|
1.8.1994 Olen yötä Seijalla ja Ollilla Saariselällä. Seija näyttää olevan vankasti puuhaamassa lähitulevaisuuden muutosta omaansa ja Ollin rooliin perheessä. Tuntuu kovin väärältä houkutella tuleva, nuori isä tien päälle. Ties vaikka missaa jotkut ponnistus- ja hengitysharjoitukset isien synnytyskoulutuksessa. Aivan mahdottoman paljon asia ei tunnu Ollia vaivaavan kun starttaamme aamulla kohti Grense-Jakobselviä Suuren ja Mahtavan naapurissa. Poikkeamme mennessä Ivalon Porotuotteessa. Isäntäväki onkin jo paikalla, joten juopasemme kahvit ulkopyödän ääressä. Poromies-Timo uhkaa hypätä Wingin selkään ja viipottaa peräämme kunhan saa päivän työt tehdyksi. Ajatus tuntuu hyvältä. Meidät kyllä löytää jostakin Kirkkoniemen kulmilta. Inarinjärvi pistää näkyviin siellä täällä. Minun, ja vähän nuoremmankin ikäpolven yleissivistävään koulutukseen kuului laulu Inarinjärvestä. Sitä kuului kailottaa mahdollisimman hitaasti ja kaihoisasti kärsivä ilme naamalla. Kunnon tunteella esitettynä siitä tuli lantalaistulkitsijan joiku. Niin surkealta laulun tarina kuulosti. Vaan meilläpä olikin Oulun yhteislyseossa joku reipas, nuori musiikinopettajan sijainen, joka asetti kyseenalaiseksi, oliko Topelius koskaan edes käynyt sanoittamansa laulun seutuvilla. Sijainen tiesi kertoa, ettei Inarinjärvi ole niin syvä kuin pitkäkin, vaan syvimmillään 95 metriä. Samoin, että se ei lymys ole vuoriston, vaan onpahan vain osin kalliorantainen, satojen saarten pilkuttama suurjärvi. Jotenkin tuon tietoiskun takia hartaan laulutunnin tunnelma lässähti. Ajelemme hitaasti pitkin Inarinjärven rantoja kohti Sevettijärveä. Olli haluaisi ajaa lujempaa, mutta nyt minä määrään tempon. Haluan pysähdellä mahdollisimman useasti ja heittäytyä paikallisten kanssa juttusille. Siihen ei oikein kunnon mahdollisuutta tule ennen kuin Koillis-Lapin tunnetussa kulttipaikassa - Sevetin baarissa. Ollille tuttu saamelaispoika on töissä baarissa. Hän kertoo käyneensä viime viikonloppuna Ivalossa benji-hyppäämässä. Ajettuaan Sevettijärveltä 200 kilometriä Ivaloon hänen piti tietysti käydä hurjapäisten hyppykandidaattien jonon päähän odottamaan vuoroaan. Aikaa odotuksessa kului niin paljon, että nälkäkin siinä ehti tulla. Kaveri ajeli kotiin Sevettiin syömään ja kerkisi vielä takaisin Ivaloon viimeisten hyppääjien joukkoon, jonka jälkeen tietysti kotiin. Minä kuuntelen juttua korvat pystyssä. Mutta minkäänlaista kerskumista kertomuksessa ei ole mukana. Kaveri vain kertoo kokemuksestaan. Jutun kliimaksi ei ole 800 kilometrin ajomatka vaan benji-hyppyyn liittynyt jännitys. Täällä kairassa etäisyydet näyttävät olevan hieman eri mittakaavassa kuin rintamailla. Vielä kolttamuseossakin minulla on ällistyksen sormi kummastuksen suussa. Olli sille naureskelee ja sanoo, että täälläpäin elämisellä on aivan oma temponsa, jonka kanssa ajalla ja etäisyyksillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Sevettijärven alueen koltat asuivat ennen talvisodan alkua siidoissaan Suonikylän alueella, josta heidät sodan alussa evakuioitiin nykyiselle asuinalueelleen. Toisen kolttakeskittymän, etelämpänä Nellimössä nykyään asustavan väki tuotiin Suomeen Petsamon ympäristön kylistä. Jostakin käsittämättömästä syystä, joka ei Sevetin kolttamuseostakaan käy ilmi, koltat ikäänkuin evakuoitiin ristiin - pohjoisessa asuneet etelään, etelässä asuneet pohjoiseen. Sodan jälkeen Sevettijärven koltat itse asiassa unohdettiin omilleen asustamaan kyläänsä ja hoitamaan porojaan. Jonkinlainen metsäautotie rakennettiin Kaamasesta Sevettijärvelle vasta kuusikymmentäluvun lopulla. Samasta