|
18.5.1992 Koen aamulla yllätyksen: aamiaisessa ei olekaan mitään moittimista. Mainitsen asiasta myös Ollille. Olli antaa minulle huomautuksen asennoitumisestani. No, yritetään olla positiivisia, vaikka koville se täällä tuntuu ottavan. Yht'äkkiä muistan unohtaneeni kameran pyörän laukkuun. Se pitää käydä vielä "boxista" hakemassa. Juomme kaikessa rauhassa kahvit ja poltamme päälle tupakat. Huomaan unohtaneeni, miksi siellä "boxissa" pitää vielä käydä. Olli katsoo vähän pitkäänsä ja sanoo, että kamera pitää hakea. Aivan oikein. Kappas vain moinen lipsahdus. Mutta vanhenemisen klassisen neliportaisen skaalan mukaan tässä ei ole vielä minkäänlaista syytä huoleen. Minä olen vasta ensimmäisessä vaiheessa, jossa äskeiset asiat unohtuvat. Kakkosvaiheessa unohtuvat sitten vähän vanhemmatkin. Kolmannessa vaiheessa unohtuu vetää housujen vetoketju kiinni. Ja neljännessä se unohtuu aukaista. Sinne on vielä matkaa. Käymme "boxissa" ja paarustamme terminaaliin. Ollin ennusmerkkien mukaan merenkäynti on nousussa. En ota kantaa. Satamassa on kaksi Jerseylle menevää katamaraania: pieni valkovihreä ja suurempi valkosininen. Olli valitsee pienemmän. Ostan lippuni minäkin ja seuraan perässä kuin koira isäntäänsä. Jos tämä kovin tiukalle menee, niin ainahan voin oksentaa Ollin syliin ja sanoa "oho". Merimatka menee oikein mukavasti. Välillä Olli käy kannella kertomassa, kuinka mahdottoman mukavat tuolit kannen alla on. No, annetaanpa olla. Olen tehnyt etukäteen pientä selvitystyötä Kanaalisaarista. Huutelen faktat Ollin korvaan yli ärjyvien aaltojen ja meren valtaisan pauhinan. Olli vastaa, ettei tarvitse karjua. Kuullaan kyllä vähemmälläkin, ja ihmisetkin alkavat katsoa. Merikin on kuulemma lähestulkoon tyyni. Joka tapauksessa, Fakta 2001 tiesi kertoa Kanaalisaarista seuraavaa: Kanaalisaaret ovat englanniksi the Channel Islands (tuon minä tiesin jo etukäteen) ja ranskaksi Iles Normandes. Ne ovat Ison-Britannian hallitsijan alainen saariryhmä ja sijaitsevat Englannin Kanaalissa lähellä Ranskan rannikkoa. Pinta-alaltaan ne ovat 195 neliökilometriä ja väkeä niilla asustaa puolen toista sataa tuhatta. Pääsaaret ovat Jersey (116 neliökilometriä), Guernsey (63), Alderney (8) ja Sark (6). Pienempien saarten koon laatumerkki on sama kuin Jerseynkin. Fakta 2001 osasi kertoa myös, että saarten talous perustuu intensiiviseen maanviljelyyn, jersey-rotuisen maitokarjan kasvattamiseen, kalastukseen ja turismiin. Mutta Fakta unohti kertoa, että kansainvälinen pankkitoiminta Kanaalisaarilla on erittäin vilkasta. Varsinkin alkuperältään hämärää rahaa toimitetaan saarten pankkeihin suojaan verottajan kiusallisilta kysymyksiltä. Varsinkin pikkusaarilla on myös ns. postilaatikkofirmoja, joiden toimintaperiaate on yhtä ylevä. Samoin Fakta tiesi, että saarilla on hyvin laaja itsehallinto ja omat parlamentit. Mutta sellainen mielenkiintoinen seikka jäi kertomatta, että Sarkin saaren ylimmällä paikallisella viranomaisella on Ison-Britannian hallitsijan antamien oikeuksien joukossa muun muassa ns. ensimmäisen yön oikeus. Olli jääkin kannelle ja kyselee hakumenettelystä Sarkin kuvenöörin virkaan. Katamaraani karahtaa St. Helierin, Jerseyn pääkaupungin, laituriin. Minä karahdan saman tien kovalle maalle. Olo on aivan OK. Kävelemme