Tällainen hotellin takapiha tänä aamuna


Valmisteluja Seinen ylitykseen Rouenissa


Paussi Caenin lähellä


Normandian kartta esille


Englantilaispanssari Courseullesissa
(Juno Beachilla)


Arromanchesin rantaa...


...ja kaupunkia


Sotamuseo Arromanchesissa


Amerikkalaisten maihinnousualuetta
(Omaha Beach)


Pioneerijoukkojen muistomerkki


Saksalaisbunkkerin oviaukko


20000 jenkkisoturin matkan pää


Kaatuneiden muistomerkki


Hautausmaan rantaa


Granvillen kaupunkia


Le Mont-St.Michelin luostari

17.5.1992

Kysyn aamulla Ollilta, missä kunnossa selkä tuntuu olevan. Hän vakuuttaa, että kuntoutusohjelman ykkösvaihe on jo peruuttamattomasti ohi, kakkosvaiheen jatkamisesta voidaan illalla neuvotella. No, katsotaan.

Näyttää olevan taas tulossa helteinen päivä taistelutanner- ja hautausmaamatkailulle. Ollin kuntoutuksen kakkosvaiheen jälkiseuraukset tuntuvat sen verran, että katsomme parhaaksi hieman lykätä tien päälle lähtöä.

Mutta jos tänään aiotaan Normandia nähdä, niin pakko sinne päin jossakin vaiheessa on lähteä hivuttautumaan.

Ylitämme Seinen Rouenissa ja käännymme kohti Caenia. Ostamme tienvarren kioskista Normandian maihinnousua kuvaavan kartan ja pysähdymme tutkimaan sitä kaikessa rauhassa.

Caenissa käännymme kohti rantaa ja hetken päästä putkahtaa eteemme Courseullesin pikkukaupunki. Toteamme olevamme Normandian maihinnousun paikoilla, jossa ajanlasku sai uuden kilometritolpan 6.6.1944.

Stalin oli vaatinut lähes koko sodan ajan länsiliittoutuneita avaamaan toisen rintaman Saksaa vastaan paineen hellittämiseksi itärintamalla. Churchill ja Roosevelt alkoivat suhtautua asiaan vakavasti vasta siinä vaiheessa kun Saksan sotaonni alkoi kääntyä alamäkeen.

Neuvostoliitolle ei haluttu antaa liian tukevaa jalansijaa Euroopassa, vaan länsiliittoutuneetkin halusivat siitä osansa. Roosevelt ja Churchill tapasivat asian tiimoilta Casablancassa tammikuussa 1942. Toisen rintaman avaaminen lyötiin lukkoon saman vuoden lopulla Teheranin kokouksessa, jossa myös Stalin oli mukana.

Vuoden 1944 keväällä sotatoimen, joka sai nimekseen Operation Overlord, valmistelut oli tehty. Koko sotatoimen ylipäälliköksi valittiin kenraali Eisenhower, josta myöhemmin tuli Yhdysvaltojen presidentti. Hänen varamiehenään toimi ilmavoimien marsalkka Tedder. Maavoimien komentajaksi nimitettiin brittikenraali Montgomery.

6.6. amerikkalais- ja englantilaisjoukot nousivat maihin Normandian rannikolla, noin 80 kilometrin levyisellä alueella. Mistään rantalomailusta ei ollut kyse, vaikka eri hyökkäyskaistat saivatkin kukin nimen "beach". Englantilaisten "beachit" olivat Sword, Juno ja Gold; amerikkalaisten vastaavat Omaha ja Utah.

Muilla kaistoilla maihinnousu onnistui miten kuten, mutta Omaha Beachilla hyökkääjillä oli todella suuria vaikeuksia: Osa maihinnousuun osallistuvista laivoista joutuivat eksyksiin, rantaan ei saatu tykistöä eikä oikein muutakaan raskasta aseistusta. Ja kun oli oikein huono tuuri, niin saksalaisten 352. divisioona oli juuri samaan aikaan, juuri samoilla paikoilla harjoittelemassa vastahyökkäysoperaation suorittamista.

Näistä syistä amerikkalaiset menettivät ensimmäisen päivän aikana 50% Omaha Beachin hyökkääjistä kaatuneita ja haavoittuneina. Siinäpä erinomainen tuki väittämälle, jonka mukaan sotaa voidaan johtaa strategisella mutta ei enää taktisella tasolla.

