin helmikuussa 1916. Kahdeksan kuukautta myöhemmin ranskalaiset valtasivat sen takaisin. Taulu kertoo myös kaatuneiden lukumäärän, mutta siinä on liian monta numeroa, jotta sitä pystyisi edes hahmottamaan saati sitten painamaan mieleensä. Menemme ensin tutustumaan linnakkeen sisäosiin. Kosteutta tippuvat kiviseinät tekevät sanoinkuvaamattoman synkän ja painostavan vaikutuksen. Tuntuu uskomattomalta, että täällä on vuodesta toiseen majaillut sotilaita, olivat ne sitten kummalta puolelta tahansa, vaanimassa naapurin henkeä. Ulos auringonpaisteeseen tuleminen tuntuu helpottavalta. Kiertelemme linnakkeen vallit, jotka on tiiviisti varustettu konekivääripesäkkein. Siellä täällä on varoitustauluja, jotka kieltävät etumaastoon menemisen vielä toimintakuntoisten miinojen aiheuttaman räjähdysvaaran takia. Ei ole mitään syytä olla uskomatta varoituksia. Käväisemme katsomassa sankarihautoja ja kävelemme sieltä mausoleumiin. Mausoleumissa on kaikkien taisteluihin osallistuneiden joukko-osastojen muistolaatat. Samoin sieltä löytyy laattoja yksittäisten sotilaiden muistoksi. Mistään ei käy ilmi, miksi juuri nuo sotilaat ovat saaneet nimensä tauluihin. Valintaperusteet jäävät vähän askarruttamaan mieltä. Ollilla, joka on käynyt täällä aiemminkin, on vielä yllätys hihassaan. Hän vie minut rakennuksen ulkopuolelle, sen takaosaan, ja kehottaa katsomaan sisään eräästä lähellä maanrajaa olevasta ikkunasta. Ikkuna on jotensakin hämärä, joten oikein hyvin en sisälle näe. Mutta jonkinlainen kellari siellä on. Jynssään hieman ruutua kädelläni ja katson uudestaan. Siellä näyttäisi olevan jotain halkojen tapaisia pinossa. Olli kehottaa katsomaan vielä tarkemmin. Jynssään ikkunaa vielä kirkkaammaksi. Halot ovatkin ihmisten sääriluita, joita on todella pino pinon vieressä. Vastaavanlaisia ikkunoita samoin näkymin on mausoleumin pitkällä seinustalla kymmenittäin. Nyt tämä alkaa minulle riittää. Tuntuu, että olen saanut ne esimerkit ihmiskunnan järjettömyydestä, joita oikeastaan lähdimme alunperin hakemaankin, ja joita myös tiesimme löytyvän. Ajamme vielä sotamuseon eteen. Kysyn Ollilta, haluaako hän mennä sisään. Minä en enää viitsi, mutta odotan tietysti ulkona. Ollikin on sitä mieltä, että eiköhän tätä tässä jo ole tullut. Ei oikein jaksa enää kiinnostaa. Kaivelemme kartan esiin, polttelemme tupakat ja suunnittelemme, mihin päin lähdetään. Saksaan kai tästä on suunnistettava, mutta ajetaanpa varsin Luxemburgin kautta. Ajatus tuntuu sopivan molemmille. Olli ajaa nokkamiehenä. Luxemburgissa minäkin pääsen taas kartalle kun Saksan tiekartta kattaa myös Luxemburgin itäosat. Ajamme Luxemburgin kaupungin läpi sen kummallisemmin pysähtymättä, paitsi mitä nyt joissakin liikennevaloissa. Tämä Luxemburgin läpiajo on jo toinen kerta minulle. Miksi täällä ei ole mitään, mikä houkuttelisi pysähtymään? Kaipa täällä kuitenkin on, jos oikein hakee. Pitää vissiinkin sitten seuraavalla kerralla. Olli sanoo haluavansa ajaa Moselin rantaa, mutta on samaa mieltä kanssani siitä, että nyt siihen ei ole oikein mahdollisuutta. Se ottaisi kokonaisen päivän, ja tänään pitäisi saada kunnolla kilometrejä selän taakse. Pysyttelemme moottoritiellä nokka kohti Koblenzia. Trierin sivuutamme heti alkuunsa. Katsotaan, mihin tässä vielä iltaa myöten tullaan. Aivan tarkkaa päämäärää meillä ei tämän päivän osalle ole. Tupakkatauolla Olli sanoo Guzzin takarenkaan vuotavan. Kurkkaamme rengasta. No, ei ole ihmekään. Rengas on niin kulunut, että kankaat pilkottavat läpi. Olli moittii renkaan valmistajia siitä, että ovat tehneet renkaaseen niin harvat kankaat, ettei