kaupungin keskustaan. Pankkeja on huomattavan paljon, kun osaa sillä silmällä katsoa. Mutta muuten katukuva ei anna minkäänlaisia viitteitä siitä, että täällä asuisi jotenkin poikkeuksellisen varakasta väkeä. Pikemminkin päinvastoin. Kaupungin arkkitehtuuri muistuttaa kovasti minkä tahansa Britannian pikkukaupungin vastaavaa. Samoin ihmisten ulkomuoto ja -asu on niin surkean englantilainen kuin vain olla voi. Mehän sulaudumme tänne kuin kalat veteen! Istumme hetkeksi kaupungin keskuspuiston penkille. No, myöntää täytyy, että Rolls Royceja näyttää olevan aika tavalla liikkeellä. Suunnittelemme lähtevämme vilkaisemaan Bergeracin, tuon mainion Jerseyllä seikkailleen poliisimiehen, autoa. Meille kuitenkin kerrotaan, että autoa säilytetään yksityisessä museossa kymmenkunta kilometriä St. Helierin ulkopuolella. No, mitäpä me motskarimiehet autoista! Sen sijaan teemme kaupunkikierroksen pikkutraktorin vetämällä kopostuksella, eräänlaisella turistien käyttöön tehdyllä katujunalla. Pällistelemme oikealle ja vasemmalle, aivan kuten turistien kuuluukin tehdä. Ajamme linnoitukseen, josta on oivalliset näkymät yli kaupungin. Takaisin tultaessa hyppäämme härvelistä sotamuseon edustalla. Toinen maailmansota jätti kanaalisaarelaisten mieliin trauman, josta he eivät vieläkään näytä täysin toipuneen. Länsiliittoutuneet nimittäin tietyssä mielessä unohtivat heidät Normandian maihinnousun yhteydessä kokonaan. Saarten saksalaismiehittäjien yksinkertaisesti odotettiin ajan myötä kypsyvän. Niin kävikin, ja he antautuivat kaikessa rauhassa keväällä -45. Eikä saksalaismiehityksen aikaan mitään sen kummallisempaa liittynytkään. Miehitysjoukot käyttäytyivät kaikin puolin kunnolla. Antoivat muidenkin olla rauhassa, kun heitä itseäkään ei pahemmin häiritty. No, joitakin sabotöörejä toki vuosien mittaan ammuttiin. Mutta sekin meni oikeastaan Wehrmachtin sotilaiden harjoittaman hevosenleikin piikkiin. Että oikeastaan ei millään pahalla, eikä missään tapauksessa ainakaan tosissaan. Muuten museosta löytyy se sama rekvisiitta kuin muistakin vastaavista museoista: muutama BMW-sivuvaunumotskari, Opelin telaketjuilla varustettu pyörä ja aseita joka lähtöön. Se siitä. Kävelemme takaisin keskustaan. Tuntuu, että olisi aika juoda lasi olutta, joten eipä muuta kuin pubiin. Samalla kirjoitamme tutuille asiaankuuluvat postikortit. Ja siellä se sitten tapahtuu: kurotan ottamaan mukiani vähän huolimattomassa asennossa, ja ristiselkäni napsahtaa jumiin. Nyt on ruma sana merrassa! Ollille en mainitse haverista sanallakaan - sen verran hyvin on mielessä hänen selkäkipunsa kuntoutuksen ykkösvaihe. Moiseen en aio pistää itseäni. Voihan persetti! Mitenkäs tästä nyt eteenpäin? Kipu ei ole kuitenkaan samanlainen kuin entisellä miehellä, jolta selkäkivussakin astuminen kyllä onnistui - kävelemisen kanssa vain oli hankaluuksia. Pystyn seisomaan ja kävelemään suht' normaalisti. Tuoliltakin pääsen ylös käsin pyödästä punnertamalla, mutta istuminen on hankalaa. Ajatus St. Malosta Ouluun ajamisesta seisten saa kylmän hien nousemaan otsaan. Paluumatka St. Maloon ei aiheuta hankaluuksia. Ja miten voisikaan: seison kannella samalla tavalla kuin aamulla tullessakin! Pakolliset tupakka- ja juomaostokset käyn kuitenkin taxfreessä tekemässä. Jospa