Ja täällä me nyt sitten olemme vetämässä sotahistoriaa goretexien sisään. Kollaamme läpi kaikki mahdolliset paikat. Kyllä nyt vanha historian opettajani, sanomalehti Kalevan nykyinen toimitusjohtaja, olisi minusta ylpeä. Lähetän mielessäni lämpimän ajatuksen hänenkin suuntaansa.

Siirrymme pikku hiljaa paikasta toiseen pitkin Normandian rantaa. Toisen Maailmansodan historia hyppii silmille koko ajan. Samoin tekee se tosiseikka, että ranskalaiset ovat onnistuneet tekemään alueesta todella tehokkaan turistirysän - rahastavat oikeastaan toisen aikoinaan tekemästä työstä. Hieman siitä jää paha maku suuhun, sille ei mahda mitään.

Päivän historia-annos alkaa vähitellen tulla täyteen, joten päätämme lähteä hakemaan paikkaa, josta pääsisimme Jerseylle. Täytyyhän ne off-shore sijoitukset päästä tarkastamaan.

Lähin paikka, josta karttaan on merkitty lauttayhteys Jerseylle, on Granvillen kaupunki. Siispä sinne.

Satamaterminaalissa etsin oikealta vaikuttavan palvelutiskin.

- "Excuse me, sir. Can we get to Jersey from here with the bikes?"
- "?????????"
- "Well, we are two motorists, as you can see. We'd like to take a ferry to Jersey and take the motorbikes with us. Is that possible?"
- "?????????"
- "Okay! Let's try one more time. My name is Pekka and this is my friend Olli. Understand? We ride motorcycles. You know, wroom wroom wroom. We want to go to Jersey, over there you see. We'd like to take the two wroomwrooms with us. Can we do that?"
- "?????????"

Jos joku voi olla äimän käkenä, niin se olen minä juuri nyt, tällä hetkellä ja tässä paikassa. Nämäkö eivät todellakaan puhu englantia terminaalissa, jossa englannin puhujia lappaa varmasti tie sonnalla?!

Olli ottaa pöydältä kynän ja palan paperia. Piirtää siihen sitten kaksi tikku-ukkoa ja kaksi moottoripyöriksi tunnistettavaa vekotinta. Työntää paperin virkailijan nenän alle ja siirtyy itsekin uhkaavasti lähemmäksi.

- "Kaksi äijää ja kaksi pyörää Jerseylle. Tajuatko?"
- "Qui qui, monsieur. Not from Granville, you want St. Malo."

Pistän tupakaksi terminaalin pihalla. Olli selittää minulle kansainvälisen kommunikoinnin perusperiaatteita. Enpä, perkele, viitsi kuunnella.

Kiertelemme St. Malon lahden rantoja kohti St. Malon kaupunkia. Nakkaamme kuitenkin lenkin katsomaan Le Mont-St.Michelin luostaria.

Luostari on alun perin sijainnut saarella, jonne kylläkin pääsi kuivin jaloin vuoroveden ollessa alhaalla. Nyt sinne johtaa pengertie.

Kurvaamme parkkipaikalle, joka on julmetun täynnä autoja. Luostariin on sisäänpääsymaksu. Katsomme viisaammaksi jättää vierailun tekemättä; sen verran rahastuksen makua on ilmassa. Kiirekin painaa päälle, jos vielä tänään aiomme Jerseylle.

Olemme tuota pikaa St. Malon satamaterminaalissa. Ollilla on hyvä veto päällä. En ehdi kunnolla tupakkaa sytyttää kun hän on jo käynyt selvittämässä asian. Tänä iltana emme enää pääse Jerseylle. No, se on sitten siinä se.

Päätämme majoittua sataman viereiseen hotelliin. Sisään kirjautuessa kaikki alkaa taas mennä pieleen. Kysyn vastaanotossa vapaata "double roomia". Kysymys saa aikaan sen, että virkailijat alkavat vilkuilla merkitsevästi toisiaan.

Niinpä tietystikin. Olisi pitänyt kysyä "twin roomia". Double roomissa on kaksoisvuode, twin roomissa kaksi erillistä vuodetta. Nämä pitävätkin meitä nyt kääntöpuolen poikina. Jumankauta, nyt alkaa minun mittani olla täynnä näitä sammakon syöjiä. Oikaisen virheeni ja varaan huoneen, jossa on erilliset vuoteet. Se onnistuu, mutta virkailija ei ole vielä tyytyväinen, vaan päättää alkaa palvella meitä.