syystä kolttasaame säilyi pitkäänsä kylän ainoana kielenä. Näätämössä on kauppa, josta saa ostaa vaikkapa saranan puoliskoja. Sitä ei ole tehty suomalaisten asiakkaiden tarpeisiin - sellaisiahan ei sevettijärveläisten lisäksi muita olekaan. Korkeiden elinkustannusten vaivaamat norjalaiset käyvät kantamassa tänne kruununsa. Tervetuloa vain vastakin! Mekin käymme uteliaisuuttamme liikkeessä ja ostamme muutaman askin tupakkaa. Ajelemme Norjan puolelle Neideniin ja pysähdymme Kolttakönkäälle. Käpälälle, eräänlaisella heittoverkolla, kalastavia näy. Käpälällä kalastamista Kolttakönkäällä säädellääm melko lailla samalla tavalla kuin siian lippoamista Torniojoen Kukkolankoskella: kalastusoikeus on sidottu manttaaliin, saalin jakaminen käy samalla periaatteella. Neidenistä Kirkkoniemeen vievän tien varrella on Norjan ainoa ortodoksitsasouna. Toteamme sen kuitenkin vain siellä yhä olevan ja jatkamme matkaa pysähtymättä. Tankkaamme Kirkkoniemessä lompakoitamme Visa-korttia vinguttamalla ja pyöriä OK:n kiskurihintaisella bensiinillä. Varaamme myös yöpaikan eräästä paikallisesta kotimajoituksesta. Ja sitten saman tien kohti Grense-Jakobselviä, jolla on myös suomen kielinen nimi: Vuoremi. Perillä Pohjoisen Jäämeren rannalla helle sen kuin jatkuu. Täällä ei varmasti joka kesä lämpötila ole useastikaan käy näissä lukemissa, +24 asteessa. Uimassa olisi kiva käydä, mutta uikkareita ei ole mukana, ja katselijoita on paikalla vähän liikaa. Ei ole mitään syytä järkyttää herkkiä norjalaismieliä. Kiikaroimme rajan takaisen vartiotornin vartiomiehiä. He kiikaroivat meidän kiikarointiamme. Tuntuu jotensakin pöllöltä. Mitkähän mahtavat olla tuntemukset tornissa? Suoritan rajan suuntaan rituaalinomaisen demonstraation, joka kauhistuttaa Ollia. Käymme vielä Oskar II:n kappelissa, joka kuulemma on rakennettu niin lähelle rajaa aivan venäläisten kiusaksi. Kirkon vieressä on pieni hautausmaa, jossa lepää nimien perusteella niin norjalaisia, suomalaisia kuin venäläisiäkin. Ajelemme poikki ylängön takaisin Kirkkoniemeen ja jatkamme matkaa saman tien kohti Paatsjoki-laaksoa. Bjørnevattnin lähellä olevat avolouhokset näyttävät aika pahoilta arvilta muuten niin kauniissa maisemassa. Mitään toimintaa niillä ei näytä olevan. Muistankin lukeneeni korkeista työttömyysluvuista alueen kaivosmiesten keskuudessa. Viipotamme ensin Svanvikin ohi kukkulalle, josta näkyy rajan takaiseen Nikelin kaupunkiin. Tutkimme sitä kiikarilla. Kaupungin sulatot pukkaavat keltaista rikkisavua ympäristöön. Lähiympäristö on aivan ruskea, ikäänkuin se olisi palanut. Vasta kaukana Nikeliä ympäröivillä vaaroilla alkaa näkyä vihreää väriä. Olli sanoo päästöjen olevan huomattavasti pienempiä kuin mitä ne olivat hänen edellisellä vierailullaan kukkulalla pari vuotta aiemmin. Näin yksinkertaisesti siitä syystä, että sulatot potevat polttoainepulaa. Muuten kyllä mentäisiin täysillä. Ja näitäkö meidän tosiaankin pitäisi auttaa - porukkaa, joka itse ehdoin tahdoin pilaa paitsi omat myös lähitienoiden ympäristöt! Se olisi samaa kuin heittää rahansa siihen kuuluisaan Kankkulan kaivoon. Ajatus tukitoimista tuntuu vastenmieliseltä. Leiriydymme Svanvikin mökkikylään ja paarustamme Paatsjoen rantaan. Liotamme varpaitamme joen vedessä. Yritän puolustatua Ollin esittämiä Kirkkoniemen yöpaikan hutivarausta koskevia syytöksiä vastaan. Jaettu syyllisyys olisi mielestäni helpompi kantaa. Saaren takaa ilmestyy Venäjän rajavartiolaitoksen moottorivene. Miehistö toljottaa meitä, me heitä. Emme vilkuttele toisillemme. Poromies-Timo ei ilmesty paikalle, eikä soitakaan. |