humalassa tupakoiden kipukin olisi helpompi kestää. Pitää katsoa! Käymme samassa pizzeriassa syömässä kuin edellisenäkin päivänä. Hivuttaudun istumaan jotensakin siedettävään asentoon. Tilaamme, ja kerron Ollille, mikä amerikkalaisen, venäläisen ja suomalaisen mielestä heidän kunkin maassaan oli suurinta - ja miten sitten kävikään. Venäläinen väitti, että heidän Itämeren laivastonsa on niin suuri, että kun se kokonaisuudessan lähtee merelle, laivojen välistä ei pilkahda tippaakaan vettä. Niin on ahdasta. Amerikkalainen sanoi, että kun heidän koko lentoaseensa pistetään yhtä aikaa taivaalle, koko maapallo pimenee. Koneita on niin paljon, ettei auringon valo yksinkertaisesti pääse niiden välistä maahan. Molemmat siinä sitten katsomaan suomalaista. Ja mitenkäpä se pienen valtion edusmies vastaavanlaisista ihmenäytöistä olisi pystynyt kertomaan. Sanoi kuitenkin, että Mikkelin keskustassa asuu mies, jonka miehen mitta on ainakin kyynärän pituinen. Se oli jo suurvaltojen pojillekin liikaa. Molemmat olivat sitä mieltä, että jospa tässä nyt on liioiteltu kautta linjan. Päättivät vetää jutuistaan löysät pois. Venäläinen myönsi, ettei heidän Itämeren laivastonsa tila niin kovin hyvä ole. Rahaa ei ole, ja laivatkin niin huonossa kunnossa, että hyvä jos jokin kippo saadaan pinnalla pysymään. Amerikkalainen myönsi suoraan valehdelleensa ja olevansa siitä hyvin pahoillaan. Ja taas katsottiin suomalaista. Lopulta hänkin myönsi, ettei se Mikkelin mies aivan keskustassa asu. Turisemme vielä niitä näitä. Käyn vessassa tavan takaa saadakseni oikoa selkääni. Olli epäilee minulla olevan rakkovian. En vieläkään paljasta asioiden todellista laitaa. Mahdollinen hoitokuuri pelottaa. Molempia väsyttää, mutta kaiken maailman asioiden käsittely tuntuu olevan niin pahasti kesken, että päätämme jatkaa niiden sondeerausta hotellin baarissa. Poikkeamme matkalla "boxilla". Siellä on kaikki ihan kunnossa. Mietin jotain yleisinhottavaa sanottavaa hotellin vastaanotossa, mutta ristiselkää juilii sen verran, etten oikein pysty keskittymään sopivan lausahduksen keksimiseen. Mutta yhdistetty vastaanottovirkailija ja baarin tarjoilija onkin aivan ystävällinen. Päivän lehdet ja olut ilmestyvät meille nokan alle tuossa vilauksessa ja vielä ihan hymyn kera. Hän kysyy, aiommeko huomenissa jo jatkaa matkaamme ja jos, niin minne päin. Vastaan myöntävästi, mutta suunnasta en oikein varmaa osaa sanoa. Se pitää tehdä itsellekin selväksi. Laskeskelen kalenterista, milloin minun pitäisi olla takaisin Oulussa. Kunnioitetun esimieheni ikä nimittäin on tarpeeksi vanheutunut, jotta hän voi lähteä nauttimaan eläkepäivistään. Hänelle tietysti on tarkoitus pitää peijaiset, joissa haluan olla mukana osaltani varmistamassa, että hän todella myös lähtee. Minulla näyttäisi olevan vajaa viikko aikaa. Itä tuntuu mielestäni passelille suunnalle huomista ajatellen. Ollillakaan ei ole mitään sitä vastaan. Päätämme pyrkiä jonnekin Verdunin kohdustoille. Se nyt on kuitenkin vielä pakko käydä tutkimassa. Tutkin selkäruotoani illalla vessan peilistä ja huomaan, että olen pahasti vasemmalle lengollani. Melkein kuin padan sanka. Ja huomenna on taas tulossa siirtymäajoa kosolti. Voihan ruma sana vieköön! |
[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]