- "You want a pox?"
- "What pox do you mean, smallpox (isorokko) or greatpox (kuppa)?"
- "????????"

Olli tulee hätiin ja arvelee, että kyse on "boxista" - autotallista - eikä mistään taudista. Ja niinhän se onkin. Meille tarjotaan sikahintaista autotallipaikkaa pyörille. Jotenkin rivien välistä on luettavissa, että jos emme sitä ota, ammattivarkaan puuttuessa hotellin henkilökunta korjaa pyörät parempaan talteen kadun varresta. Taitaa olla viisaampi ottaa "boxi". Jos pyörät häipyvät lukkojen takaa, kysellään niitä aamulla vastaanotosta. Puukko varmasti auttaa tarvittaessa kieliongelmissakin.

Siistiydymme ja lähdemme hakemaan ruokapaikkaa. Ollin kännykkään ei löydy kenttää, joten soitan kotiin vastaanotosta. Muutaman minuutin puhelun hinta on toista sataa markkaa. Taitaa olla parempi antaa periksi. Minulla ei tunnu olevan mitään keinoa pärjätä näiden paikallisten rosvojen kanssa.

Löydämme mukavan tuntuisen pizzerian. Syömme ja juomme päälle pari olutta. Jäämme vielä istuskelemaan ja suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa. Päätämme jättää pyörät St. Maloon ja yöpyä toisenkin yön samassa hotellissa. Käymme St Helierissä päiväseltään, eihän se huono ratkaisu ole sekään.

Pikku hiljaa iltapäivän vastoinkäymisten aiheuttama hatutus alkaa hellittää. Kertailemme päivän kokemuksia. Jokin assosiaatio palauttaa mieleeni entisen historian opettajani. Kerron häneen liittyvän tarinan, tietysti todenperäisen sellaisen:

Kuten minäkin, hyvä ystäväni ja soittokaverini A.H. kävi vaihtelevalla menestyksellä oppikoulunsa Oulun yhteislyseossa. Kaverini oli oppikoulun alaluokilla pienen kokoinen, hentoinen ja kiltti poika. Päivänä muuanna yläluokkien pojat jotain järkevää tehdäkseen nostivat hänet vaatenaulakon hyllylle, joka oli niin korkealla, ettei sieltä pienellä pojalla oikein ollut alas hyppäämistä.

Ja totta kai, kun onni oikein potki piikkikenkä jalassa, paikalle tepasteli mainitsemani historian opettaja, joka aikuisuuden ja asemansa suomalla erehtymättömyydellä selvitti naulakolla makaavan, näkymättömäksi tekeytyvän pikkupojan ongelman:

- "Tule alas sieltä. Miksi sinä sinne olet kiivennyt?"
- "En minä kiivennyt, vaan isot pojat väkisin nostivat."
- "Aha. Niinpä niin. No, menepä nyt sitten rehtorin kansliaan ja pyydä itsellesi tunnin jälki-istunto."

Kaverini, joka on koulutukseltaan varatuomari, kertoi hänelle tuolloin äkkiä selvinneen, että isona hän haluaisi ammatin, jossa voisi huolehtia siitä, että jokainen saisi itselleen oikeutta.

Käymme vielä illan mittaan kävelyllä kaupungilla. Eipä kyllä ole häävi paikka tämä St. Malo. Koko kaupunkikuva on jotenkin siivoton ja rähjäinen. Tuntuu, että täällä ei kovin onnellisia ihmisiä voi asua. Alan vähitellen ymmärtää jopa hotellimme henkilökuntaa. Mutta suhtaudunkohan minä näihin ranskalaisiin noin yleisemmällä tasolla jotenkin nihkeästi?

Hotellin vastaanotossa tyttö tarjoaa päivän lehteä luettavaksi. Kysyn, onko hinta alhaisempi, jos katselee kuvat ja lukee vain sarjikset. Tyttö ei ymmärrä, mitä tarkoitan. Mutta eipä väliä, pitää kuittailla kun siihen kerran on mahdollisuus.

Ja huomenna mennään katsomaan, miten itseä hieman paremmin toimeentuleva väki elää, ja onko meikäläisellä mitään mahdollisuutta ymmärtää rikkauteen liittyviä ongelmia.


[ Päiväkirjaluetteloon ] [ Edellinen sivu ] [ Seuraava sivu ]