ilma pysy sisällä. Matkanopeus hidastuu jonkin verran pakostakin, mutta matkanteko ei toki katkea. Ilta saavuttaa meidät Giessenissä. Alkaa olla taas aika etsiskellä asentopaikka yöksi. Sellainen löytyy Fronhausenin pikkukaupungista. Kirjoittaudumme sisään paikalliseen Gasthausiin. Kaikkien noiden Ranskassa syötyjen salaatti-, kana- ja lammasaterioiden jälkeen tuntuu hyvältä saada nokkansa alle oikein kunnon saksalainen sikasnitsel. Ja päälle paikkakunnalla pantua olutta. Kun tämä hautausmaamatkailu nyt on ilmeisesti saatu päätepisteeseensä, kerron Ollille, kuinka läheisestä asiasta minulle siinä on oikein ollut kysymys. Kuulun isäni äidin puolelta sukuun, joka tunnettiin Oulussa hautausmaan Saareloina. Ajassa mennään ensin hyvinkin 150 vuotta taaksepäin. Mummoni isä, Samuli Saarela, oli silloisen Oulun hautausmaan vahtimestari. Muistan mummoni kertoneen heidän asuneen nykyisen hautausmaan kappelin paikalla. Tuohon aikaan Oulussa kuoltiin sen verran kiitettävän harvakseltaan, että vahtimestari ehti yksinään hoitaa hautojen kaivamisen ja toimia myös ruumiskärryjen - likvaunun - kuljettajana. Likvaunua veti musta hevonen, ja kuskilla oli päällään musta viitta ja musta silinterihattu. Vanha likvaunuhuone on vieläkin Oulun hautausmaalla, tosin varmaan muiden tarvikkeiden ja työkalujen varastona. Ammatti siirtyi isältä pojalle. Mummoni veli, Jalmari, toimi samassa tehtävässä isänsä kuoltua. Muistan hämärästi lapsuudessani joskus Jalmarin tavanneenikin. Mutta siitäkin on jo niin paljon aikaa, että isäni puhuessa joskus kyseisestä enostaan, häneen viitataan aina Jallu-vainaana. Myös isäni isä toimi vuosikausia haudankaivajana, samoin isäni kouluaikoinaan. Ja jottei ketjuun olisi tullut katkosta, niin olin siellä minäkin niissä hommissa sinä vuonna kun kirjoitin ylioppilaaksi. Kaverit tietysti kutsuivat jonkin aikaa Kalmo-Kemppaiseksi. Nähtäväksi jää, katkaiseeko Mikko perinteen. Voi hyvinkin olla. Ollia sukuselvitys huvittaa. Hän sanoo kertomuksen myötä useiden hämäriksi jääneiden asioiden selvinneen. Sanoo myös ymmärtävänsä minua ja saa sen jotenkin kuulostamaan lohdutukselta. Mutta se ei toki ollut tarinan tarkoitus. Kerron Ollille, että minun pitäisi olla kolmen päivän päästä Oulussa. Ja poiketa siinä ohessa vielä Kööpenhaminassa. Olli ei halua lähteä enää tästä pohjoisemmaksi. Hetken fundeerauksen jälkeen Olli sanoo vaihtavansa huomenna Guzziin uuden renkaan ja ajelevansa sitten Hollantiin erääseen vuosittaiseen kokoontumisajoon, jossa hän on ollut mukana ennenkin. Olli on sopinut Maken kanssa treffit kolmen päivän kuluttua Hampuriin. Makella alkaa loma, ja he ovat suunnitelleet ajavansa Korsikan ja Sardinian kautta Afrikan puolelle Tunisiaan. Katupyörillä Saharaan! Siinäpä sitä onkin projektia! En kyllä hetkeäkään epäile, etteivätkö he sinne myös mene. Laskeskelen, että voimme Maken kanssa tulla Ruotsin E 4:lla vastakkain. Se olisikin ihan mukavaa. Olli kyselee, kiinnostaisiko minua lähteä mukaan. Periaatteessa kyllä. Mutta se olisi ainakin kahden viikon lenkki. Voisi olla, että sieltä kotiutuessa vaimo ei sanoisi pahasti. Sanoisi saman tien "hyvästi". Eli eiköhän ole parempi, että minä suorin tästä kotiin. Pyydän Ollia tuomaan Afrikan tuliaisina minulle kamelin. Olli on sitä mieltä, että mitä sitä nyt yhtä kamelia tuomaan. Hän tuo samalla vaikka koko kartongin, verovapaita ostospaikkoja kun matkalle tulee jo useita. No, ihan hyvä niinkin. Juomme olutta ja tupakoimme kaikessa rauhassa. Pelin henki tästä eteenkin päin tuntuu hyvin selvältä. |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
